27. lokakuuta 2008

Kun Sanomat menivät perille


Eilisten kunnallisvaalien ainoa poliittisesti merkittävä uutinen oli, että perussuomalaiset viisinkertaistivat kannatuksensa nostaen ääniosuutensa 5,4 prosenttiin, mikä Helsingissä riitti neljään paikkaan. Se, että SDP ja Keskusta menettivät kumpikin pari prosenttiyksikköä ja Vasemmistoliitto yhden, ei ollut sekään yllätys.

Politiikan oikeistolaistuminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Tiedotusvälineet olivat auliisti valmiita selittelemään perussuomalaisten menestystä Timo Soinin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla. Tosiasiassa kannatuksen kasvua ei voitane personifioida keneenkään henkilöön. Ilmiötä on turha verrata myöskään Veikko Vennamon vuosiin tai SMP:hen. Niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden vaikenema totuus on, että kannatuksen kasvu johtuu kansallismielisen ajattelun lisääntymisestä. Perussuomalaiset on nykyaikainen kansallismielinen liike, jonka kautta artikuloituu juuri niitä suomalaisille tärkeitä arvoja, joita esimerkiksi SDP on lakannut ajamasta. Ihmiset ovat kaikkialla Euroopassa saaneet tarpeekseen poliittisen vasemmiston ja vihreiden edustamasta monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lietsonnasta.

Suurin kiitos perussuomalaisten vaalivoitosta kuuluu tietenkin ministeri Astrid Thorsille ja kansliapäällikkö Ritva Viljaselle, jotka avasivat maahanmuuton keulaportit. Lisäksi kannattaa kiittää valtionsyyttäjä Mika Illmania, joka veti käräjille tavallisia suomalaisia maahanmuuttopolitiikan kriitikoita. Suuren kiitoksen ansaitsee myös entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, joka teki rikostutkintapyynnön esimerkiksi professori Tatu Vanhasen Helsingin Sanomissa esittämistä näkemyksistä ja hänen tieteellisistä tutkimuksistaan saattaen siten akateemisenkin sananvapauden vaakalaudalle. Ja todellinen suurkunnia kuuluu Helsingin Sanomien niille pienille kynille, jotka päätoimituksen asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota toteuttaen ovat julistaneet tuota monikulttuurisuuden ja maahanmuuton uskontoa pyrkien vaientamaan kaikki asioita analyyttisesti ja arvostelukykyisesti kritisoineet tahot. Eräs maahanmuuttopolitiikan terävimmistä kriitikoista on nykyinen kaupunginvaltuutettu, tohtori Jussi Halla-aho, jonka verkkokolumneihin tutustuneena voin todeta niiden olevan 99-prosenttisesti pelkkää asiaa.

Niinpä Helsingin Sanomien pääideologina toimiva Unto Hämäläinenkin tunnustaa, että perussuomalaiset on jatkossa ”otettava vakavasti”. Hesarin taholta tämä tuskin voi merkitä mitään muuta kuin entistä tiukempaan mielipidesaartoon ja julkisuuskontrolliin asettamista. Ellei sitten tätä pääkirjoitusta, jossa ongelmista vaikenemisen ovensaranat jo narahtavat, ole pidettävä uutena alkuna. Joka tapauksessa prosentuaaliseen kannatusosuuteensa ja paikkoihinsa verrattuna perussuomalaisilla on paljon enemmän aatteellista vaikutusvaltaa, sillä pienpuolueen kasvun myötä myös suurten kuulo paranee.

Poliitikot ovat puolueesta riippumatta kaapanneet jälleen vallan neljäksi vuodeksi kunnissa. Siksi monen poliitikon mielilause vaalien jälkeen on: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Demokratian tärkein toteutumisyhteys ei ole kuitenkaan vaalit, vaikka politiikantutkijat mielellään niin väittävätkin. Filosofina edustamani laaja politiikkakäsitys sisältää periaatteen, että tärkeimmät poliittiset valinnat tehdään puoluepolitiikan ja poliittisten päätöksentekokoneistojen ulkopuolella, ihmisten omassa elämässä. Tästä se puhuminen ja tekeminen vasta alkaa.

Mielenkiintoinen seikka on myös ”filosofian laitoksen johtajaksi” esittäytyvän Thomas Wallgrenin pudottautuminen Helsingin kaupunginvaltuustoon. Onko hän siis filosofian laitoksen johtaja, joka toimii SDP:ssä, vai SDP:n johtaja, joka toimii filosofian laitoksella? Yliopiston suoma elinikäinen virkamandaatti näyttää antavan potkua poliittiselle uralle ja poliittinen ura akateemisille virkanimityksille, kunhan on tietynlainen jäsenkirja. Sen sijaan filosofisen puolueettomuuden takaa parhaiten alistumattomuus minkäänlaisten johdettavien laumaan.