He pussasivat Putinia pepulle

Donald Trumpin valinnasta johtuva voimasuhteiden muutos alkaa näkyä Euroopassa, sillä Suomi ja Ruotsi ovat aloittaneet lohen loimutuksen Venäjän kanssa. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven sanoi eilen tavoittelevansa aiempaa ”sovittelevampaa suhdetta” Venäjään. Putin puolestaan ilmoitti saapuvansa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhliin kuin palava bensavana. Sergei Lavrovin kanssa hän lappaakin täällä kuin autonomisessa protektoraatissa.

Niinistö taas on ainoa EU:n valtionpäämies, joka rupattelee Putinin kanssa puhelimitse ja vierailee tuon tuostakin Moskovassa tai lähettää sinne jonkun ministerinsä. Tällaisessa myönnyttelyssä on vaaransa, sillä Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. Kahta hän ei vaihda: Ukrainaa eikä Syyriaa.

Sitä paitsi Venäjä on siirtynyt reaalipolitiikan tekoon, jossa ei noudateta eikä uskota muuta kuin sotilaallista pelotetta ja vallan käyttöä. Perustelin jo tässä, tässä, tässä ja tässä, miksi EU-maiden ei pidä myöntyä Venäjän vallanhalulle ja miksi EU-valtiot eivät saa alkaa liiaksi sooloilla Venäjän kanssa.

Aivan omituinen oli Maanpuolustuskorkeakoulun entisen strategin ja professorin Alpo Juntusen joulukuinen kannanotto, jonka mukaan Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jää tehdä sotilasliitto Venäjän kanssa. Uudesta YYA-sopimuksesta seuraisi käytännössä potkut Euroopan unionista ja liittyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.

Juntusen mielipide voidaan ymmärtää ulkopoliittiseksi hämäykseksi, ironiaksi tai epätoivon ilmaukseksi, tai sitä voidaan pitää yrityksenä tavoitella lisää määrärahoja Suomen omille Puolustusvoimille. Huolen herättäminen toimii tässä suhteessa hyvin.

Tammikuun uutistyhjiössä monet näkevät tilaisuutensa, vähän niin kuin sotilaallisessakin tyhjiössä. Niinpä Stefan Löfvenin eilinen kannanotto voidaan nähdä samassa valossa. Yleisestä asevelvollisuudesta luopuneessa Ruotsissa yritetään nyt kerätä puolustustahdon rippeitä, ja Venäjää tyynnyttelemällä halutaan voittaa aikaa varustautumiseen ja toimintakyvyn palauttamiseen entiselle tasolle.

Tässä tehtävässä ulkovaltojen myönnyttely ja puolustuskyvyn aliarviointi eivät tosin toimi kovin hyvin. Ne pikemminkin lietsovat tappiomielialaa. Tasan neljä vuotta sitten Juntunen väitti, että Suomen puolustus kestäisi vain ”muutamia tunteja”, ja tällä mielipiteellään hän myötäili Ruotsin puolustusvoimien komentajaa Sverker Göransonia. Myös näissä kannanotoissa voidaan nähdä halua vaikuttaa armeijoiden määrärahaleikkauksiin.

Jatkuvasti käynnissä oleva keskustelu ja sen synkistyminen ovat merkkejä Nato-oven narisemisesta kiinni. On varmaankin totta, että aseet käsistään antavista Suomesta ja Ruotsista ei olisi toistensa tukijoiksi, mutta yhtä varmaa on, että molempien liittoutuminen Venäjän kanssa merkitsisi Venäjän pääsyä päämääränsä Suomenlinnan valtauksen metodilla: laukaustakaan ampumatta.

Sellaisen valtion kanssa ei pidä flirttailla, joka rikkoo kansainvälistä oikeutta, käy informaatiosotaa vaikuttamalla muiden valtioiden vaaleihin ja polkee ihmisoikeuksia kuin tulpatonta mopoa. Tässä mielessä myös Suomen yritys järjestellä Yhdysvaltain ja Venäjän suhteita Trumpin ja Putinin tapaamista valmistelemalla kaatuisi Venäjän hyväksi samaan tapaan kuin Kekkosen-aikainen ydinaseettoman Pohjolan vaatiminenkin. Se saisi Suomen näyttämään ETYK-hotellilta, jonka hiihtokeskuksissa suojaudutaan aurinkolaseilla Venäjän tekemiltä kansainvälisiltä rikoksilta.