31. toukokuuta 2009

Jonotus on maksuton


Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin hyvä, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteen kaapuun.

Valintakokeita perustellaan välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida papukaijamaisen pänttäämisen taitoa ja tyttömäisen alistumisen kykyä, mutta yliopistojen valintakokeet todennäköisesti kauhistuttaisivat kaikkia henkilöstövalintoihin erikoistuneita ammattilaisia. Kokelasta arvioidaan sillä perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten suoritustensa pohjalta. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus ja laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.

Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on romahtanut sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain myöhempään vaiheeseen voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.

Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansankorkeakoulua, joka suoritetaan lusmuillen ja luntaten. Lukioissa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan kukkulan keskivaiheilta, lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, lukioihin päätyvän ikäluokan puolikkaaseen mahtuu sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on ”kehitetty” suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa, kuten kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää, jotta voisi osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Näin yliopistojen kommunistiprofessorit saavat fiksuja oppilaita.

Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, hierarkkiset komentosuhteet alettiin esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta lähtötasosta. Lukioita sinänsä ei voitasi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä ylioppilaskirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista (esimerkiksi opettajien ja opetuksen laadusta), vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä kuin objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.

Koulutuspolitiikka uusiksi

En tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa juuri koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Olen halunnut osoittaa, kuinka näköalatonta koulutuspolitiikka on Suomessa ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa on myös pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.

30. toukokuuta 2009

Jo joutui armas aika


Suvivirsi on aina yhtä ihana kuulla joka kevät, vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen ihminen. Kenties olen ehdollistunut siihen, että koulujen kevätjuhlien jälkeen alkaa jokin mukavampi aika.

Suvivirrestä on tullut yleispätevä kulttuurinen merkki: instituutio, jonka alkuperäinen uskonnollinen funktio on kadonnut tai ainakin vähentynyt mutta joka edelleen liittää ihmisiä yhteen. Ainakin se lopettaa lukuvuoden tavalla, joka kertoo, mikä lukuvuosi oikeastaan on. Jos lukuvuotta ei lopetettaisi entiseen tapaan, mistäpä oikeastaan tiedettäisiin, että kesäloma alkaa?

”Jo joutui armas aika” liittyy myös ihmisten aikakokemukseen ja sitä kautta filosofiaan. Ajallisuuteen puolestaan kuuluvat syntymän, elämän ja kuoleman kokemukset. Aikamerkkien, kuten suvivirren, kautta voimme ymmärtää, että kuulumme johonkin meitä suurempaan elämisen kokonaisuuteen. Minun mielestäni on mukava nähdä lasten ja nuorten toistavan tietyt tavoiksi tulleet perinteet niin kouluissa kuin myöhemmin esimerkiksi yliopistojen promootioissakin.

Perinteiden kautta ihminen voi ymmärtää myös vanhenemisen merkityksen. - No, en halua suhtautua patakonservatiivisesti myöskään uudistuksiin, ja olen ollut peräämässä niitä joskus myös itse. Mutta ilman perinteitä ei ole muita kuin satunnaisilta ja irrallisilta vaikuttavia ilmiöitä. Ilman yhteisiä tapahtumia ei ole historiaa, josta kerrotaan tarinoita. Myöskään ajallisuuden henkilökohtaista merkitystä ei olisi yhtä helppo tunnistaa.

On kaunista liittyä ihmisten yhteisöön ja tuntea saavansa paikkansa siinä. Ylioppilaaksi kirjoittaminen on juuri sellainen initiaatioriitti. Yhteiskuntamme ei näytä käytännössä tulevan toimeen ilman sitä, sillä täytyyhän ihmisiä pisteyttää. Punnitaanhan ja mitataanhan vauvojakin, eikä tuo pisteyttäminen ihan heti lopu.

Vaatetusliikkeiden miestenosastolla on keväisin hauska katsella, kun miehentaimille haetaan sopivaa kostyymia. Tänä lauantaina ylioppilaslakin saa monta minulle tuttua gay-poikaa. Toivotan onnea tietysti kaikille valmistuneille, mutta erityisesti heille. Ja myötätuntoni ja tukeni on kaikkien niiden puolella, jotka reputtivat ja ehkä onnistuvat paremmin tulevaisuudessa. Avointen gay-nuorten määrä on joka tapauksessa viime vuosina ilahduttavasti kasvanut, mistä kiitos avarakatseisille ihmisille. Se on varmasti kaikkien ilo ja onni.

28. toukokuuta 2009

Vaalimainosta kriittisille


Alaikäisten turvapaikanhakijoiden määrä on ollut kasvussa, sillä alle 18-vuotiaille turvapaikka poikkeuksetta myönnetään. Perheenyhdistämisohjelmia hyväkseen käyttäen koko suku on voinut sen jälkeen heilahtaa Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rasitteeksi. Näin ankkurilapsista on tullut ongelma.

Koska intressi hyvinvointivaltion kansalaiseksi pääsemiseen on vahva, suuri osa nuorista maahan pyrkijöistä on valehdellut ikänsä. Esimerkiksi Parikkalaan avatussa alaikäisille tarkoitetussa vastaanottokeskuksessa jopa kolmannes asukkaista on jo arvioiden mukaan täysi-ikäisiä. Tästä johtuu, että viranomaiset ovat koettaneet säädellä holtitonta maahanmuuttoa ikätesteillä. Vaikka jatkuva maahanmuutto ei olisikaan suotavaa, se on yritetty saada laillisille linjoille.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt on Yleisradion uutisen mukaan tehnyt päätöksen, jonka mukaan alaikäisille tehtävät ikätestit saattavat olla perusoikeuksien vastaisia. Testaaminen onkin laitettu heti miten jäihin, vaikka tulijatulva on jatkunut.

Mitään hyväksyttäviä perusteluja apulaisoikeusasiamies ei kuitenkaan ratkaisulleen esitä. Hänen mukaansa ”testejä ei pitäisi tehdä, koska niitä ei säädellä lailla lainkaan”. Ja: ”Testillä puututaan henkilön koskemattomuuteen ja yksityisyyteen”, vaikka ”ei ole mitenkään säännelty, kuka näitä testejä voi tehdä ja millaisilla menetelmillä”. Lopuksi Lindstedt lataa raudanlujan oivalluksen, jolla hakijatulvan viimeinenkin kontrollimuoto lopetetaan loogisen aukottomasti: ”Eli sääntelyn tarvetta on paljon.”

On outoa, että jos sääntelyn tarvetta on paljon, oikeusasiamies pitää perusteltuna lopettaa sen testaamisen muodon, joka ylipäänsä on käytettävissä. Paikallinen poliisisetä Henry Reponen puolestaan tilittää, aivan kuin häneltä olisi vedetty kalsongit jalasta: ”On toki ikävä tilanne selvittää turvapaikanhakijoiden henkilöllisyyttä, jos siihen ei ole lakiin perustuvaa toimivaltaa.” Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan ajatellaan, onko maahanmuuttajilla itsellään maahan saapumiseen oikeuttavaa toimivaltaa. Kun viranomaiset jäävät nyt ”odottamaan” asiasta mahdollisesti säädettävää uutta lakia, se on sama kuin palokunta lopettaisi tulipalojen sammuttamisen siihen asti, kunnes saadaan uusi laki voimaan.

Asiasta voidaan esittää muutamia vertailuja. Mikäli iän testaamisen katsotaan rikkovan perusoikeuksia, iän tiedusteleminen pitäisi kieltää kaikissa niissä yhteyksissä, joissa todistelu ei ole ehdottoman luotettavaa: esimerkiksi tupakkaa ostettaessa, rahapelejä pelattaessa, alkoholiliikkeessä tai seksuaalisessa kanssakäymisessä. Myös henkilöllisyystodistukset ovat väärennettävissä, joten ne ja niiden käyttö ovat epäluotettavampia kuin maahanmuuttajille tehtävät lääketieteelliset ikätestit, joissa tutkittavan ikä päätellään hampaista ja luuston rakenteesta.

On ristiriitaista, että viranomaiset lepsuilevat ikää koskevien selvitysten kanssa, kun kyse on maahanmuuttajista, mutta toisaalta viranomaisvalta vahtii ikärajojen noudattamista kellontarkasti esimerkiksi seksuaalista kanssakäymistä koskevissa asioissa toimittaen jokaisen, joka vilkaiseekin alaikäisen pornokuvaa, suoraa päätä linnaan. Jos esimerkiksi 17,99-vuotias alaikäinen julkaisee itsestään alastonkuvan, häntä voidaan syyttää lapsipornon valmistamisesta, hallussapidosta ja levittämisestä. Jos taas kyseessä on laiton maahanmuutto, eli turvapaikanhakija valehtelee olevansa alaikäinen, viranomaiset katsovat asiaa läpi sormien.

Suomen laki on tietenkin eri asia kuin logiikan laki. Niillä ei näytä olevan juuri mitään tekemistä keskenään, minkä melkein kaikki kansalaiset ovat huomanneet. Apulaisoikeusasiamies on tehnyt taaskin täysin pöllön päätöksen. Olisi järkevämpää valvoa maahanmuuttoa edes sellaisin keinoin, jotka ovat käytettävissä, kuin ilman mitään keinoja.

Perusoikeuksien pyöreys ja ihmisoikeuksien soikeus

Asiaa voidaan lähestyä vielä perusoikeuskäsitteen näkökulmasta. Poliisi tai vartijahan voi nykyoloissakin ratsata ihmisen sen kummempia kyselemättä esimerkiksi turvatoimialueella, eikä kukaan voi syyttää viranomaista yksilön koskemattomuuteen puuttumisesta. Libertaarifilosofina olen sitä mieltä, että julkisen vallan ei pitäisi puuttua ihmisten yksityisyyteen ja koskemattomuuteen niinkään paljon kuin nykyisin, vaan valtion interventiota kansalaisten integriteettiin tulisi vähentää.

On kuitenkin outoa, jos viranomainen ei selvitä ihmisen ikää ja henkilöllisyyttä edes silloin, kun hänen epäillään pyrkivän maahan laittomasti. Ensinnäkin (1) oikeusasiamies on sekoittanut ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Turvapaikkaa haetaan kansainvälisiin sopimuksiin perustuviin ihmisoikeuksiin vedoten. Perustuslailliset perusoikeudet puolestaan koskevat Suomen kansalaisia ja muita maassa jo oleskelevia. Maahan pyrkijällä ei sen sijaan ole kohdemaan kansalaisuutta eikä yleensä myöskään oleskelulupaa. Koska maahan pyrkijällä ei ole maahan saapuessaan oleskelulupaa eikä kansalaisuutta vaan hän on vastaanottokeskukseksi sanotulla ei-kenenkään maalla, josta hänet voidaan vielä käännyttää, eivät myöskään perusoikeudet voisi sellaisinaan koskea arvioinnin alaisina olevaa maahanmuuttajaa.

Toiseksi (2) todellisen iän selvittämispyrkimykset eivät riko perusoikeuksia, sillä paremman selvityksen puuttuessa ne antavat kuitenkin parhaan näytön, joka asiasta on ylipäänsä saatavissa. Lisäksi olisi mahdotonta, ettei asiaa selvitettäisi mitenkään.

Kolmanneksi (3) viranomaisen tehtävä on valvoa valtion ja kansalaisten edun sekä yleisen oikeudenmukaisuuden ja laillisuuden toteutumista. Suhteellisuusperiaatteen valossa ei ole oikein, että mahdollisen rikoksen (eli laittoman maahanmuuton) torjumiseen ei käytettäisi minkäänlaisia keinoja, vaikka siten voitaisiin estää laiton maahanmuutto ja siitä seuraavat mahdolliset muut turvallisuusongelmat.

Neljänneksi (4) jos turvapaikanhakijoiden vastaanottamista jatketaan, vaikka ikätestejä ei käytetäkään, se polkee kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia. Yhtäältä ihmiset saatetaan eriarvoiseen asemaan, sillä ikää selvitetään esimerkiksi ravintoloiden ovilla. Toisaalta humanitaarinen maahanmuutto loukkaa kantaväestöön kuuluvien ihmisten perusoikeuksia, sillä se luo Suomeen työttömyyttä, jonka kulut lankeavat suomalaisten ihmisten maksettaviksi, vaikka lain mukaan kansalaisten työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Viidenneksi (5) iän ja henkilöllisyyden selvittäminen on myös turvapaikanhakijan oma etu, sillä myöhemmin selvitessään se voi johtaa kansalaisuuden perumiseen. Niin kävi esimerkiksi Hollannista tunnetussa Ayaan Hirsi Alin tapauksessa. Hän joutui eroamaan paikallisen parlamentin jäsenyydestä, kun kävi ilmi, että kansalaisuus oli aikoinaan myönnetty väärin ilmoitetun iän perusteella.

Silmät kiinni ettei totuus näy

Tämänpäiväinen uutinen antaa jälleen huonon näytön siitä, kuinka maahanmuuttopolitiikkaa Suomessa hoidetaan. Vihervasemmistolaisessa poliittisessa kirjallisuudessa on pitkään haukuttu länsimaisia ihmisiä ja lääketieteellistä kliinistä anatomiaa lavastaen anatomian professoreista ”kallonmittaajia ja skinejä”, kuten Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon samannimisessä teoksessa. Todellisuus kuitenkin osoittaa, ettei tulijatulvan seulomiseen ole kovin monia keinoja. Eli jos maahanmuuttoa ylipäänsä on, pitää hyväksyä myös turvapaikanhakijoiden valikointi. Joko nykyistä käytäntöä olisi jatkettava tai laitettava rajat kiinni siihen asti, kunnes ongelma on ratkaistu.

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksestä paistaa päälle lähinnä se, että viranomaisvalta tukee maahanmuuttajien etuja suomalaisten ihmisten omien perusoikeuksien ohi. Ihmisten reaktioista puolestaan voi lukea, ettei poliittisen vallan ja viranomaisvallan harjoittamalla maahanmuuttopolitiikalla ole kansalaisten valtaenemmistön luottamusta.

Suomalaiset voivat sanoa mielipiteensä näistä asioista harvoin. Jos sen sanoo tieteessä, politiikassa tai julkisessa sanassa, sitä ei oteta huomioon, ja maahanmuuttopolitiikan kriitikot toimitetaan pahimmissa tapauksissa oikeuden tuomittaviksi. Jos taas asian sanoo vaaleissa, se on poliittisen vallan käyttämistä. Kohta ovat vaalit. Käykää nyt äänestämässä – edes niitä ehdokkaita, jotka vielä saavat toteuttaa perustuslaillista oikeuttaan asettua ehdokkaiksi vaaleissa.

25. toukokuuta 2009

Hallitus lopettaa viikkojärjestelmän


Hallitus on sallimassa kauppojen ympärivuotisen aukiolon. Esityksen mukaan sunnuntaikauppa sallittaisiin kello 12-18 ja joulun alla 12-21, ja lisäksi tietyt pienemmät puodit saisivat pitää uksensa auki kellon ympäri. Kriitikot puolestaan ovat todenneet, että varsinkin kauppakeskuksissa toimivien putiikkien sunnuntaiaukiolo syö niiden erikoisliikkeiden asiakaskuntaa, joiden resurssit eivät riitä jatkuvaan aukioloon.

Ongelma ei ole kuitenkaan vain kaupallinen tai kilpailullinen. Sunnuntaikaupan vapauttaminen huonontaa työntekijöiden asemaa. Yhteistä vapaa-aikaa muiden ihmisten kanssa löytyy entistä vaikeammin, jos pyhät täytyy kuhkia töissä. Toisaalta sunnuntaiaukiolosta ei ole monillekaan suurta hyötyä. Ihminen kestää yhden päivän mainiosti pääsemättä kauppapuoteihin kukkaroitaan kuluttamaan.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen vaikuttaa eniten ihmisten elämäntapaan. Vaikutus on vahvin niiden ihmisten todellisuuteen, jotka mieltävät sunnuntain uskonnolliseksi pyhäpäiväksi. Mutta asialla on merkitystä myös muille. Mitä eroa arjella ja pyhällä enää on, jos kaikki päivät ovat samanlaisia?

Näin voidaan sanoa, että hallitus on kumoamassa viikkojärjestelmän, ja päivistä jäävät jäljelle niiden numerot. Sunnuntaita ei voida erottaa maanantaista. Samalla kumoutuu myös ihmisten viikkorytmi. Tämä ei ehkä lisää ihmisten onnellisuutta, sillä ajattelemiseen, rauhoittumiseen ja rentoutumiseen varatut olotilat vähenevät, ja koko olemassaolo uhrataan työlle ja tuoksinalle.

Surkeinta esimerkkiä näyttää kauppojen yöaukiolo, ikään kuin lähikaupoissakin tarvittaisiin ympärivuorokautista päivystystä. Nämä ajankohdat pitäisi varata filosofialle, runojen kirjoittamiseen ja lemmiskelyyn. Sen sijaan ensi vuoden alusta voimaan tuleva uudistus vain lisäisi levottomuutta.

Uudistus on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun työ sinänsä koetaan niin pyhäksi, että sitä pitää paiskoa kellon ympäri. Jos työ on pyhää, mikään muu ei ole enää pyhää.

Toisaalta asiassa on puolensa. Ammattiliitot vetävät sunnuntaityöstä kaksinkertaista liksaa, ja formulakuskit millin pari per kisa. Oli miten oli, tänä aurinkoisena kevätpäivänä en halua kauppaan – edes maksusta.

24. toukokuuta 2009

Missä ongelma?


Ihmisen olemassaoloa tarkastelevassa eksistenssifilosofiassa on usein pohdittu, millä eri tavoilla ihminen voi olla läsnä toisille ihmisille. Kokemuksesta tiedämme, että läsnäolo toisten ihmisten seurassa voi olla esimerkiksi innokasta, välinpitämätöntä tai poissaolevaa. Jean-Paul Sartre kehitteli erityisesti poissaolon teemaa. Poissaololla voidaan tarkoittaa vertauskuvallisen poissaolon lisäksi myös todellista poissaoloa. Sarten mukaan poissaolon ilmiöllä itsellään voi olla oma läsnäolonsa. Silloin tuntuu, kuin ihmisen poissaolo sinänsä olisi paikalla. Esimerkiksi joku ihminen saattaa olla väkevästi läsnä juuri sitä kautta, että hän on aineellisesti poissa. Ihmiset tunnistavat tällöin hänen poissaolonsa ja muodostavat tajunnassaan mielikuvan, joka vaikuttaa konkreettistakin läsnäoloa vahvemmin.

Kyse ei ole vain tuntemuksesta. Sartren ajatus perustui Immanuel Kantin kategoriaoppiin, eli teoriaan ihmisen tajunnan rakenteesta. Hänen mukaansa ihmisen tietoisuudessa on pysyvä ominaisuus, jonka vuoksi tunnistamme, että jotakin puuttuu: negaatio. Se on yksi tajuntamme apriorisista eli kokemusta edeltävistä havaitsemisen periaatteista. Koska kaikki havainnot syntyvät tajunnassa, myös poissaolo ilmenee sille yhtä vahvasti kuin aineellinen olemassaolokin.

Euroopassa luotu tietoteoriaan perustuva filosofia on kenties maailman syvällisintä ja yhteiskuntamme kehitykseen eniten vaikuttanutta filosofiaa. Suomalaiset valitsevat pian omat edustajansa Euroopan parlamenttiin, jonka tehtävänä on toteuttaa beethovenilaisen harmonian haaveita. En kuitenkaan havise niistä tässä yhteydessä enempää, sillä olen esittänyt tarkemmat analyysini jo kirjoissani.

EU-asiantuntijat pillipiipareina

Poissaolon teema aineellistuu nyt Suomen europarlamenttivaaleissa, kun eräs ehdokassuosikki ei ole mukana. Tarkemmin sanottuna häntä ei päästetty ehdokkaaksi. Vanhaa sanontaa mukaillen vain ”yksi on joukosta poissa”. On nähdäkseni poliittinen virhe karkottaa maahanmuuttokriitikot parlamentaarisen järjestelmän piiristä. Ja on tietysti tarpeetonta sanoa poispyyhityn nimeä, koska kaikki tietävät muutenkin, kenestä puhun. Juuri tässä poissaolon vahvuus näkyy, vaikka itse asiaa ”ei ääneen lausuta”. Vaietut puheenaiheet ja ihmiset voivat kuitenkin olla paikalla myös torjuttuina: kuin tuttu hahmo piilokuvassa.

Olen pohtinut, ketä äänestäisin tulevissa vaaleissa. Tottelisinko Helsingin Sanomien kirjoittajan määräystä, jonka mukaan ”europarlamenttiin olisi valittava ehdokkaista kyvykkäimmät”.

Tämänhän me tiedämme. Ei siellä ilman akateemista tutkintoa ja kielitaitoa pärjää. Ja muutakin osaamista kaivataan. Mutta tärkeintä olisi kansalaisten luottamus ja kyky välittää ihmisten tahto EU:n toimielimiin. Toisaalta edustajan pitäisi vastavuoroisesti selittää oman maan kansalaisille, mitä unionissa on tekeillä. Poliittisen vallan käyttöön ei kuitenkaan riitä pelkkä ukkosenjohdatin eikä palovaroitin, vaan tarvittaisiin salama.

Pitäisikö minun äänestää Helsingin Sanomien ohjeiden mukaisesti asiantuntijaa? Pitäisikö hyväksyä käsitys, että politiikanteko on taitavaa lobbausta ja verkostoitumista, joka on yksi henkisen korruptoituneisuuden muoto? – Mielestäni ei. Se, että parlamenttiin valittaisiin ”kyvykkäimmät”, tarkoittaisi että parlamentti koostuisi ennen pitkää EU-virkamiehistä. Tällöin ei keskusteltaisi poliittisista periaatteista, vaan kaikki muuttuisi pelkäksi käytännön näpertelyksi ja byrokraattien puuhasteluksi. Euroopan unionin päämääriä ei voitaisi tällöin kyseenalaistaa.

Jos virkamiehistä tehdään poliitikkoja, heiltä puuttuu kansalaisten luottamus. Ihmiset äänestävät peloissaan asiantuntijaa luovuttaen poliittisen päätösvaltansa asiantuntijavallaksi naamioidun virkamiesvallan käsiin. Eräs esimerkki virkamiehestä, joka valittiin europarlamentaarikoksi ja viimein myös ministeriksi, on Alexander Stubb. Hänellä on omien sanojensa mukaan ruusunpunainen käsitys Turkin EU-jäsenyydestä, ja hän oli valmis poistamaan viisumikäytännön Suomen ja Venäjän väliltä. Tämä on juuri sellaista idealismia, joka kertoo, kuinka pää pilvissä EU:n virkamiespoliitikot elävät.

Voisinko siis äänestää esimerkiksi kokoomuksen asiantuntijaehdokasta, Ukko Metsolaa, joka työskentelee EU-virkamiehenä ja jonka flaijerin sain käteeni Kolmella sepällä? Metsola on innokas kansainvälisyyden ja rajattoman Euroopan kannattaja, sillä hänen vaimonsakin pyrkii europarlamenttiin Maltalta. Stubb puolestaan on naimisissa britin kanssa, ja siksipä herää epäilys, voivatko nämä edusmiehet työskennellä rehellisesti Suomen hyväksi, vai näkevätkö he EU:n vain naimakauppojen laitumena. Tätä menoa europarlamentista tulee virkamiestyöskentelyn areena, joka on olemassa lähinnä virkamiesten omaa edunkerjuuta varten. Kaikilla heillä on lisäksi ”myönteinen” EU-kuva, johon sisältyy Euroopan unionin kritiikitön laajentaminen sekä pyrkimys liittovaltioon ja yhteiseen perustuslakiin.

Poliittisten tehtävien täyttäminen virkamiehillä lisää byrokraattisuutta. Lehdistön harjoittama mielipiteiden muokkaus taas on keskeinen syy siihen, miksi ihmiset ovat saaneet tarpeekseen myös median manipulaatiosta. Se on samanlaista kuin Euroopan unionin oma keskusjohtoisuus, jossa aloitteetkin tekee komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa.

Laajenemisesta, perustuslaista ja maahanmuutosta

Kannattaako europarlamenttivaaleissa lainkaan äänestää, kun unionin parlamentilla ei ole muuta kuin puhe- ja mielipidevaltaa. Vastaus kysymykseen on ”kyllä”. Nimenomaan parlamentin kautta voi ilmaista omat asenteensa. Minulla ei ole mitään Euroopan unionia vastaan sinänsä. Tärkeintä olisikin korjata talteen unionin myönteiset puolet ja sanoa ”kiitos, mutta ei kiitos” kielteisille. Äänestäminen on nyt erittäin tärkeää, sillä Euroopan parlamentti päättää muun muassa uusien jäsenien hyväksymisestä. Näissä vaaleissa sinä päätät siis siitä, hyväksytäänkö esimerkiksi Turkki Euroopan unionin jäseneksi vai ei.

Euroopan itälaajeneminen muistuttaa Aleksanteri Suuren valloitusretkeä. Mitä enemmän jäseniä organisaatioihin kertyy, sitä vaikutusvallattomammiksi ne tulevat. Tämä näkyy sekä EU:ssa että Natossa. Tätä nykyä Euroopan unioni on jo täysin eripurainen. Sitä taas on yritetty korjata voimapolitiikalla, toisin sanoen pakottamalla kansalaisia hyväksymään ”Lissabonin sopimukseksi” nimetty yhteinen perustuslaki, jolla käveltäisiin kansallisten perustuslakien yli. Omasta mielestäni Euroopan unionin perustuslaki on huono hanke, jolla koetetaan korjata laajenemisesta johtuvia ongelmia. Siksi se olisi estettävä. Demokratian nimissä asiasta olisi järjestettävä kansanäänestys jokaisessa EU-maassa.

Euroopan unionin laajeneminen puolestaan on tärkeää pysäyttää kasvavan erimielisyyden välttämiseksi. EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet niin moneen kansainväliseen sopimukseen, ettei niiden kielteisistä tuloksista ole ehditty nähdä puoliakaan. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka se ei selvästikään täytä jäsenyysehtoja, jotka koskevat taloutta ja kulttuuria, ja sen vuoksi osa romanialaista kerjää nyt meidän kaduillamme ja kujillamme. Turkin EU-jäsenyys puolestaan on estettävä siksi, että Turkki on uskonnollisesti, etnisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti Euroopasta erillinen alue.

Euroopan unionin sisäinen maahanmuutto on merkinnyt työpaikkojen ja työntekijöiden pakkosiirtoja. Ulkoa tuleva maahanmuutto on johtanut halpatyövoiman käyttöön (ollessaan työperäistä) tai sosiaaliturvan kuormittumiseen (ollessaan niin sanotusti humanitaarista). Maahanmuutosta ei ole osoitettu olevan mitään hyötyä Suomen kansalaisille itselleen, ja sen vuoksi varsinkin turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa on vähennettävä, ja kansallisten parlamenttien pitää panna maahanmuutto omin toimin kuriin.

Myöskään Euroopan unionin ulkorajojen valvontaan ei tarvita perustuslakia. Kansallisten parlamenttien oikeutta itse päättää pakolais- ja turvapaikkapolitiikasta tulisi lisätä eikä alistaa asiaa ”EU:n yhtenäiselle käytännölle”, sillä muiden maiden käsitykset eivät vastaa sitä, mitä me täällä Suomessa asioista ajattelemme. Yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka rikkoisi pahoin kaikkien valtioiden kansallista itsemääräämisoikeutta suhteessa demografisiin kysymyksiin. Eri valtiot ovat etnografisesti, työvoimapoliittisesti ja kielipoliittisesti erilaisia, eikä maahanmuutosta voida sen vuoksi päättää unionin yhteisillä sopimuksilla. Yhteisen maahanmuuttolainsäädännön vallitessa suomalaisia voitaisiin pakottaa ottamaan vastaan enemmän tulijoita kuin voimme tai haluamme.

Suosin suomalaista

Ukko-ylijumalien asemasta olen päättänyt kääntyä jonkin kotimaisemman masiinan puoleen. En aio tosin kertoa, kenelle annan ääneni tulevissa vaaleissa, sillä tehtäväni ei ole manipuloida omien rivieni kannatusta mihinkään suuntaan. Perussuomalaiset näyttää kuitenkin olevan tällä hetkellä ainoa puolue, jossa pystytään tekemään rakentavaa mutta terveen kriittistä EU-politiikkaa. Suurten puolueiden argumentaatio hautautuu niiden tekemien virheiden peittelyyn, ja ne kannattavat lähes yksimielisesti Euroopan unionin laajentamista. Sen sijaan Perussuomalaiset on varmasti tulevaisuudessakin se ryhmä, jonka kautta voidaan toteuttaa kansallisen edun valvontaa ja vastuullista yhteiskuntapolitiikkaa. Tämän olemme nähneet esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa.

Ongelmana on perussuomalaisten homovastaisuus, jota esiintyy lähinnä iäkkäimpien puoluejäsenten keskuudessa. Lisäksi on mahdollista, että perussuomalaisille annetut äänet menevät kristillisen ehdokkaan hyväksi vaaliliiton sisällä, elleivät kannattajat keskitä ääniään kristillisiä tehokkaammin. Sen sijaan penkki, jolle perussuomalainen EU-parlamentissa istuisi, ei ole huonompi. Itsenäisyyttä ja vapautta tavoitteleva ryhmä edustaa ehkä juuri sitä kansallisdemokraattista puoluekuvaa, joka vastaa myös omaani.

Kenties minun olisi pitänyt itse pyrkiä ehdokkaaksi. Joka tapauksessa perussuomalaisten painetussa vaalijulisteessa näyttää jääneen ikään kuin pari paikkaa tyhjäksi. Laitan tähän loppuun oman listani siitä, mitä kannatan ja vastustan Euroopan unionissa.

Ei:

– Jatkuvalle maahanmuutolle ja maahanmuuton lisäämiselle.
– Nettisensuurille ja sananvapauden näpistelylle.
– Euroopan unionin perustuslaille, joka ohittaisi kansallisen lainsäädännön.
– Kansallisvaltioiden ja kansallisten parlamenttien vaikutusvallan heikennyksille.
– Kansallisen edun sivuuttamisyrityksille.
– Euroopan unionin laajenemiselle ja uusien jäsenmaiden houkuttelulle.
– Yritystemme päätymiselle ulkomaalaisomistukseen.
– Suomalaisen pääoman karkaamiselle ulkomaisiin sijoituskohteisiin.
– Työvoiman orjuuttamiselle ja pakkosiirroille maasta toiseen.
– Suomen virallisten kielten korvaamiselle vierailla.
– Vieraiden kielten käyttövaatimuksille.
– Suomalaisten verovarojen kierrätykselle EU:n omiin propagandaprojekteihin.
– Julkisten varojen tuhlaukselle mitättömiin monikulttuurisuushankkeisiin.
– Kalliille julkisille rakennushankkeille, jotka ovat ihmisten onnesta pois.
– Opiskelupaikkojen ja korkeakouluvirkojen jakamiselle ulkomaalaisille.
– Yli- ja liikakouluttamiselle sekä tittelitaudille, joka muistuttaa Neuvostoliitosta.
– Byrokratiakeskeisyydelle ja poliittisille virkanimityksille.
– EU:ssa koulutettujen poliitikkojen omavaltaisuudelle Suomen ministerinviroissa.
– Ulkomaalaisten nimittämiselle julkisiin virkoihin Suomessa.
– Ulkomaalaisten suosimiselle työhönotossa ja suomalaisten syrjinnälle.
– Maatalouden paragrafipainajaiselle.
– Geenimuunnellulle ruoalle.
– Elintarvikkeiden laadun heikennyksille.
– Omavaraisuuden ja kotimaisen huoltovarmuuden heikennyksille.
– Ydinsähkön ostamiselle ulkomailta ja ydinsaasteiden tuomiselle Suomeen.
– Suomen Puolustusvoimien supistamiselle.
– Rajatarkastusten karsimiselle.
– Suurten EU-maiden vallankäytölle, vaikka esimerkiksi Britannia ei maksa jäsenmaksujaan.
– EU:n poliittisille pakotteille omia jäsenmaitaan (esimerkiksi Itävaltaa) vastaan.
– Korruptiolle, jonka tuloksena Euroopan unionin tilintarkastajat eivät ole hyväksyneet EU:n rahankäyttöä enää neljääntoista vuoteen.

Kyllä:

+ Valtion rajojen korottamiselle ja maahanmuuton vähentämiselle.
+ Täydelliselle sananvapaudelle.
+ Kansalaisvapauksille ja -oikeuksille kansallisvaltioissa.
+ Yhteiselle rahalle ja yhteismarkkina-alueelle.
+ EU:n niin sanotulle kovalle ytimelle, jonka ympärillä talous toimii.
+ Autoverotuksen tason yhdenmukaistamiselle.
+ Euroopan unionin myönteisten puolien turvaamiselle ja kehittämiselle.
+ Laajenemisen pysäyttämiselle.
+ Kansanäänestyksen järjestämiselle unionin perustuslaista kaikissa jäsenmaissa.
+ Keskittymiselle korjaamaan edut nykymuotoisesta EU:sta.
+ Suomalaisten oikeudelle käyttää Suomessa vain virallisia kieliään.
+ Suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin säilyttämiselle ja tukemiselle.
+ Kansallisen edun tunnustamiselle työn ja talouden kysymyksissä.
+ Euroopan unionista johtuvien turvallisuusriskien torjunnalle ja varovaisuudelle.
+ Energian säästämiselle.
+ Liettuan jäsenyysehtona olleelle Ignalinan ydinvoimalan sulkemiselle.
+ Uusien ja turvallisten ydinvoimaloiden rakentamiselle Eurooppaan.
+ Venäjän tekemien ympäristörikkomusten kuriin laittamiselle.
+ Hallinto- ja edustusmenojen vähentämiselle.
+ Kaikenlaisten eurooppalaisten perheiden sekä lasten hyvinvoinnille.
+ Yksilöllisten elämäntapojen hyväksymiselle ja länsimaiselle elämäntavalle.
+ Miesten ja naisten kohtelulle yksilöinä eikä sukupuolirooliensa mukaan.
+ Seksuaalivähemmistöjen hyväksymiselle myös Itä-Euroopassa.
+ Rajakontrollin lisäämiselle.
+ Edustuskulujen verovähennysoikeuksien poistamiselle.
+ Turhien virka- ja huvimatkojen vähentämiselle.
+ Lentomatkustuksen rajoituksille ja henkilökohtaisten hiilidioksidipassien käyttöönotolle.
+ Protektionismille, sillä kilpailijamaatkin harjoittavat sitä ja koska kansallisen edun kiistäminen on joka tapauksessa valheellista.

Tärkeintä olisi nähdä EU organisaationa, jossa kukin maa voi edustaa mahdollisimman hyvin omia etujaan, eikä sellaisena liittomuodostelmana, jossa päätökset tehdään tavoitelleen jotakin kuviteltua yhteistä etua. Muutamissa asioissa, kuten ympäristönsuojelussa, yhteisen edun myöntäminen voi olla paikallaan, mutta ei kaikissa.

23. toukokuuta 2009

Matti Näsällä on yletöntä asiaa


Voi ny sun perskutarallaa! Nynne keksi semmosen meediamaksun. Ensin oli teeveelupa, sitten pullikoitiin teeveemaksulla, ja nynne meinaa laskuttaa asumuskohtasella verolla.

Minkä tähren mää itte mitään maksan, kun emmää niiltä mitään ostakaan. Ei maar sanomalehdetkään voi lähettää kenellekään laskua, jos ei mitään tilaa. Eikä matkapuhelimen hallussapidosta laskuteta, vaan siitä, että puhuu puhelimessa jonkun kanssa. Kyllä jämpti on näin.

Pistäköön Yle kanavansa kortin taakse! Mutta siihen se loppuis Ylen laulu, kun ei niitä kukaan osta. Siinä se. ”Laadulla” koettavat perustella, mutta sehän on päätön ketju. Eikä sieltä muuta tule kun nostalgisia ryssän rokumentteja, joissa haikaillaan kommunismin perään. Sitä se on Ylen laatu.

Ja kaikkea voidaan perustella ”laadulla”. Selvähän se, että laatu kasvaa, kun kulutkin kasvaa. Jos jollekin firmalle annetaan avoin valtakirja, niin kulut karkaa käsistä, kun ei ole mitään merkitystä sillä, mitä mikäkin maksaa! Ja veron määrähän nousee aina sitä mukaa. Siinä on piikki auki pohjia myöten! Laadukkainta ohjelmaa on ollu tähänkin asti stereotesti, sää rannikkoasemilla ja ohjelmistosiirtoketjun mittaustauko. Mää en kattele muuta kuin Korollan kojelaudassa olevaa Plaupunktia, ja peräkontissa mulla on kalaboksi.

Jos Yle meitä ryöstää, niin mää kävelen Ylen pääkonttorille ja otan kans. Vien irtaimistoa taikka jotain. Taikka sitten maksan leikkirahalla, kun leikisti muka katsotaankin.

Ei perkele moista pakkomaksatusta! Kohta tulee varmaan koiravero koirattomille, tulovero tulottomille ja kirkollisvero kirkottomille. Ja samaan syssyyn VR-vero ja Finnair-vero, kun ei valtion hommat koskaan kannata. Kilpailu se firman tiellä pitää. On pakko tavotella tehokkuutta eikä perustaa suojatyöpaikkoja puoluepukareille, nääs. Miltä kuullostaisi ”suomenruotsalaisen ohjelmistotuotannon kansainvälisten asioiden koordinaattori”? Sopis mulle, juu. Maikkari tulee toimeen paljon vähemmällä, vaikkei sille anneta teeveemaksuista mitään. Silti putiikki kannattaa! Paremmin! Ja tulee parempaa ohjelmaa.

Niitten kannatas vetää Yle oikeuteen kilpailutilanteen vääristämisestä. Sieltä se tulis kilpailuasiamiehen ratkaisu kuin mankelista. Eli Yle rikkoo kanavakilpailua etuoikeudellaan.

Mitään perustetta erityisasemaan ei ole. Yle myi lähetysvärkkinsäkin, eikä omista edes niitä. Siihen se loppui kanavamaksun perintä kilpailijoilta. Ja nysse itte maksaa frankkomannien omistamalle Rikitalle joka bitistä. Muuten meillä olis teräväpiirtolähetykset jo. Tyhmä kauppa.

Ja voi noita TV-tapalurkastajia! Ei ole tästä ajasta kyllä. Albaniasta tulevat, kuten koko käsitekin. Jatkossa vaan korvautuisivat ulosottomiehillä. Käväsin muuten toissa vuanna Italiassa ja Ranskassa. Molemmissa oli yleisradiokanavilla mainoksia. Kaupallisesti rahottavat. Ja perskutarallaa: Rysselin kaupunki on kokonaan teeveelupavapaa vyöhyke! Eli byrokraatit ei maksa mitään. Siviilipidättää pitäisi.

Se Lintilän ehdotus on sosiaalisesti epäoikeudenmukanenkin: rokressiota siinä ei ole, eli köyhä maksaa saman kun rikaskin. Tuloverona se pitäis periä, jos meinaavat Yleä eetterissä pitää. Mää maksan nytten jo Tojotasta käyttömaksua niin paljo, että ei perkule! Ei kiitos enää veroluonteisia maksuja, ei kerta kaikkiaan, ei!

Kyllä jotkut pääsee elämästä vähällä, kun ei synnykään, taikka tulee abortti. Mulla katkee kohta verisuoni päästä. Mutta nymmää lopetan. So’o moro now!


P. S.

Jaa ei. Pistän tähän linkkejä vielä.

Erkostakin pääsee eroon nääs, jos haluaa: Eroa erkosta, niin ei tarvi pistää lanttiakaan likoon Hyysärin puolesta.

Ja sama Ylelle: adressiin nimmaria vaan veroa vastaan! Nykymeediassa eletään moternia ilmaisjakelun aikaa. Ei kukaan mullekkaan mitään maksa tiatotoimistoni ylläpidosta. Saisivat itte siitä maksaa, että mää heirän juttujansa luen :)

22. toukokuuta 2009

Viipyvä vedenpaisumus ja ahdistuksen anekauppa


Ei ole pitkäkään aika, kun Helsingin Sanomat raportoi jutussaan, että merenpinnan nousu voi jäädä ennustettua vähäisemmäksi. Lehti siteerasi tapansa mukaan tieteellistä Nature-lehteä, jonka kirjoittaja, professori Jonathan Bamber, ilmeisesti halusi tyynnytellä odotettavissa olevan vedenpaisumuksen tuottamaa ahdistusta.

Perusteena hänellä oli ”uusi tieto”, jota on saatu jäätiköiden alla olevan maankamaran rakenteesta sekä jäätiköiden todellisesta tilavuudesta. Myös maan painovoima on eri puolilla maapalloa erilainen, joten merenpinta ei ehkä nousisikaan mannerjäätiköiden sulamisen myötä 7–10 metriä vaan kenties vain 3 metriä (joka sekin tosin riittäisi siirtämään parhaiden merinäköalatonttien paikkaa syvemmälle sisämaahan). Jäänmuodostus on viime vuosina myös objektiivisesti ottaen kasvanut, kuten havaitaan tämänhetkisestä National Snow and Ice Data Centerin raportista.

Asiasta saadaan jatkuvasti täysin ristiriitaista tietoa. Esimerkiksi tämänviikkoisen Helsingin Sanomien uutisen mukaan maapallon keskilämpötila nouseekin vuosisadan loppuun mennessä yli 5 astetta, mikä sulattaisi ainakin Grönlannin jäätiköt nopeassa ajassa.

En tietenkään edellytä, että minkään päivälehden pitäisi pyrkiä ristiriidattoman tiedon välittämiseen, sillä sanomalehtien tehtävä ei ole laatia tutkimuksia vaan raportoida tuloksista. Joskus tulokset sinänsä ovat ristiriitaisia. Mutta johtopäätösten tekemisessä lehtien tulisi olla maltillisia. Niiltä voisi toivoa ainakin jonkinlaista lähdekritiikkiä ja analyyttisyyttä. Viimeksi mainittua olen itse harjoittanut tässä. Myös tuolloisen kirjoitukseni lähtökohtana oli eräs Helsingin Sanomien uutinen.

Ehkä Helsingin Sanomissa ei ole vielä löydetty vedenpaisumusta koskevaa toimituspoliittista linjaa. Yhtäältä lehden täytyy suosia esimerkiksi yksityisautoilua, sillä onhan autoteollisuus merkittävä ilmoitustulojen tuoja. Mutta toisaalta lehdessä on päätetty hyysätä vihreitä. Ja mistäpä muusta tämä kertoisi kuin ahdistuksen anekaupasta? Synnintuntoa lietsotaan maailmanlopun uhalla, ja kosmeettista pelastusta tavoitellaan ideologisella sitoutumisella vihreään liikkeeseen.

Naturalistinen ekoajattelu on kuitenkin myös sinänsä ristiriitaista. Luontoliikkeen keskeisin paradoksi on siinä, että jos ihminen on osa luontoa, kuten naturalistit katsovat, silloin myös ihmisen toiminnasta johtuva luonnon tuhoutuminen on vain osa evoluutiota. Se taas pitää hyväksyä, koska naturalistisen perususkomuksen mukaisesti luonnon laki on korkein laki.

Todellista luonnonsuojelua voisikin edustaa sellainen filosofia, joka erottaa ihmisen toiminnan luonnon ilmiöistä omaksi kulttuuri-ilmiökseen. Ekologista politiikkaa voitaisiin siten tehdä esimerkiksi hegeliläisen idealismin kautta, koska siinä ihmisen aktiivinen vaikutusvalta todellisuuteen myönnetään. Sen sijaan linkolalaisessa risuparta- & kumisaapasjalkajournalismissa ei liene kyse muusta kuin ripittäytymisen muodosta.

21. toukokuuta 2009

Et voi tulla rajan taa


Suomessa vietettiin viime sunnuntaina, paitsi homofobian vastaista päivää, myös kaatuneitten muistopäivää. Venäjän vastainen raja on sellainen, jonka yli on usein yritetty tulla ilman viisumia: väkivalloin.

Aivan kuten Moskovassa tapahtuneista homoseksuaalien viimeviikkoisista pidätyksistä nähtiin, ihmisoikeustilanne Venäjällä on huono. Maa on edelleen samanlainen totalitarismi kuin se oli Neuvostoliiton aikana. Ja siinä se on edelleen, mutta toisella nimellä. Siksi ei ole mitään syytä sellaisiin globalisaatiota, maahanmuuttoa ja kansainvaelluksia kiihdyttäviin rajanalennuksiin, joita esimerkiksi Alexander Stubb ehdotti esittäessään viisumipakon poistamista Suomen ja Venäjän väliltä.

Toisen huonon näytön siitä, millainen Meksiko itäinen suurvalta nyt on, antaa äskettäin sattunut nuoren pojan kaappaustapaus. Suomalaisisän ja venäläissyntyisen äidin lapsi katosi kotoaan Tampereelta maaliskuussa 2008, jolloin lapsen äiti vei poikansa Venäjälle ja sai lapselleen Venäjän kansalaisuuden. Lapsen suomalaisisälle oli kuitenkin myönnetty yksinhuoltajuus Suomessa, ja myös venäläinen tuomioistuin suostui palauttamaan lapsen kansalaisuuden hänen isänsä lähdettyä hakemaan poikaansa Venäjältä.

Varsinaista sankaruutta osoitti kuitenkin Suomen pääkonsulaatin työntekijä, joka tämän kuun yhdeksäntenä päivänä suostui tuomaan lapsen takaisin Suomeen yksityisautossaan, vaikka oikeuden päätös ei ollut ehtinyt vielä rekistereihin. Tässäkään asiassa ei ollut väärin ottaa oikeudella takaisin sellaista, minkä toinen oli vääryydellä vienyt - siitä huolimatta, että kyyditys tehtiin laillisuuden rajoja hipoen ja diplomaattista koskemattomuutta hyväksi käyttäen.

Monikulttuurisuus aiheuttaa ongelmia monikansallisissa perheissä, kun eri maista kotoisin olevat vanhemmat repivät lapsiaan kappaleiksi rajojen yli. Tästä syystä syntyviä lasten kyyneleitä ei ajattele ilmeisesti kukaan. Lisäksi asiaan liittyy ulkopoliittisia konflikteja. Esimerkiksi Venäjän mielestä palautus rikkoi lakia, kun taas Alexander Stubb on Sergei Lavrovin kanssa rupatellessaan selvittänyt, että ”suomalaisisällä oli oikeus hakea lapsensa”.

Tällä tavoin Suomen nuori ulkoministeri voi nyt hyödyntää julkisuudessa kehumiaan hyviä telefoniyhteyksiä Venäjän ulkoministeriin. Asioihin ei saada kuitenkaan parannusta Stubbin penäämillä ”lapsikaappauksia koskevilla sopimusjärjestelyillä” vaan muokkaamalla koko poliittinen järjestelmä sellaiseksi, jossa ihmisoikeuksia ei poljeta. Sillä ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan niitä voidaan toteuttaa vain liberaalin ja demokraattisen poliittisen järjestelmän kautta. Mahtaako Stubb tietää sitäkään, että Venäjä ei ole allekirjoittanut Haagin kansainvälistä lapsikaappaussopimusta? Jos Venäjä olisi Haagin sopimuksen piirissä, asia voitaisiin käsitellä kansainvälisessä oikeudessa.

Monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamien ongelmien keskellä lasten oikeudet pääsevät usein unohtumaan. Kyse ei ole vain siitä, että isät tai äidit pakenevat takaisin lähtömaihinsa joko lapsensa hyläten tai lapset mukanaan. Maahanmuuttoon liittyy myös toisenlaisia ongelmia, jotka johtuvat sopeutumattomuudesta Suomessa vallitsevaan oikeusjärjestelmään.

Viimeviikkoinen uutinen kertoo, että Helsingin käräjäoikeus tuomitsi jälleen muuan helsinkiläismiehen kahdeksi vuodeksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen lähes kolmenkymmenen 10-16-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä olikin Virosta vuonna 1991 maahamme muuttanut Venäjän kansalainen Franek Kalmek, josta Sulo Aittoniemi teki vuonna 1992 kirjallisen kysymyksen numero 471 silloiselle sisäasiainministeri Mauri Pekkariselle.

En paheksu aikuisen ja nuoren ihmisen välistä seksuaalisuutta sinänsä, sillä on luonnollisesti mahdollista, että siihen liittyy myös myönteisiä kokemuksia, eikä kanssakäyminen ole loogisesti ajatellen tuomittavaa välttämättä. Aiheeseen liittyvät ajojahdit ovat epäoikeudenmukaisia, sillä tutkimusten mukaan viranomaisvalta ja psykiatria traumatisoivat osapuolet jälkikäteen omalla syyllistämisellään. Siksi myöskään omassa kannanotossani ei ole kyse kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Libertaarifilosofina hyväksyn ihmisyksilöiden välisen seksin niissä muodoissa, joissa se perustuu vapaaehtoisuuteen.

Mutta seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottamista on pidettävä eettisesti tuomittavana riippumatta osapuolten iästä. Myöskään lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ei ole kyse vain ”pedofiliasta” vaan myös asian ympärillä esiintyvistä poliittisista lieveilmiöistä. Esimerkiksi islam hyväksyy lapsivaimot ja alistaa täysi-ikäisiäkin naisia, ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan suhteettoman suuri osa seksuaalirikoksiin syyllistyneistä on maahanmuuttajia.

Oikeustieteessä vallitsee periaate ”kukaan älköön olko laista tietämätön”. Kantilaisen oikeusfilosofian mukaan jokaisen kansalaisen on oletettava tietävän lain yleislinjat, jotta oikeusjärjestyksen voitaisiin katsoa olevan voimassa. Muutoin laillista järjestystä ja vastuuta ei voitasi ylläpitää. Näin ollen väite, että syytetty tai epäilty ”ei tunne” paikallista lainsäädäntöä, ei kelpaa perusteeksi oikeusprosesseissa.

Sen sijaan runsaan maahanmuuton tuloksena tämä periaate kyseenalaistetaan. Monet ulkomaalaiset voivat yrittää vedota siihen, että ulkomaalaisuutensa vuoksi he eivät tunne vallitsevaa lainsäädäntöä tai että heidän moraalikäsityksensä on erilainen. Poliittinen valta on näyttänyt myös ymmärtävän tätä puolustelua, vaikka se rikkookin oikeusjärjestyksen erästä perusaksioomaa. Erivapauksien hyväksyminen johtaisi käytännössä suvaitsevuuden hyväksikäyttöön, toisin sanoen siihen, että ulkomaalaiset voisivat nähdä kohdemaansa eräänlaisena normittomana Eldoradona, kyntöpeltona, jossa sietokyvyn venyvyyttä voi kokeilla. Tätä tuskin moni kantaväestöön kuuluva toivoo.

Tänään helatorstaina tulee kuluneeksi kolme vuotta ystäväni ja tuttavani Kari S. Tikan surmasta, jonka tekijöinä olivat vironvenäläiset nuoret miehet. Tämän asian merkitystä lakkaan tuskin koskaan pohtimasta.

20. toukokuuta 2009

Hyvästä lehtimiestavasta


Kuten monet jo tietävätkin, olen pitänyt matalaa profiilia julkisuuden kanssa. En ole tyrkyttänyt itseäni tiedotusvälineisiin, vaikka syytäkin olisi ollut: ihan vain asioiden kertomiseksi. Ja niitä olisi riittänyt. Ehkä juuri tämän tietäen myöskään median edustajat eivät ole imaisseet minua pyörteisiinsä. Sillä minulla on vain kiistanalaista kerrottavaa.

Toisinaan kyllä ihmettelen, kuinka paljon muutamat tiedotusvälineet ovat nähneet vaivaa minun pitämisekseni poissa sivuiltaan ja kanaviltaan. Suuret mediat ovat tämän alan mestareita, ja ne myös peittävät asenteensa taitavasti. Sen sijaan pienempien medioiden vallankäyttö on kömpelömpää.

Sensuroinnin vastaisuutta sensuroidaan

Eräs tuttu freelance-toimittaja vuosien takaa otti jokin aika sitten yhteyttä ja sanoi haluavansa tehdä minusta ja uusimmista kirjoistani jutun Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin. Hän haastattelikin minua ja kertoi, että lehti on varannut juttua varten koko aukeaman verran tilaa.

Kun juttu lopulta valmistui ja toimittaja lähetti sen lehteen, päätoimittaja Seppo Honkanen ilmoitti kieltäytyvänsä julkaisemasta juttua. Lohdutin mielensä pahoittanutta toimittajaa kertomalla, ettei pannaan asettaminen johdu suinkaan hänestä vaan minusta: olen tällä hetkellä täydellisessä mielipide- ja julkaisusaarrossa, josta on näköjään annettu koko valtakunnan läpi menevä yleisohje.

Toisen mielenkiintoisen esimerkin tarjoaa niin ikään akateemisessa yhteisössä sattunut täsmälleen samanlainen tapaus. Täysin edellisestä riippumatta eräs turkulainen toimittaja otti yhteyttä ja sanoi haluavansa tehdä minusta ja kirjastani Sensuurin Suomi jutun Turun ylioppilaslehteen.

Suostuinkin jutun tekoon ja haastatteluun, joka sujui erinomaisessa yhteisymmärryksessä. Kirjoittaja myös ilmoitti eräässä vaiheessa, että jutun julkaiseminen lehdessä on ”varmistunut”. Kunnes seurasi – niin, arvaatte varmasti mitä. Kun lehti tuli 8.5.2009 painosta, juttu olikin kadonnut sen sivuilta, eikä sitä ollut myöskään verkkojulkaisussa.

Toimittaja sanoi pahoittelevansa asiaa, kunnes saisi siihen selityksen päätoimitukselta. Myöhemmän viestin mukaan päätoimittaja Jani Sipilä oli sensuroinut kirjoituksen, mikä ei ole ihme, sillä Sipilä itse kehuu lehteään eräänlaiseksi ”pikku-Voimaksi” lehden pääkirjoituksessa, ja muuan lukija kiittää lehden sitoutumisesta vihervasemmistoon. Lehden harjoittama nymfopossumaisen narsistinen ja onanistis-masturbatiivinen peukun imeminen on nyt ilmeisesti puolueettoman tiedonvälityksen mallikuva.

Kun eräs toimittaja sanoi haluavansa tehdä minusta ja kirjoistani jutun Image-nimiseen kuvalehteen, toimituspäällikön vastaus hänelle oli seuraava: ”Hankamäki on näitä filosofiaan taipuneita, jolla on pikku-provokatiivisia käsityksiä asiasta kuin asiasta. On kieltämättä hauskaa, että keskuudessamme on sellaisia henkilöitä, mutta... ei.”

”Ei”-sanaan päättyvä parahdus kesken hyvin alkaneen vittuilun kertonee, kuinka juuri toimituspäällikön oma estoisuus kieltää häntä näkemästä, että maailmassa on muitakin asioita kuin niitä pikkupopulistisia kissanristiäisiä, joille kuvalehdet uhraavat sivutilaa. Eräänlaisesta kaavoittuneisuudesta kertoo myös maininta ”filosofiaan taipuneesta”, ikään kuin julkaisupolitiikan pitäisi noudattaa jotakin raiteen suoraa käsityskantaa eikä ihmistä voisi edes kuvailla taipumatta typerään ylenkatseellisuuteen.

Voisikin ehkä sanoa, että Image-lehden toimituspäällikkö puolestaan on ”noita vihervasemmistolaiseen valheiden levittämiseen taipuneita, joilla on ideologisia ja pissismäisiä näkemyksiä asiasta kuin asiasta. On kieltämättä hauskaa, että keskuudessamme on sellaisia henkilöitä, jotka pyrkivät antamaan maassamme vallitsevasta mielipideilmastosta vääristelevän kuvan, mutta... ei.”

Luetteloa toimitusten harjoittamasta sensuurista olisi helppo jatkaa. Juuri se on eräs syy, miksi en mielelläni suostu haastattelupyyntöihin, tulevatpa ne sitten toimitusten tai freelancerien tahoilta, kun päätoimitukset torppaavat jutut kuitenkin. Ja mitäpä julkisuutta enää tarvitsenkaan, sillä maineeni näyttää olevan laajalti tiedossa ja minut tunnetaan hyvin henkilönä?

Todellisuudessa toimitusten kannanotot eivät voi perustua mihinkään muuhun kuin vääristelyihin ja vainoharhaiseen aggressioon. Kyseinen menettely rikkoo hyvää lehtimiestapaa ja aliarvioi lukijoita. On journalistinen virhe sensuroida juttuja vain siksi, että päätoimitus on eri mieltä kirjoittajan tai haastatellun ihmisen kanssa.

Paranoidien pandemia

Paikoin sensuuri on muuttunut vihaksi ja selviksi lain rikkomuksiksi. Siitä kertoo esimerkiksi Gaudeamuksen viimesyksyinen päätös vetää myynnistä kirjani Työttömän kuolema (2005) rippeet kustannussopimuksen ja tekijänoikeuslain vastaisesti – ihan vain siksi, että olin esittänyt tiedepoliittisia näkemyksiä, jotka eivät miellyttäneet yliopiston johtoa. Olen käsitellyt asiaa tässä, tässä, tässä ja tässä. Lisäksi olen tiedottanut yliopiston rehtorille, että yliopistolla on räystäänsä alla rikollinen.

Sillä, kuinka paljon joku kirjoittajana ansioitumaton Johanna Korhonen saa julkisuutta omalla diskriminaatiotapauksellaan, ei sen sijaan ole mitään rajaa. Jos taas joku kustannustoimittajan planttu polttaa verraten ansioituneen tieteenharjoittajan teoksia toimituksen kamiinassa, siihen ei puutu kukaan. Suomen Kustannusyhdistyksen pitäisi nyt irtisanoa Gaudeamuksen pääsensori Tuomas Seppä hallituksensa jäsenyydestä ja lyödä lekalla koko kustantamon päälle. Joka tapauksessa toivon, että lukijat lopettaisivat Gaudeamuksen kirjojen ostamisen, vaikka kuinka tekisi mieli noita feministien ja sosialistien propagandakirjoja. Kulutusboikotti näyttää olevan hyvä keino uppiniskaisten ja päkäpäisten sensuurikustantajien ajamiseksi konkurssiin.

Sen sijaan oikeistolaisina pidettyjä kustantamoja lopetetaan keinotekoisesti, aivan niin kuin esimerkiksi Gummeruksen hallitus päätti tehdä tietokirjakustantamonsa, Ajatus-kirjojen, kanssa. Samalla sodan ajan totuuksien julkaisemista suosinut ja maahanmuuttokritiikkiä viime kevään Tuomio-TV-ohjelmassa esittänyt kustannuspäällikkö Jan Erola irtisanottiin yhtiön palveluksesta. Tämä ei ole ihme, koska myös Gummeruksen hallituksessa istuu vihervasemmistolainen kirjallisuuden professori Mikko Lehtonen, ja koko kustannusala on feministien käsissä.

Kommunistilehtien ja vihervasemmistolaisten kirjankustantamojen raihnainen politikointi on sinusta kenties huvittavaa, mutta asialla on vakavat julkaisemisen etiikkaa rikkovat puolensa. Ja tietysti myös myönteiset puolensa. Kun ei näy televisiossa eikä lehdissä, jää mahdollisuus, että ihmiset lukevat kirjojani ja ymmärtävät jotain myös itse – ilman median vääristelyä ja suodatusta.

Olen käyttänyt kirjojeni tekemiseen niin paljon aikaa ja vaivaa, että en soisi analyysejani ja tulkintojani vesitettävän pintapuolisella esittelyllä. Ja Jussi Halla-ahohan on saanut julkisuutta maanvaivaksi asti, vaikka hänen tarkoituksenaan oli vain kirjata muutamia ajatuksiaan nettiin.

Vitsikästä tämä sensaatioiden ja sensuurin vaihtelu joka tapauksessa on. Erona median julkisesti vihaamiin ihmisiin on se, että minä en ole ansainnut sensuurin tuomaa huomiota. Mutta ollaan hiljaa, niin saadaan kalaa. Todellinen kuuluisuushan on sitä, että ihminen tunnetaan, vaikka hän ei näykään joka päivä julkisuudessa.

19. toukokuuta 2009

Ristiriitaista politiikkaa


Kun parhaat kiistakumppanit Vihreä liitto ja Perussuomalaiset pitivät viime viikonloppuna puoluekokouksiaan, arvatkaapa kummalle valtamedia soitteli kiitoskellojaan. Ilta-Sanomat nosti ”Virheet” peräti kahdeksan eri kirjoituksen aiheeksi nettisivuillaan, vaikka Perussuomalaisilla oli kokouksessaan ennätysyleisö.

Ja aina huonommaksi Vihreän liiton politikointi menee. Nyt puolue valitsi puheenjohtajakseen Tiedonantaja-lehden entisen toimittajan Anssi Sinnemäen tyttären, Anni Sinnemäen. Uusi puheenjohtaja näyttää omaksuneen kommunismin ihanteet jo lapsuudessaan niin, että hän kehuu asuvansakin kommuunissa. Sitä ratkaisua työministerin viran perivä Sinnemäki halunnee ennen pitkää suosittaa myös Suomen kaikille oikeasti köyhille.

Kummallista, ettei yksikään lehti hauku Ultra Bran sanoittajana tunnetuksi tullutta Sinnemäkeä populistiksi, vaikka hän päätyi politiikkaan popparin roolista. Sen sijaan perussuomalaisia muistetaan aina parjata populismista, vaikka perussuomalaisten julkisuus on nimenomaan poliittista julkisuutta, jonka takana on selvästi lausuttuja arvoja.

Vihreät on Suomen ideologisin puolue. Puolueen mielipiteenmuodostus on täysin ristiriitaista, ja muuta valtaa kuin ideologista valtaa sillä ei ole. Esimerkeiksi ristiriidoista kelpaavat järjetön ydinvoimavastaisuus, vaikka puolue toisaalta haluaa alentaa hiilidioksidipäästöjä – ja maahanmuuttomyönteisyys, vaikka puolue haluaisi alentaa myös nuorisotyöttömyyttä, aivan kuten väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg vakuutteli minulle ollessamme radion suorassa lähetyksessä viime viikolla. Cronberg muuten toimi Ruotsin-vuosinaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ja hänenkin värinsä vihreyden takaa alkavat pilkistää esiin.

Vihreitä sanotaan tämän jutun mukaan perussuomalaisten vastavoimaksi, mutta missä on itse voima? Vihreitä ylistävien lehtijuttujen tekijänä oli, kukapas muu kuin Jussi Halla-ahoakin ahdistellut toimittaja Sanna Ukkola.

Äänten kalastelua

Minusta on kehnoa, että vihreät yrittävät ratsastaa julkisuudessa homojen niin sanotulla ”asialla”. Todellisuudessa homot eivät ole mikään yhtenäinen eivätkä varsinkaan vihervasemmistolainen ryhmä. Suuri osa varsinkin homomiehistä karsastaa vihervasemmiston ajamaa lastenhankintaa, hedelmöityshoitoja ja maahanmuuton lietsontaa – mutta kannattaa esimerkiksi ydinvoimaa, Vuosaaren satamaa ja muita hyviä hankkeita, joita vihreät ovat perinteisesti vastustaneet.

Vallassa olevat puolueet ovat junailleet Suomen lainsäädäntöön useita lakeja ja virastoja, joiden tehtävä on hyysätä ulkomaalaisia. Kuitenkaan esimerkiksi vähemmistövaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita lainkaan. Ja tämän myös sisäasiainministeriön Ritva Viljanen kirkkain silmin myöntää.

Omasta mielestäni meitä ei tarvitse eikä pidä hyysätä. Sellainen asennoituminen vain nolaa suojeltavia ihmisryhmiä lavastamalla ihmisistä vajaavaltaisia, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään. Tasa-arvosta länkyttämisen voisi lopettaa kaikkia kansanryhmiä koskien. Kun valtio riehuu tasa-arvoasioissa tuottaen ihmisten välille eripuraa, se vain lisää raivoa eri vähemmistöjä kohtaan.

Vihreiden ja vasemmiston meluisassa homopolitiikassa taitaakin olla kyse äänten kalastelusta. Homojen vaa’ankieliasema on voinut ratkaista jopa presidentinvaalien tuloksen niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vihervasemmiston omaisuutta, vaan se liittyy kaikkiin liberaaleihin yhteiskuntajärjestelmiin, joissa vallitsee suuri yhteisvastuu ja joissa on voitu toteuttaa kansalliseen yksimielisyyteen perustuvaa politiikkaa. Juuri siksi seksuaalivähemmistöjen asemaa on voitu edistää parhaiten etnisesti yhtenäisten kansallisvaltioiden sisällä, kuten Länsi-Euroopassa. Muualla asiamme katoaa suurten etnisten kiistojen jalkoihin.

Langenneita isiä ja muita alfa-Romeoita

Minulle kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yhdentekevää, sillä hyväksyn yleensäkin vain sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kirkko on kiemurrellut oman rasisminsa kanssa jo pitkään, aivan niin kuin Setan hyväntahdon lähettilääksi äskettäin nimitetty Wille Riekkinen myöntää tilittäessään omaa kääntymystään pois homofobian piiristä.

On siis asioita, joita on saanut julkisesti vihata, mutta toisista ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin seksuaalinen kanssakäyminen on yksityisasia, kun taas esimerkiksi maahanmuutolla on pitkälle ulottuvia talouspoliittisia, työllisyyspoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia, kulttuuripoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia. Miksi näistä kaikista ei puhuta yhtä avoimesti?

Toivon tosin, ettei Riekkistä potkaistaisi ulos kirkosta. Juuri niin on käymässä ortodoksipastori Mitro Revolle, jota uhkaa karkotus kirkon virasta europarlamenttivaaleihin menonsa vuoksi, vaikka mies ei ole suinkaan pahimpia. Häntäkin lähestyi haastemies, niin kuin melkein kaikkia vastuuntuntoisia ja aktiivisia ihmisiä nykyään. Ehkä ajojahti onkin lähtöisin Sdp:n omista riveistä, sillä sitoutumattoman Mitron valinta demarien listalta saattaisi pudottaa europarlamentista jonkun puoluejyrän.

Mitroa on arvosteltu muun muassa siitä, että hän toimii luennoijana ja rekisteröi firmansa aputoiminimeksi sinänsä viattoman sanaparin ”Isä Mitro”. Sen lisäksi kirkon kuumakalle on kurvaillut Alfa Romeolla. Mutta kuinka kummassa kukaan voisi osallistua politiikkaan muutoin kuin omalla nimellään? Entä miten arkkipiispa Makarios pystyi toimimaan Kyproksen presidenttinä ilman, että ortodoksisen kirkon kanoninen oikeus ja Konstantinopolin patriarkka pyrkivät estämään häntä? Luterilaisen kirkon Ilkka Kantola puolestaan erosi piispanvirasta jo ennen politiikkaan osallistumistaan, mutta silti hän toimittaa edelleen papin tehtäviä.

Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus ilmaista poliittinen mielipiteensä ja asettua ehdolle vaaleissa. Ja tätä Mitro Repo käyttää onnistuneesti hyväkseen. Myös juorut ja huhut tuovat hänelle lisää kannatusta, vaikka niiden takana olisi pelkkää pashaa.

Pappien politikoinnissa kohtaavat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja julkisuuden nälkä. Heidän toimintansa on joka tapauksessa politiikkaa yhtä kaikki. Mutta onhan politisoitumisessa tietysti ongelmansa. Tuskin kukaan kokoomuslainen, perussuomalainen tai vihreä nyt ainakaan ryntää tunnustamaan syntejään demaripapille. Politikointi saattaa siis myös haitata viran hoitoa, paitsi jos Jumala on sosiaalidemokraatti.

Muutama homopappi kirkkoihin kyllä kuuluisi. Harva homokaan ryntää tunnustamaan mitään heteroille. Kirkot voisivat myös itse tunnustaa omat syntinsä ja vuosisataisen kiihottamisensa homoseksuaalista kansanryhmää vastaan. Kirkkojen kaapeissa ja katakombeissa näyttävätkin olevan enää niiden omat työntekijät.

Kokoomus kotoutuu kansalliseksi

Hyvä, että kokoomus, jota aina olen pitänyt järkipuolueena, myöntää hallituksen tekemät virheet ja ajaa nyt tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. On tavanomaista, että hallitus varustaa eduskunnan säätämät lait pitkillä ponsilla, soveltamisohjeilla ja muilla ripityksillä, joissa kerrotaan, miten lakien heikkoudet voidaan kiertää. Mutta parempi olisi ollut vetää koko ulkomaalaislain muutosesitys pois ja säätää tiukempi laki.

Myös entinen armeijatoverini ja luokkakaverini lukioajoilta, Arto Satonen, kannatti vielä ensimmäisellä eduskuntakaudellaan maahanmuuton lisäämistä, mutta nyt puolueensa maahanmuuttopoliittisen työryhmän puheenjohtajana hän on tullut toisiin aatoksiin ja vaatii maahanmuuttoon tiukennuksia. Hyvä, Arto! Lue tätä blogia ja jatka samaan tapaan.

Outoa tämän asian uutisoimisessa on se, että jos turvapaikanhakijoiden karsimista esittää jokin suuri puolue, sitä ei pidetä rasismina. Mutta jos saman sanoo esimerkiksi perussuomalaisena tai yksityishenkilönä, sitä paheksutaan ja pahimmassa tapauksessa uhataan oikeudella.

Kansanvallan varkaat

Perussuomalaisten ja saman puolueen ympärillä olevien muiden ryhmien menestys on huolestuttanut suuret puolueet niin, että ne nyt keskenään sopivat vuoden 2015 eduskuntavaalien äänikynnykseksi 3 prosenttia. Tällä yritettäneen pitää maahanmuuttokriittiset ja muut isänmaallisiksi sanotut ryhmät pois parlamentaarisen järjestelmän piiristä.

Sen sijaan sertifikaattipuolue vihreät ehti jo iloita suhteellisen paikkaosuutensa mahdollisesta kasvusta. En voi mitenkään käsittää vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin logiikkaa, kun hän selittää puolueensa tekemää kansanvallan varkautta Vihreässä Langassa seuraavasti: ”Tämä tarkoittaa, että perustuslain takaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu, että jokaisella äänellä on sama merkitys.”

Mielipide on niin järjetön, että ihme, kun ei Hesarissa paineta. Uudistuksen voimaan tultua käy tosiasiassa niin, että mikäli puolue saa äänikynnystä vähemmän ääniä, sille annettu kannatus mitätöityy ja kaikki äänet menevät täysin hukkaan. Kuka nyt tästä kiitollisena lahjoittaa vaalivoiton vihreille? Minkälaista rasismia uudistus merkitseekään tiettyjä kansanryhmiä kohtaan, ja kuinka pahasti kyseinen uudistus polkee kansanvaltaa!

Äänikynnys merkitsee myös sitä, että jos ehdokkuutta missään suuressa puolueessa ei myönnetä, ihminen ei voi tulla valituksi eduskuntaan myöskään omalta listalta, vaikka kannatusta olisikin. Tuloksena on pelkkää katkeroitumista, ulkopuolisuutta ja suoran toiminnan kasvua.

Hallituksessa on ilmeisesti laskettu, että rajan vetäminen 3 prosenttiin riittää Rkp:n mukanaoloon eduskunnassa. Muussa tapauksessa Svenska Folkpartiet saattaa radikalisoitua, ja siitä voi tulla nationalistinen ääriliike, joka uhkaa kansallista turvallisuuttamme!

Myös vihreät näyttää olevan putoamassa keskisuuresta takaisin ituhippien marginaalipuolueeksi, kun taas keskisuureksi kasvanutta perussuomalaista puoluetta uudistus saattaa jopa suosia. Äänikynnyksen voimassa ollessa äänestäjät voivat kanavoida kannatuksensa nimenomaan pienille puolueille pyrkien varmistamaan niiden mukanaolon, mikä puolestaan pudottaa suurten kannatusta. Ja Perussuomalaisilla on potentiaalista kannatuspohjaa enemmän kuin kielipuolue Rkp:llä, uskottavuutensa menettäneillä vihreillä ja kristillisillä. Nämä muut ovat edelleenkin yhden asian liikkeitä, mutta Perussuomalaisista voi tulla yleispuolue.

Oma mielipiteeni äänikynnyksestä on joka tapauksessa selvä: vastustan kyseistä kansanvallan kavennusta ehdottomasti.

Yliopistolaki päin seinää

Lainsäätäjä olisi selvästi rikkonut perustuslakia, mikäli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi olisi hyväksytty. Tämän yliopistopiireissä hartaasti odotetun uutisen mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin pysäytti lakiehdotuksen pitäen sitä perustuslain vastaisena.

Ja sitähän se on. Jos perusteilla olevien säätiöyliopistojen hallitukset olisi muodostettu kokonaan yliopiston ulkopuolisista rahoittajatahoista, se olisi loukannut räikeästi yliopistojen perustuslaillista itsehallintoa. Ymmärrän oikeistohallituksen halua tämänkaltaisen lain sorvaamiseen. Kommunistiprofessorien kellauttamiseen tuoleiltaan pitäisi tosin käyttää muita keinoja kuin vuorineuvosten nostamista heidän tilalleen. Sitä kautta tie ostoksille yliopistoissa olisi kivetty.

Nostan siis hattua hallituspuoluetta edustavan Kimmo Sasin johtamalle perustuslakivaliokunnalle (jonka toiminta on kylläkin joutunut epäilysten alaiseksi Lex Nokian ja lapsipornonestolain yhteydessä tapahtuneiden laiminlyöntien vuoksi). Erillistä perustuslakituomioistuinta ei sittenkään ilmeisesti tarvita.

Toisaalta lainvalmistelun annettiin edetä yliopiston omassa piirissä liian pitkälle, vaikka esityksen heikkoudet olivat läpinäkyviä. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodolla on Helsingin yliopiston kanslerina oikeus olla läsnä maan hallituksen istunnoissa, kun siellä käsitellään yliopistoa koskevia asioita. Kukaan yliopiston johtavassa asemassa oleva virkamies ei kuitenkaan esittänyt kriittisiä puheenvuoroja hassunkurista lakiesitystä vastaan, vaan kritiikki on tullut yksinomaan huonossa asemassa olevilta puolipalkatuilta tutkijoilta. Vakituisessa virassa olevien kannatus on ilmeisesti jo ostettu rahalla.

Muita perustuslain rikkomuksia

Suomeen on tekeillä myös muita lakeja, joilla ihmisten perustuslaillisia oikeuksia yritetään loukata - tai ainakin halutaan säätää sellaisia erityislakeja, joilla viranomaisten oikeuksia laajennetaan ja kansalaisten oikeuksia heikennetään.

Erään esimerkin tarjoaa hanke, jolla niin sanotuille peitepoliiseille suotaisiin oikeus tehdä pikkurikoksia muiden rikosten ehkäisemiseksi tai rikollisten kiinnisaamiseksi. Tämä maa on muuttumassa täydelliseksi totalitarismiksi.

Poliisi toimii nyt samoilla oikeuksilla kuin kaikki muutkin ihmiset. Viranomaisen asemasta ei voida johdella viranomaisen toimivaltaa, sillä se johtaisi epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön. Nykyäänkin viranomainen saattaa tosin tehdä rikoksen paljastaessaan rikoksen. Tällöin hankittua todistusaineistoa pidetään hankintatavasta riippumatta pätevänä oikeudenkäynneissä, ja hankintaan liittyvä rikkomus käsitellään erillisessä prosessissa. Mutta jos poliisille suodaan nimenomaisia erityisoikeuksia rikolliseen toimintaan, se lakkaa nauttimasta ihmisten luottamusta, ja erityisoikeuksia on helppo laajentaa väärinkäytöksiksi asti. Sellainen poliisi, joka itse tekee rikoksia, lakkaa olemasta poliisi.

Velmua on myös se, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistusta pohtinut toimikunta haluaa huonontaa toimittajien lähdesuojaa jo esitutkinta-asioissa. Lähdesuojalla tarkoitetaan sitä, että tiedotusvälineiden ei ole pakko kertoa lähteitään. Sen avulla viestimille on taattu mahdollisuus valvoa vallankäyttöä sekä tehdä työtään.

Lähdesuoja on keskeinen sananvapauden peruspilari. Jos se murretaan, ihmisten halukkuus kertoa asioita viestimille vähenee. Tästä puolestaan olisi vahinkoa koko yhteiskunnalle.

Kuvaa tämänkin kansanvallan varkauden taustoista antaa uudistusta suunnittelevan komitean kokoonpano. Oikeusministeriön työryhmän jäseninä oli pelkkää valtion virkamieskuntaa, ja suurin osa heistä koostuu juristeista. Yksipuolisuutta havainnollistakoon osallistujien monotoninen luettelo:

Oikeusneuvos Ilkka Rautio korkeimmasta oikeudesta, oikeusasiamiehensihteeri Juha Haapamäki eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta, lainsäädäntöjohtaja Kimmo Hakonen sisäasiainministeriöstä, kihlakunnansyyttäjä Tea Kangasniemi Itä-Uudenmaan syyttäjänvirastosta, poliisiylitarkastaja Robin Lardot sisäasiainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Ulla Mohell oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautio oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuija Turpeinen, asianajaja Markku Fredman, tulliylitarkastaja Juha Vilkko Tullihallituksesta, hallitusneuvos Tomi Vuori sisäasiainministeriön poliisiosastolta ja lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa oikeusministeriöstä.

Toimikunnan pysyviksi asiantuntijoiksi kutsuttiin varatuomari Klaus Helminen, lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, rikostarkastaja Jari Nieminen keskusrikospoliisista, hallintoneuvos Matti Pellonpää korkeimmasta hallinto-oikeudesta, apulaisosastopäällikkö Tuija Sundberg puolustusvoimien pääesikunnasta ja professori Veli-Pekka Viljanen Turun yliopistosta.

Toimikunnan päätoimisina sihteereinä ovat toimineet lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä ja rajavartio-osaston osastopäällikkö Marko Viitanen. Sivutoimisina sihteereinä ovat olleet EU-lainsäädäntösihteeri Sami Kiriakos, lainsäädäntöneuvos Tanja Innanen, EU-lainsäädäntösihteeri Dan Helenius ja EU-lainsäädäntösihteeri Janina Tallqvist, kaikki oikeusministeriöstä. Toimikunnan mietintöluonnoksista ovat kirjallisen lausunnon laatineet professori Dan Frände, erikoistutkija Johanna Niemi ja professori Matti Tolvanen. Toimikunnan kokouksissa on asiantuntijoina kuultu erityisasiantuntija Håkan Stooria oikeusministeriöstä, valtionsyyttäjä Pekka Koposta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, hallitusneuvos Paulina Tallrothia oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Tuomo Antilaa oikeusministeriöstä ja rikostarkastaja Minna Ketolaa keskusrikospoliisista.

Tämä byrokraattien armeija tuo elävällä tavalla mieleen Filosofian laitoksen, joten miksi kyseisen DDR:läisen virkamieslistan jatkoksi tarvittaisiinkaan enää yhtään todellista filosofia, sosiologia tai ylipäänsä ketään, jolla on aivot? Nostan kyseiseen komiteaan osallistuneiden listan esille vain siksi, että tätä kautta valottuu, kuinka virkavaltaista lainvalmistelu maassamme on, kun sananvapaudestakin pyrkivät päättämään juristit. Oikeusministeriön 936-sivuinen ”mietintö” löytyy tästä

Kohti Burmaa

Kuten havaitsette tämänpäiväisestä kirjoituksestani, minua ja käsityksiäni vastaan näyttää olevan koko maailma. Uskon kuitenkin, että omien mielipiteideni ja kriittisyyteni takana on suomalaisten enemmistö ja myös suurin osa vähemmistöistä. Ikävää vain, että monet myöntyvät Suomen muuntamiseen poliisivaltioksi, eikä todellisen opposition olemassaoloa huomaa, kun kaikki julkinen keskustelukin on pelkkää ”esitutkintaa” ja ”pakkokeinojen käyttöä”.

Yhteiskunnallinen kehityksemme saavuttaa pikapuoliin Burman, jossa sopimattomia puhuneiden suut kapuloidaan, ja heidät viedään vankilaan. Lehti tosin kertoo, että maan 63-vuotias oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi (lausutaan: ”suu hyi”) on nyt parikymmentä vuotta kestäneestä kotiarestistaan huolimatta esiintynyt oikeudenkäynnissään iloisena, sillä hänen eristämisensä on ollut määrä päättyä tänä keväänä. Hänet aiotaan ilmeisesti päästää eläkkeelle julkisen dissidentin virasta. Vain suomalainen voi ymmärtää Aung San Suu Kyin nimeen liittyvää ironiaa.

18. toukokuuta 2009

Rinta kaarella voivuoren päällä


Taloussanomien uutisen mukaan rikkaana ja monin tavoin rikastuvana pidetty Suomi onkin yllättäen maailman velkaisimpia maita. Yhdysvaltalainen TV-kanava CNBC on suhteuttanut eri valtioiden ulkomaisen velan kyseisten maiden kokonaistuotteeseen ja laskenut, mistä löytyy pätäkkää ja mistä ei.

Tämä ei ole talousteoreettisena lähtökohtana kovinkaan omaperäinen malli. Ihme vain, ettei sitä ei ole sovellettu paljoakaan Suomessa, jossa on ainoastaan korostettu maamme euromääräisen velan vähäisyyttä verrattuna suurten maiden kokonaisvelkaan. Suomella ulkomaista velkaa on kuitenkin 116 prosenttia vuotuisen kokonaistuotannon arvosta. Sillä maamme kohoaa kolmannelletoista sijalle eniten velkaantuneiden maiden vertailussa.

Tutkimuksen heikkous on se, että myös pankkeihin ulkomailta tehdyt sijoitukset nähdään velkana, eikä tämän rahoituksen turvin ulkomaille tehtyjä sijoituksia puolestaan vähennetä kokonaisvelasta. Objektiivisesti ottaen Suomen tilannetta puolestaan heikentää se, että moni velkaantuneiden listalla korkeammalle sijoittunut maa, kuten Britannia (2.) ja Sveitsi (6.), ovat hankkineet velkaisen roolinsa nimenomaan lainaamalla rahaa ulkomailta pankkeihinsa.

Suomen tilanne on siis vielä tilastoista ilmenevää surkeampi. Velkaantuneempina pidettyjen maiden joukossa on useita talousmahteja, joiden suoriutumiskyky on Suomea parempi. Suomelle kertyneiden velkojen takaisinmaksua vaikeuttavat lisäksi eläkepommi ja edessä oleva pitkä taloustaantuma sekä vastuuttomat poliitikot. Kuluja kertyy myös miljardia euroa lähestyvästä kehitysapubudjetista, Euroopan unionin jäsenmaksusta ja kiskonnan kohteena olevasta ilmastotuesta kehitysmaille. Kehitysavun nostamisesta YK:n suosittamaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta ei tarvitse puhua mitään, kun maallamme on velkaa ulkomaille yli sata prosenttia BKT:stä. Rahahanat pitääkin laittaa kiinni siihen asti, kunnes omat lainat on maksettu ja jotakin liikenee annettavaksi.

Olen toistuvasti sanonut, että valtionvelkaa olisi pitänyt lyhentää jo noususuhdanteen aikana eikä ylikuumentaa taloutta veroja vähentämällä. Nykypoliitikkojen omahyväisellä pullamössösukupolvella ei taida olla tuleville sukupolville muuta jätettävää kuin 100 miljardia euroa valtionvelkaa, suunnaton eläkevaje ja sosiaalinen rasitus. Juuri sen vuoksi he nyt kohtelevat ulkomaalaisiakin esineinä ja laivaavat palvelijoita Afrikasta heidän itsensä maatessa rinta kaarella voivuoren päällä.

17. toukokuuta 2009

Seitsemästoista toukokuuta


Seitsemäntoistavuotiaana nuori mies on kauneimmillaan. Samoin toukokuu on kuukausista kukkein ja kukoistavin. Niinpä seitsemästoista toukokuuta sopii hyvin homoliikkeen juhlapäiväksi: virallisesti ilmaistuna ”homofobian vastaisen päivän” viettämiseen.

On kuitenkin ikävää, mikäli seksuaalivähemmistöliike näkee itsensä jatkuvasti uhkakuvien kautta. Osittain siihen saattaa olla aihetta, mutta itse korostaisin gay lifen valoisia puolia. Defensiivisyys eli puolustuksellisuus on alisteisuuden ja kurjistelun muoto. On varottava tulemasta foobiseksi suhteessa homofobiaan. Juuri niin se alkaa: sinä luulet, että minä luulen, että hän luulee...

”Tietoa” tosin löytyy edelleen varsinkin arabimaista ja entisistä sosialistimaista, joissa homojen asema on huono. Esimerkiksi sopivat vaikka Moskovan Euroviisujen yhteydessä nähdyt pidätykset, joiden yhteydessä suomalaisia lesbolikkoja vietiin putkaan, eikä Setan hyväntahdon lähettilääksi viime vuonna nimetty Alexander Stubb puuttunut asiaan mitenkään, vaikka hänellä on ”Sergei Lavrovin numero matkapuhelimessaan”. Homojen asemaa onkin voitu korjailla lähinnä liberaalin valtiofilosofian kautta, kuten Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kun taas venäläinen elefantti on edelleen se suurin elefantti.

Minä en muuten ymmärrä, miksi Eurovision laulukilpailut ovat homojen suosiossa. Tapahtumahan on kuin suoraan 1970-luvulta iskelmäperinteineen ja tuulikoneineen. Ehkä homot ovat sellainen rajat ylittävä vähemmistö, jonka edustajia on siunaantunut jokaiseen maahan ja jotka voivat äänestää omia suosikkejaan rajojen yli sekä todistaa siten omasta olemassaolostaan. Tai sitten kyseinen happening luo tunnelman kuulumisesta johonkin tavoiteltuun perheeseen. Saa nähdä, milloin viisut voittanut namipoika Alexandr Rybak tulee kaapista ulos parin vuoden takaisen voittajan tavoin. Ainakin tämän uutisen mukaan myös hän pitää Euroviisujen finaalia ”suurimpana gay-paraatina”.

Eräs homofobian vastaiseen päivään liittyvä varomisen aihe on siinä, että seksuaalivähemmistöliike tavoittelee nyt täysin heteroseksististä elämäntapaa. Tämä näkyy jatkuvassa etukäräjöinnissä ja esimerkiksi viimeviikkoisessa adoptiolain hyväksymisessä, jota muutamat pitivät edistyksenä. On ilmeisesti kiva protestoida aina jostain. Se luo tunnelman, että on jossakin tärkeässä mukana, vaikka itse asialla ei olisi omalta kannalta mitään merkitystä.

Politikointi luo harhakuvan vaikutusvallasta ja tarjoaa mahdollisuuden sielua ravitsevaan purnaamiseen. Varottava on siis sitä, ettei homoliike muutu liian heteroseksistiseksi, sillä mitäpä omaleimaista meille sen jälkeen jäisi. Kuitenkin identiteetti muodostuu kyvystä poiketa normeista ja olla yksilöitä. Ristiriitaista on, että muutamat homot arvostelevat heteroseksuaalista valtakulttuuria mutta itse kerjäävät tuota heteroseksuaalista elämäntapaa, johon kuuluu lapsia, avioliitto ja niin edelleen.

Miksi emme voisi elää vapaina ihmisinä? Libertaarifilosofina en kannata valtion interventiota yksityisten ihmisten suhteisiin muissakaan asioissa. Seksiä ei sitä paitsi voita mikään. Itse keskityn seksuaalisissa asioissa seksiin. Lastenhankinnasta olisi siinä vain haittaa. Lisäksi sellainen ideologia erehtyy väistämättä, joka olettaa, että yksilöiden kokemuksia ja merkityksiä luodaan julkisen vallan kautta.

Olen kirjoittanut aiheesta eräänlaisen homomiesten ”Koraanin”: teoksen nimeltä Enkelirakkaus, jonka päiväsin täsmälleen vuosi sitten saatuani käsikirjoituksen valmiiksi. Teos ilmestyi viime syksynä. Piirrän kirjassani kuvaa muun muassa homovaltiosta, joka olisi järjestynyt meidän normiemme ja arvojemme mukaan. Jos kriittinen homokirjallisuus kiinnostaa, suosittelen sitä luettavaksi. Korostan kuitenkin, että teos on tarkoitettu kypsille ihmisille, eikä se ole terapiakirjallisuutta. Avointa mieltä.

Tänään on loistava päivä, ja ilma on mitä ihanin. Niinpä en jatka enempää vaan poistun ulkosalle nauttimaan kauniista kevätpäivästä.

16. toukokuuta 2009

Politiikan olemus on loukkaaminen


Loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi. Sillä voi kätevästi kiusata toista ihmistä. Kun oikein kunnolla loukkaantuu, voi odottaa saavansa sääliä tai muita myötätunnon osoituksia.

Jotta ei joutuisi loukkaantumisella kiristämisen uhriksi, voi tietysti ilmaista katumusta. Siksi myös katumuksen ympärillä pyörivät melkoiset karkelot.

Politiikka on vallankäyttöä. Niinpä politiikan piirissä ahdistellaan toisia ihmisiä loukkaantumisjupakoilla. Varsinkin kansanedustajat ovat kunnostautuneet tässä lajissa.

Esimerkiksi sopii vaikka parin viikon takainen tekstiviestikohu, jonka käänteissä Matti Vanhanen ja Antti ”Kanki” Kaikkonen vaihtelivat tekstareita niin sanotun 69-Dritan ympärillä. Kunnallisvaaliehdokas Drita Lulicin nimeen liitetty numero juontuu Matti Vanhasen vaalinumerosta ja pääministeriin yhdistetystä murjaisusta, jonka mukaan Vanhaselle ei sopisi 69-asento. Hän on kuulemma niin pitkä mies, etteivät yläpää ja alapää menisi kohdakkain.

Onhan se pikkutuhmaa. Samaan tapaan kansanedustaja Kaikkonen nyt ilmoittaa katuvansa ”flirttaileviksi” arvioituja tekstejään 69-jupakan viestiketjussa. Mutta mitä moraalista paheksuntaa tässä asiassa loppujen lopuksi on? Omasta mielestäni ei kerrassaan mitään. On vain hyvä, että kieli kukkii ja erotisoituu ja että asiat sanotaan halki. Merkkinä kansalaisten hyväksynnästä on, että se näyttää tuovan myös paljon myönteistä julkisuutta.

Toinen yhtä yhdentekevä loukkaantumisen aihe oli kansanedustaja Pentti Oinosen äskettäinen maininta, että homoavioliitto on kuin menisi naimisiin hauvelinsa kanssa. Onhan sekin tietysti murjaisu. Mutta kuinka tosikko täytyy olla, että vetää perusjampan haukkumisista herneen nenäänsä? Yhteiskunta on muuttunut. Nykyajan elämässä kyseistä huumoria ei voi enää ottaa ”vakavasti”. Ainakaan minä en umpihomona loukkaantuisi moisesta. Mutta silti savolaisedustaja nyt katuu puheitaan.

Politiikan kentästä on tullut hullujenhuone, jossa hoidokit vuoroin herjaavat toisiaan ja vuoroin katuvat syntejään Jeesuksen Kristuksen nimessä. Tämä on sairasta. Se kertoo eräänlaisesta jakomielisyydestä, joka ei koske vain yksilöitä vaan on merkkinä koko kulttuurin jakautuneisuudesta.

Syynä kyseiseen skitsofreniaan on poliittisen korrektiuden vaatiminen, joka tuottaa kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja. Niiden mukaan yksien loukkaantuminen on suotavampaa kuin toisten. Ja eräille asioille ei myönnetä loukkaavuuden statusta ollenkaan, vaikka toisia pidetään hyvin, hyvin loukkaavina.

Tämä on pöljää. Sitä kautta osapuolet käyttävät valtaa. Ennen vanhaan valtaa käyttivät vain loukkaajat. Nykyään myös loukkaantuminen on suurta vallankäyttöä, jonka takaa kurkistaa poliittisen korrektiuden ideologia. Sen mukaan puheet on epäerotisoitava ja feministit on julistettava pyhimyksiksi, eikä myöskään etnisestä alkuperästä sovi vihjaista sanallakaan. Ongelma on, että korrektiusnormien tuloksena vapaa keskustelu tukahdutetaan valtapolitiikalla.

Harmillista tässä kissanhännänvedossa on se, että sovinnaisuuden varjelun taakse haudataan suurempia ja tärkeämpiä asiakysymyksiä. Koko politiikan olemushan on loukkaaminen. Politiikka on loukkaamista alusta loppuun asti. Poliitikkojen päätökset loukkaavat aina jonkin ryhmän oikeuksia. Niinpä he loukkaavat suuria kansanryhmiä oikein työkseen. Eduskunta on säätänyt suuren määrän lakeja, jotka loukkaavat esimerkiksi minua sikamaisesti. Tärkeää olisikin erottaa toisistaan tunteiden loukkaaminen, joka on aina vain koettua, subjektiivista ja imaginääristä (eli kuviteltua tai mielikuviin perustuvaa), ja niitä paljon tärkeämpi objektiivisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen.

Politiikan omaan olemukseen sisältyvä objektiivisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen on ilmeisesti niin suurta ja lähellä, ettei sitä huomata. Ja mikäli ihmiset alkavat kiinnittää huomiota asiaan, media hautaa sen siirtämällä keskustelun poliitikkojen yksityiselämään: heidän keskinäisiin kähinöihinsä. Juuri siihen myös tunteenomaisesta loukkaantumisesta nostettuja jupakoita tarvitaan.

Pahinta on, että myös media menee tuohon loukkaantumisilla politikoimiseen mukaan. Tämän seurauksena stripparit pyörittävät Suomen poliittista elämää.

15. toukokuuta 2009

Miten filosofeista tuli pölvästejä?


Tänään Sofian päivänä voisi kirjoittaa jotakin vaikka filosofiasta. Sain pitkästä aikaa sähköpostia Helsingin yliopiston Filosofian laitokselta. Noin kuukauden takaisessa viestissä Markku Roinila -niminen tohtori pyytää minulta tekstiä erääseen kokoelmaan. Suomen Filosofinen Yhdistys aikoo kuulemma tuottaa julkaisun ”Miten meistä tuli filosofian tohtoreita?” Se jäljittelee eräiden muiden tieteenalojen piirissä sorvattuja kokoelmateoksia Miten meistä tuli historian tohtoreita? ja Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita?

Analyyttisilla systeemifilosofeilla on kummallinen tapa sarjoittua. Se johtunee heidän kaavoittuneesta tiedekäsityksestään. Imitaatio on neuroosin muoto. Nytkin nuo ammatikseen viisaat ovat jälkijunassa, eikä koko ajatus ole kovin kekseliäs. Kun tekee jotain muiden jäljessä, vahvistaa tahattomasti lauseen ”mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Aika ritualisoituneelta kyseinen hanke joka tapauksessa näyttää, ja sellaisena se toistaa oidipaalisesta kompleksistaan kärsivien viranomaisfilosofien ambivalenttia halua joko hakeutua isiensä maineikkaan julkisivun taakse tai riemuita heidän hautakummullaan.

Juttujen viimeinen jättöpäivä on tänään. Olenko aikonut kirjoittaa tuohon julkaisuun? En missään tapauksessa. - Miksi? No ensinnäkin siksi, että en anna akateemisille tutkinnoille mitään erityistä merkitystä filosofisen sivistyneisyyden kannalta. Ainakaan en pidä tohtorintutkintoja sellaisina kerskailun aiheina, joiden perusteella kannattaa koota kyseinen kuolleiden kirja. Tutkinnon muodollisella suorittamisella ei ole ollut koskaan mitään vaikutusta siihen, ovatko ihmiset filosofeja vai eivät. Itse olen filosofi ja tohtori täysin riippumatta siitä, mitkä paperit minulla ovat pöytälaatikossani.

Kirjoitusohjeissa pyydetään selvittämään, miten juuri sinusta tuli tohtori: kenelle opintoja suoritettiin, kuka toimi ohjaajana ja niin edelleen. Muistan, kuinka itselleni tärkein opettaja karkotettiin tiedepoliittisen painostuksen tuloksena yliopistosta, eikä häntä nimetty koskaan viralliseksi ohjaajakseni tiedekunnan prosessissa. Hänet siis rituaalisurmattiin, mutta asialla eivät olleet ”pojat” vaan ”isät”. Kun velvollisuuteni oli kysyä häntä joskus tutkimusteni muodolliseksi ohjaajaksi, hänen vastauksensa oli kyyninen: ”Miten sinua voi ohjata?”

Ei voikaan. Olen tiennyt 20-vuotiaasta asti itse, mitä teen. Olen sitä mieltä, että jos ihminen ei tuossa iässä mitään osaa, ei hänestä myöskään koskaan tule itsenäistä filosofia. Suunnitteilla oleva kirjoituskokoelma täyttyy luultavasti jutuista, joissa kerrotaan, kuka hännysteli ketä, miten suosiota ostettiin apurahoilla, miten hyväveliverkosto toimii ja kuinka virassa olleiden professorien nuoleskelijat kammettiin heiltä itseltään vapautuneisiin virkoihin. Ja oppilaan kaltaisiksi töpselinokiksi suurin osa heistä on jäänytkin.

Todenperäinen vastaus tohtoriksi väittelemistä koskevaan kysymykseen olisi useimmissa tapauksissa seuraava: ”Mielistelin virassa olevaa professoria ja kirjoitin hänen käsityksiään puhtaaksi, kunnes hän suostui vaihtamaan valot vihreiksi ja junaili minut ystäviensä avulla tohtoriksi sekä - luotettavampien hakijoiden puuttuessa - myös itseltään vapautuneeseen virkaan.”

Eräs syy siihen, miksi en vastaa minulle rutiininomaisesti lähetettyyn kirjoituskutsuun on siis tekeillä olevan julkaisun sisäänpäin lämpiävyys, ällöttävyys ja epäpedagogisuus. Toimitus varmaan luulee, että filosofeja ihaillaan ja ehkä jopa kadehditaankin heidän muodollisten asemiensa tai tutkintojensa perusteella. Toinen syy siihen, miksi en kirjoita kokoelmaan, on se, että Suomen Filosofinen Yhdistys on sensuroinut kaikki ne kirjoitukset, joita olen joskus tarjonnut yhdistyksen vuosikirja Ajatukseen. En tosin lähettänyt niitä sinne muusta syystä kuin todistaakseni, kuinka ilkeitä virassa olevat viholliseni ovat. Miksi he siis nyt julkaisisivat mitään muutakaan, mitä kynästäni lähtee?

Kolmas syy siihen, miksi en moiseen nippukirjaan kirjoita, on se, että olen tilittänyt oman akateemisen elämäntarinani jo alkuvuodesta julkaisemassani opuksessa nimeltä "Suomalaisen nykyfilosofian historia - Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä". - Pitäkää hyvänänne.

Mutta onnea vain Roinilalle, joka kymmenen vuotta jälkeeni väitelleenä mutta Suomen Akatemian virkaan ohitseni palkattuna on pantu kyseistä julkaisua toimittamaan. Minun mielestäni Suomen Filosofisen Yhdistyksen hankkeelle sopisi paremminkin nimeksi ”Miten virkamiesfilosofeista tuli pölvästejä?”