Anarkiaa demokratian kotitanhuvilla

Nyt kun eräät yhteiskuntaan perin pohjin pettyneet piirit mellakoivat Kreikan kaduilla ja kujilla, tiedotusvälineet kutsuvat heitä ”anarkisteiksi”. Nimityksellä viitattaneen yhteiskunnanvastaisuuteen, ulkoparlamentaristisiin menetelmiin ja rähjäiseen rabulismiin.

Uutisointi onkin oikeilla jäljillä, mikäli anarkismin käsitteen sisällöksi määritellään pelkkä räyhähenkisyys ja valtionvastaisuus. Mutta todellisuudessa anarkismin perusfilosofia ei tyhjene niihin. Aidon anarkian ihanteita ovat julkinen järjen käyttö ja kansanvalta. Niinpä anarkismin tunnusmerkkejä löytyy jopa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta, joka kehottaa kansalaisia syrjäyttämään istuvan hallituksen, mikäli he huomaavat vallanpitäjien toimivan laittomasti tai kansalaisten edun vastaisesti. Itsenäisyysjulistukset ovatkin usein olleet vallankumousjulistuksia ja vahvistaneet säännön, että ”yksien terroristi on toisten vapaustaistelija”.

Joskus voi käydä niin, että anarkismi osoittautuu sellaisen valtion vastaisuudeksi, joka on pettänyt kansalaisensa ja edistää vieraan tahon asiaa. Näin Kreikassa koetaan käyneen, kun valtiokapitalismia edustavan EU:n etuihin sitoutunut valtio on ajautunut valtion poikkiteloin omien kansalaistensa kanssa. Kreikkalaisten kapinointi on merkki kansallisen edun esiinnoususta, mutta kreikkalaisnuoret turvautuvat vääriin metodeihin identifioituessaan sosialisteihin. Sosialismin opinkappaleet ovat aina tukeneet globalisaatiota ja internationalismia aivan niin kuin kasvoton kapitalismikin. Ratkaisuja olisi kannattanut hakea kansallishenkisyyden suunnalta.

Anarkismi on parhaimmillaan totuudenrakkautta, ja siksi anarkismin ja filosofian tiet ovat yhteiset. Tieteiden yhteydessä puhutaankin usein tieteellisestä anarkismista (Paul Feyerabend) sekä tieteellisistä vallankumouksista (Thomas Kuhn).

Myös anarkokommunismin ja anarkokapitalismin ero on keskeinen. Anarkisteja haukuttaessa kohteena ovat useimmiten olleet anarkokommunistit, jotka vaativat yksityisen omistusoikeuden lakkauttamista. Tämä puolestaan voisi toteutua vain pakottamalla eli täydellisessä totalitarismissa, sillä ihmiset eivät yleensä vapaaehtoisesti luovuta pois omaisuuttaan eivätkä vapausoikeuksiaan. Niinpä anarkokommunistit tulevat vaatineiksi anarkismin keskeisen edellytyksen eli vapaan yhteiskunnan lopettamista.

Sen sijaan anarkokapitalismin eri muodoissa yksityistä omistusoikeutta pidetään tärkeimpänä arvona. Libertarismissa puolestaan katsotaan, että valtion vaikutusvalta pitäisi supistaa minimiinsä ja että valtion ei tule puuttua ihmisten yksityiselämään muutoin kuin korkeintaan pyynnöstä ja vain tietyissä asioissa. Libertarismin muotoja ovat muiden muassa minarkismi ja ultra-anarkismi. Liikkeen teoreetikkoina tunnetaan Samuel E. Konkin, Robert Nozick ja Ayn Rand, mutta anarkistisen ajattelun hienot ideat juontavat juurensa niinkin kaukaa kuin Yhdysvaltain kansalliskirjailijoina tunnetuilta Ralph Waldo Emersonilta ja Walt Whitmanilta.

Venäläissyntyiset Mihail Bakunin ja Pjotr Kropotkin eivät siis ole anarkismin aateperinnön ainoita oppimestareita, vaikka sellaiseen käsitykseen julkisesta sanasta helposti saa. Koska asiasta liikkuu paljon vääriä ja yksipuolisia käsityksiä, julkaisin vuonna 2005 teoksen anarkistisen ajattelun aatehistoriasta nimeltään Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille, jossa anarkistisesta filosofista kerrotaan tarkemmin. Niinpä en kommentoi asioita enempää tässä.