Lennä, Matti!

Olin juuri päässyt vaatimasta (edellisessä kolumnissani), että puolueiden pitäisi sanoa selvästi, mitä mieltä ne ovat maahanmuuttoasioista, kun Matti Vanhanen erehtyi leimaamaan maahanmuuttoa vastustavat tahot ”rasisteiksi”. Vanhasen mukaan ”suomalaiset puolueet eivät saa toimia kanavina rasistisille mielipiteille eivätkä poliitikot saa maalailla ulkomaalaisista valheellisia kauhukuvia”. Ja varsinkaan ”äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he saavat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä”. Tämän Vanhanen totesi – missäpä muuallakaan kuin – tanten Thorsin kotipihalla, Hufvudstadsbladet-lehdessä.

Vanhasen harjoittama sananvapauden kuohiminen on mennyt ylitse kaikkien rajojen jo muissakin yhteyksissä, mutta tämäntapaisella linjanvedollaan pääministeri pelaa itsensä varmasti pois havittelemaltaan jatkokaudelta. Huomiota herättävää oli taaskin tapa, jolla Vanhanen sotki maahanmuuttokritiikin rasismiin. Rasismi tarkoittaa rotusyrjintää ja rotusortoa. Suomalaisessa maahanmuuttokritiikissä niihin liittyviä argumentteja ei ole käytetty lainkaan.

Rasismi ei ole myöskään sama asia kuin rotuoppi. Se puolestaan on tieteellisesti perusteltu käsityskanta, jonka mukaan ihmislaji jakautuu erilaisiin rotuihin. Lisäksi rasismia ei ole ihmisten välisten erojen tunnustaminen sinänsä. Olisikin aika kummallista, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan – tai esimerkiksi homoja tai heteroita, miehiä tai naisia.

Rasismia ei ole myöskään tasa-arvon kiistäminen. Ihmisethän eivät ole tasa-arvoisia, ja eri asia sitten on, pitäisikö heidän olla. Yhteiskunnassamme on kokonaisia instituutioita, joiden keskeinen tehtävä on valikointi ja epätasa-arvon tuottaminen, esimerkiksi koulu. Rasismia ei ole siis tasa-arvoisuudenkaan epäileminen tai kiistäminen, tapahtuupa se vetoamalla ominaisuuksiin tai ansioihin.

Sen sijaan rasismia ovat vain ja ainoastaan rotusorto ja rotusyrjintä, jotka kieltävät ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on tietenkin moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten rasismi voidaan mieltää myös rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

Lisäksi on huomattava, että rasismikaan ei ole sentään rikos, ja nämä asiat Vanhanen olisi voinut varmistaa vaikka professori-isältään. Voidaan siis sanoa, että rasismin käsitteen määrittely oli pääministerin kannanotosta yhtä pahasti hukassa kuin Mika Illmanin väitöskirjasta.

Entä sitten puolueiden kannat? Vanhanen pyrki sananvalinnallaan lavastamaan asiallisen maahanmuuttokritiikin myös ”ulkomaalaisvihamielisyydeksi”, jota ei saisi ilmaista ”vaaleissa esimerkiksi perussuomalaisia äänestämällä”.

On aika outoa solvata Perussuomalaisia puolueena ja äänestäjäryhmänä väittämällä niitä vihamielisiksi tai torumalla kansaa siitä, keitä se äänestää. Yhtä selvä loukkaus demokratiaa kohtaan on se, että Vanhanen vaati ”Perussuomalaisten puheenjohtajaa Timo Soinia määrittelemään puolueen linjan maahanmuuttopolitiikkaan” ja teki sen tavalla, jolla puoluetta yritettiin sitouttaa muiden puolueiden käsityksiin äänestäjien ohi.

Vanhasen tavoite on kai se, että markkinoilta poistuisi puolue, joka tarjoaa kriittisen vaihtoehdon maahanmuuton edistämiselle. Perussuomalaiset halutaan siis kahlita kantaan, joka näkisi maahanmuuton pelkkänä ”välttämättömyytenä”, kuten Vanhanen puheessaan. Pääministerin tarkoitusperiä kuvaa käsityskanta, että perussuomalaista ”puoluetta ei pidä syyllistää” ja että mieluummin hän tukee ”puoluejohdon linjaa”. Mutta mikä on se toinen linja, johon Vanhanen viittaa?

Hän yrittäneekin jakaa perussuomalaisten mielipiteet kahtia määrittelemällä hyväksytyksi vain sen osan mielipiteistä, joka ei eroa hänen omista käsityskannoistaan. Ja miten kummassa maahanmuuttoasioista voidaan käydä mitään keskustelua, jos ”puheet hallitsemattomista siirtolaisvirroista on Vanhasen mukaan lopetettava”? Asioita voidaan alkaa kontrolloida vain, jos ne tunnustetaan ensin hallitsemattomiksi.

Minusta tuntuu, että Suomen hallitus ei hallitse tällä hetkellä sen enempää siirtolaisvirtoja kuin asiaa koskevaa argumentaatiotakaan. Ruususen unta nukkuvan Vanhasen mielestä maahanmuuttajista ei saisi esittää ”valheellisia kauhukuvia” mutta Perussuomalaisista ilmeisesti saa. Paljastavaa on, että Uuden Suomen keskustelupalstan 133:sta kirjoituksesta peräti 129:ssa Vanhasen mielipiteet rokattiin lyttyyn. Viranomaismielipiteiden ja kansalaismielipiteen välillä vallitseekin tällä hetkellä puhutteleva jännite, ja tilanne on mediatutkimuksellisesti mielenkiintoinen.


Demokratiaa ei saa puolustaa demokraattisin keinoin

Kiintoisaa joukkotiedotuksen ideologisuuden kannalta on se, että juuri äsken Suomen uutisoitiin olevan poliittisen vapauden mallimaa, mutta pääministerin samanaikaisessa kannanotossa sananvapaus ja poliittisen toiminnan oikeus uitettiin likaviemäristä alas.

HBL:n haastattelun loppupuolella Vanhanen laukaisi varsinaisen pommin. Hän sanoi tarkalleen ottaen näin:

”Min vision av Europa är att nationalstaternas gränser blir osynliga. I firandet av 1809, då gränserna mellan nationalstaterna restes höga, är det skäl att inse att trenden nu är en annan. Nationalstaternas roll är inte att resa murar utan rasera dem. I medborgarnas vardag borde inga gränser existera.”

”Visioni Euroopasta on sellainen, jossa kansallisvaltioiden väliset rajat tulevat näkymättömiksi. Juhlittaessa vuotta 1809, jolloin kansallisvaltioiden rajat jäivät korkeiksi, on syytä nähdä, että suunta on nykyään toinen. Kansallisvaltioiden roolina ei ole rakentaa muureja vaan hävittää niitä. Kansalaisten arkipäivässä ei pitäisi olla mitään rajoja.”

Oma näkemykseni kansallisvaltioiden merkityksestä on Vanhasen käsityksiin verrattuna tarkalleen päinvastainen. Demokratia, valistuksen ihanteet ja liberalismin takaama hyvinvointi saatiin toteutumaan Euroopassa nimenomaan hegeliläisen kansallisvaltion kautta, kun eripuraiset säädyt ja työväenluokka saattoivat lopultakin löytää yhteisen päämäärän: kansallisen edun.

Sen sijaan nykytrendin mukainen globalisaatio ja kosmopoliittinen internationalismi uhkaavat hajottaa kansallisvaltiot kappaleiksi. Tuloksena on tällöin paluu takaisin 1700-luvun luokkayhteiskuntaan, jossa rikkaat ja köyhät riitelevät keskenään ja etniset vähemmistöt kamppailevat valtaväestön ja toistensa kanssa. Kansallisvaltioilla, kansallisella itsemäärämisoikeudella ja protektionismilla on ollut ratkaiseva rooli hyvinvointiyhteiskuntien rakentamisessa.

Päivä päivältä selvemmin on paljastunut, miten lahoa EU-myönteisten poliitikkojen asennoituminen on ja kuinka heidän toimintansa tuloksena lyödään kappaleiksi koko rationalismin ajan keskeisin saavutus: kansallisvaltioiden järjestelmä. Kun itsenäisen valtion pääministeri pitää tavoitteena kansallisvaltioiden rajojen hävittämistä näkyvistä, sellaisen poliitikon voisi vaikka potkaista virastaan irti!

Henkilökohtaisesti fokusoituna Vanhanen näyttää ylittäneen niin sanotun parodiahorisontin eli kynnyksen, jonka jälkeen parodian esittäjä muuttuu itse niin parodiseksi, ettei häntä voida enää parodioida. Parodiahorisontin repeämistä puolestaan kuvaa H. C. Andersenin sadusta Keisarin uudet vaatteet tuttu loppukohtauksen kiljaus: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita lainkaan!” Myös todellisuus sinänsä voi paljastua alastomaksi, jolloin huumoriakaan ei enää tunnisteta huumoriksi, vaan koko maailma on muuttunut Pahkasika-lehden kaltaiseksi.

Kun maamme poliittinen johto ei oikeastaan tee muuta kuin viettää roomalaisia orgioitaan, on selvää, että tässä maassa tarvitaan asiantuntevaa ja vastuullista valtiofilosofiaa – ei sellaista, joka ymmärtää poliittisen järjestelmän realiteeteista saman kuin jänis Jumalasta. Eräiden tiedustelujen lietsomana olen alkanut pohtia ajatusta, pitäisikö suostua seuraavissa eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi. Asiaa tietysti helpottaisi, mikäli löytyisi sellainen puolue, jonka ohjelma vastaisi näkemyksiäni ja joka minut riveihinsä huolisi.


Vastaako Otto keskuksista?

Sosiobiologisen politiikantutkimuksen kannalta Matti Vanhasen edellä selostettu hätäily edustaa niin sanottua alarmismia. Se on hälytyskellojen soittelua sen johdosta, että jokin suosiota saavuttanut asia (kuten kilpailijan menestys) ei miellytäkään itseä eikä sitä löydy omasta ansioluettelosta, ja tämän vuoksi poliitikon kannatus on laskussa. Tällöin poliitikko visertää varoitussignaalin, jonka mukaan yhdyskuntaa uhkaa ”vaara”, esimerkiksi kansallismielisyyden kauhea uhka.

Reviiriajattelu on eläinlajien käyttäytymistaipumus, jonka tehtävänä on toiminnan tarkoituksenmukaistaminen lajin niin sanotuilla tuottoalueilla. Myös ihmisten yhteiskunnat toimivat tämän periaatteen pohjalta. On mahdollista, että niin sanottu vieraiden vaikutteiden pelko ja isolaatio perustuvat elollisten organismien taipumukseen rajata kilpailijat pois alueeltaan. Tämä näkyy sitten myös Vanhasen omassa käyttäytymisessä.

Mutta asiasta viidenteen. Helsingin kaupunginvaltuusto sai ensi töikseen lautaselleen kuuman perunan, jossa maahanmuuttokysymys konkretisoituu. Mitä tehdä Punavuoreen ja Kallioon suunnitteilla oleville vastaanottokeskuksille? Oma kantani on tietysti se, että maahanmuuttoa tulisi rajoittaa, jotta uusia keskuksia ei tarvittaisi lainkaan. Eduskuntakäsittelyssä oleva ulkomaalaislaki pitäisi siis hylätä ja säätää ehdotettua tiukemmaksi. Lähes kymmenen miljoonan euron vuosikustannus on pitkä penni, enkä voikaan ymmärtää Helsingin valtuuston puheenjohtajan, Otto Lehtipuun, Ylen TV-uutisissa 15.1.2009 esittämää kantaa, että Helsingin kaupunki on ”vielä verraten rikas” ja että turvapaikanhakijoiden vastaanottamista ”pitää edistää humanitaarisista syistä”.

Julkisten talousyksikköjen harjoittama hyväntekeväisyys on juuri sellainen poliittinen ongelma, johon ei ole keksitty tyydyttävää moraalista ratkaisua. Julkisen talouden perusperiaate on, että yhteisiä varoja ei tuhlata eli sijoiteta mihinkään vastikkeettomasti eikä maksajien oman edun vastaisesti. Tämän mukaan katsotaan, että hyväntekeväisyys voi olla perusteltua vain ihmisyksilön omalla kustannuksella eli hänen vapaan harkintansa pohjalta. Sen sijaan kansalta kerättyjen ja yhteisesti hallittujen varojen lahjoittelu on sosiologis-moraalinen pulma.

Kun julkisyhteisöjen varainkäyttö pitäisi keskittää sen ylläpitoon osallistuvien ihmisten yhteisen edun edistämiseen, on väärin, että poliittinen valta vetää välistä ja kanavoikin osan varoista maksajien edun ulkopuolisiin tarkoituksiin ja vieläpä maksajien haitaksi. Hyväntekeväisyyttä ja kehitysavun antamista ei tulisi pitää valtioiden eikä kuntien tehtävinä vaan sitä varten perustettujen järjestöjen tai yksityishenkilöiden omina asioina.

Esimerkki: jos ja kun kaupunki ja valtio sijoittavat vähintään 9,5 miljoonaa Helsingin uusiin vastaanottokeskuksiin vuodessa, tämä raha on pois suomalaisten ihmisten eli veronmaksajien palveluista, joita ovat koulutus, terveydenhoito, vanhustenhuolto ja niin edelleen. Vihreät voisivat perustellusti kanavoida varoja hyväntekeväisyyteen, mikäli nuo rahat olisivat pois vain vihreiltä itseltään. Julkisessa taloudessa kustannuksia ei voida kuitenkaan konvertoida vain tiettyjen tahojen verorasitukseksi, sillä kaikki maksavat samojen sääntöjen mukaisesti veroa.

Sen sijaan hyväntekeväisyydestä johtuva rasitus voitaisiin kääntää sitä vaativien maksettavaksi niin, että hyväntekeväisyyteen suunnatut varat säästettäisiin hyväntekeväisyyttä vaativien puolueiden itse ehdottamista hankkeista. Vihreiden vaatimat hyväntekeväisyysvarat pitäisi siis vähentää saman puolueen penäämistä ympäristönsuojeluprojekteista tai vihreiden omasta puoluetuesta - ei esimerkiksi perussuomalaisten kannattamista koulu- ja terveydenhoitopalveluista tai lähikirjastopalveluista (jotka nekin on kohta vesitetty kirjastotoiminnan ylimmäksi arvoksi kohotetulla monikulttuurisen kirjaston ihanteella).

Sosiobiologiaan palatakseni järkiperäisen yhteiskunnan periaatteissa on kyse inhimillisen toiminnan muurahaiskekomallista. Sen mukaan jokaisella muurahaisella on oikeus tuoda yhteiseen kekoon niin paljon neulasia kuin haluaa, mutta yhdelläkään muurahaisella ei ole oikeutta luovuttaa yhteiseksi rakennetusta pesästä pois mitään ilman muiden suostumusta, vaan siihen vaaditaan kaikkien kortensa kekoon kantaneiden lupa. Tätä voidaan pitää myös libertaristisen filosofian yleiskantana julkiseen omaisuuteen ja yhteisestä omaisuudesta huolehtimiseen.


Kalapuikkojupakka

Kaupunkien ammentaessa kuntalaisten rahat pakolaiskeskuksiin ja avuliaiden aatujen ostaessa maahanmuuttajilta sillä tavoin kannatusta, on syytä tehdä kuin vanhassa film noir -elokuvassa ja suunnata valonheittimet varjoihin: mitä tapahtuu samaan aikaan muualla? Ilta-Sanomat kertoi juuri äsken, että Vantaankosken yläasteella oli syntynyt riitaa ruoasta ja että kiistaa oli käyty opettajan ja oppilaan kesken kalapuikoista. Lopulta kouluateriaa koskeva käsirysy oli johtanut poliisin kutsumiseen paikalle. Voidaankin luontevasti kysyä, mitä Otto Lehtipuu oikeastaan tarkoittaa sillä, että kaupungit muka rypevät rahassa ja että sitä on roiskittavissa miljoonittain kohteisiin, jotka eivät ole välttämättömiä.

Totuus on, että esimerkiksi kouluruokailun laatu on huonontunut säästöjen myötä. Kasvava nuori ei elä hänelle annostelluilla kolmella kalapuikolla. Niinpä lapset ja nuoret korvaavat energiavajeensa hiilihydraatti- ja rasvapitoisella pikaruoalla, jota Amerikassa kutsutaan junk foodiksi. Epäterveellisen ravinnon seurauksena niin diabetes kuin varusmiesten kotiuttamisprosentitkin ovat lähteneet lentoon.

Yksi eniten katumistani virheistä on se, että erehdyin 1990-luvun alussa äänestämään pari kertaa vihreitä. Tein niin vain siksi, että puolueella oli muita myönteisempi homokanta. (Jos esimerkiksi Perussuomalaiset olisivat olleet homoja kohtaan myötämielisempiä, vihreiden kannatus voisi olla nykyisin paljon alempi.) Joka tapauksessa vihreät ovat nyt junailemassa Helsingin kaupungille ja valtiolle pysyviä menoja vastaanottokeskusten muodossa ilman, että olisi mitään näyttöä maahanmuuton vastikkeellisuudesta.

Äskettäin julkaistu Helsingin kaupunkia koskeva tutkimus toistaa jälleen tosiasian, että Helsingissä maahanmuuttajien työttömyysprosentti on kantaväestöön verrattuna yli kaksinkertainen. Sen lisäksi Suomessa on peräti 342 000 toimeentulotuella kituuttajaa ja 200 000 työtöntä, ja jo alkuvuonna on irtisanomisilmoituksen saanut käteensä 4 000 ihmistä.

Niinpä myös Matti Vanhanen voisi pyrkiä sensuroimaan omat puheensa työperäisen maahanmuuton tarpeellisuudesta, ja hänen ajatuksiaan kuvaava referaatti voisi olla tosi, mikäli siihen vaihdettaisiin pari sanaa.

Alkuperäinen muotoilu: ”Pääministeri toivoo myös, etteivät poliitikot kuvaa maahanmuuttoa uhaksi vaan mahdollisuudeksi ja välttämättömyydeksikin väestöltään vanhenevassa Suomessa. Puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on Vanhasen mukaan lopetettava.”

Korjattu versio: Pääministeri toivoo myös, etteivät poliitikot kuvaa työvoimapulaa uhaksi vaan mahdollisuudeksi ja välttämättömyydeksikin väestöltään vanhenevassa Suomessa. Puheet esimerkiksi hallitsemattomista työttömyysluvuista ja työvoimapulasta on Vanhasen mukaan lopetettava.

Kokoomus, keskusta ja demarit ovat eri hallituskoalitioidensa aikana luoneet illuusion, että Suomen taloudella menee hyvin. Talouskasvun harhakuva on rakennettu verojen alentamisen varaan. Kun varsinkin ansiotuloverotusta on koko ajan leikattu, on onnistuttu lisäämään kulutusta, mutta samalla on tingitty välttämättömistä julkisista palveluista. Lasku lankeaa maksettavaksi valtionvelkana ja esimerkiksi nuorison ongelmina. Verojen alentaminen ja julkisten palvelujen maksullistaminen ovat lisäksi kohdelleet kaltoin pienituloisia, kun taas verottaminen olisi sisältänyt progression, jota tasasuuriin maksuihin ei liity.

Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, jos he voisivat luottaa saavansa kymmenyksillään laatua. Mutta selvää on, ettei kukaan halua maksaa enää mistään, kun käy ilmi, että varat kaadetaankin maksajien oman edun kannalta vähäarvoiseen tai mitättömään toimintaan, kuten maahanmuuton edistämiseen, ja Suomen valtion kehitysapubudjettikin ylittää kohta jo miljardin.

Huono poliittinen hallinto murentaa omaa uskottavuuttaan ja kansalaisten luottamusta valtioon, yhteiseen etuun ja yhteiseksi hyväksi toimimiseen. Tuloksena on näköalattomuutta ja epätoivoa, joka käy ilmi esimerkiksi nuorison oirehtimisesta. Asian voi sanoa niin, että tästä maasta puuttuu sellainen henkinen tahtotila ja johtajuus, joka sisältyy tavallaan kyllä ihmisten toiveisiin mutta joka etsii toteutumistapaansa ja joka yritetään tukahduttaa niin politiikassa, mediassa kuin viranomaisten kannanotoissakin.

Kaikki asiat eivät ole tietenkään immanentteja ja materiaalisia tinkimiskysymyksiä. Merkitystä on nimenomaan arvoilla ja asenteilla. Aikana, jolloin omien vanhempieni sukupolvi kulutti koulunpenkkejä, kouluja käytiin herran nuhteessa ja kurittomia rangaistiin esimerkiksi jälki-istunnolla tai arestilla. Aikana, jona itse kävin peruskoulua, muotiin tuli niin sanottu vapaa kasvatus, jonka tuloksena oppilaat saattoivat harjoittaa pieniä paheita, kuten kiroilla, syljeskellä ja tupakoida opettajien läsnä ollessa, ja ruumiillinen kuritus määrättiin rangaistavaksi. Sen sijaan nykyisin kouluissa vallitsee sellainen hulabaloo, että myös ruumiillinen asioihin puuttuminen päätettiin palauttaa opettajakunnan metodilistalle.

Tämä kaikki on vertauskuvallista mutta sellaisena paljon puhuvaa. En kannata kovien keinojen käyttöönottoa, mutta pidän tärkeänä, että myös koulumaailmassa vallitsisi sellainen henkinen kurinalaisuus, ettei nuorison ihanteiksi leviäisi pelkkä skedekapinallisten yhteiskunnanvastaisuus tai poltettujen roskisten takaa nouseva rähinämieli.

Näyttöä koulumaailman kurjistumisesta tulee joka päivä. Eräs äskettäin tapaamani nuori mies kehuskelikin juuri sillä, että hän saa sentään käydä sellaista toisen asteen oppilaitosta, jonne lähiöiden ongelmat eivät vielä ulotu. Lähiökoulujen maine on mennyt pahiten oppilaiden omissa silmissä. Vanhempien ihmisten on vielä kohtalaisen helppo hallita nuorison™ ongelmia objektivoimalla ne ulkoisiksi pulmiksi, joita käsitellään vain hallinnollisesti. Mutta paljon vaikeampaa on niillä lapsilla ja nuorilla, jotka joutuvat elämään kouluterrorin ja häiriköinnin keskellä. Eduskunnan kalapuikkoviiksekkäät voisivat ainakin yrittää korjata niitä arvojohtamisen ongelmia, jotka kiteytyvät kiistoissa pakasteturskasta – ennen kuin heidät pannaan seuraavissa vaaleissa vaihtoon.