Paaville vastapaavi

Jussi Halla-ahon ilmoitus Perussuomalaisten puheenjohtajavaaliin lähtemisestä tuli taktisesti otolliseen aikaan osuessaan alkuvuoden uutistyhjiöön. Haasteen heittäminen Timo Soinille käynnisti heti monenlaisia arvailuja eri ehdokkaiden mahdollisuuksista ja puolueen linjasta.

Muiden odottaessa Soinin ilmoitusta omasta jatkostaan Halla-aho otti aloitteen omiin käsiinsä, mikä tekee hänestä nimenomaan haastajan istuvan puheenjohtajan jäädessä altavastaajan rooliin. Soinia on jo kiitelty ja kukitettu julkisessa sanassa kuin tehtävistään luopuvaa.

Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkonen kirjoitti tänään, että keskeinen jakava tekijä Perussuomalaisten keskuudessa olisi suhtautuminen Euroopan unioniin. ”Jos Halla-aho voittaisi, puolueessa kävisi iso kato EU-kriittisyyden takia puoluetta kannattavien keskuudessa”, hän sanoi.

Tosiasiassa EU-kriittisyys ei ole ollut perussuomalaisille mikään itseisarvo. Puoluejäsenten ja kannattajien suhtautuminen Euroopan unioniin on ollut pelkästään pragmaattista. Ei ole vastustettu tai kannatettu EU:ta sinänsä, vaan suhtautuminen on vaihdellut sen mukaan, onko jäsenyydestä Suomelle hyötyä ja onko se kansallisen etumme mukaista.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen sotilaalliseen liittoutumiseen. Sitäkään ei ole tarkasteltu itseisarvoisena kysymyksenä, pitääkö liittyä Natoon vai ei, vaan suhtautumisen on ratkaissut tärkeämpi päämäärä: edistäisikö se Suomen kansallista turvallisuutta vai ei?

Sen enempää Halla-aho, Soini, Niinistö kuin Terhokaan eivät ole käsittäneet Euroopan unionin jäsenyyttä tai jäsenyyttämme euroalueessa fundamentalistisesti ”päämääräksi sinänsä” vaan pelkästään politiikan välineeksi, jonka kautta voidaan toteuttaa Suomen etujen mukaista politiikkaa, tai sitten ei.

Niinpä suhtautuminen EU:hun ei ole keskeinen arviointiperuste pohdittaessa ehdokkaiden eroja tai puolueen mahdollista linjanmuutosta. – Mikä se sitten on? Suhtautuminen maahanmuuttoonko?

Ei ole sekään. Monet toimittajat ja politiikan kommentaattorit osoittavat poliittisen filosofian asiantuntemattomuutta takertumalla maahanmuuttokysymykseen ja mieltämällä sen joksikin erillisasiaksi, aivan niin kuin he pitävät maahanmuuttoa arvostelevia puolueitakin ”yhden asian liikkeinä”.

Todellisuudessa maahanmuuttokritiikin taustalla on paljon tätä pintailmiötä suurempi poliittinen aate, joka juontaa juurensa aina hegeliläis-snellmanilaisesta kansallismielisyydestä. Kyseessä on kansallista etua edistämään pyrkivä liikehdintä, jonka yksi ilmaus on haittamaahanmuuton vastustaminen.

Sen piiriin voidaan lukea saumattomasti myös globalisaatiota, taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetystä, pääomien ja työpaikkojen pakenemista ja turvallisuuden heikkenemistä vastaan suunnattu arvostelu. Ja tietysti myös työskentely taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeutemme palauttamiseksi. EU mielletään tässä tehtävässä pelkäksi instrumentiksi, jolla ei pitäisi olla muuta arvoa kuin kansallisen etumme vahvistaminen.

Mikä se jakava tekijä puolueen sisällä sitten on, jos se ei ole EU eikä maahanmuutto? – Vastaus: jakolinja kulkee arvokonservatiivisten sosiaalipersujen ja nykyaikaisten sekä edistyksellisten kansallismielisten välillä.

Arvokonservatiivit ovat muistuttaneet kristillisdemareja mielipiteiden muodostuksessaan. Äänestäjät eivät kuitenkaan lämpene abortin vastustamiselle, eutanasian kieltämiselle, katolilaisperäiselle ehkäisyn vastaisuudelle, homoavioliittojen peruutusyritykselle eivätkä muille seksuaalista rajoittuneisuutta ilmentäville tarkoitusperille. Konservatiivisuudella ei ole tulevaisuutta.

Timo Soini on toki johtanut puoluettaan etevästi, ja sanankäyttäjänä hän on vailla vertaa laukaistessaan tavan takaa jotakin sattuvaa. Mutta kansallista etua ajavaa poliittista linjaa ei ole voitu rakentaa tällaisten irrallisten teemojen varaan, ja tämä tietty ohjelmattomuus paistaa myös ministeri-Audien tummennettujen ikkunoiden läpi.

Perussuomalaisten arvokonservatiivinen siipi kiinnittää liiaksi huomiota arkaistisiin aiheisiin: sotaveteraanien kuntoutukseen, pilkkilupakysymykseen ja muihin kansalliseen kalmistoon kuuluvien kysymysten käsittelyyn samalla, kun valtiolliseen itsemääräämisoikeuteen liittyvät ongelmat jätetään retuperälle. Tämä on taaksepäin katselevaa ja aatteellisesti raihnaista politiikkaa, jossa keskitytään hoitamaan hautoja.

Vapaamielinen puolue on ollut lähinnä yhdessä asiassa: aselakikysymyksessä. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä vaikuttavan oikeiston tavoin se on vastustanut käsiaseiden rajoittamista, vaikka puolue ei pystykään vastaamaan siihen, mihin sen jäsenet noita pyssyjään oikeastaan tarvitsevat. On suuri erehdys ratsastaa mielikuvalla, joka perustuu valtion väkivaltamonopolin murtamiseen ja sen ottamiseen omiin käsiin.

Yhtä suuri erehdys on ollut saarnata nuorille ihmisille vanhoja Mooseksen kirjan aikaisia seksuaalinormeja. Tässä suhteessa konservatiivit eivät ole olleet arvostelemiaan nenärengasfeministejä parempia. Yhdessä vihervasemmiston, pataporvarien, muslimien ja oikeistolaisten näennäisliberaalien kanssa nämä jääräpäät ovat kiljuneet puritaanisten ja viktoriaanisten normien sekä rajoitusten puolesta ja sitä kautta saaneet kansallismielisyyden näyttämään vanhanaikaiselta ja tunkkaiselta museorihkamalta.

Entä sitten aito kansallismielisyys? Todellinen kansallismielisyys perustuu vitaalisuuden ja fertiiliyden periaatteille, joista aseksuaalisuus ja poliittisen korrektiuden tavoittelu ovat kaukana.

Jotta kansallismielinen ajattelu voisi voittaa ja saavuttaa tuloksia, sen pitää edistää länsimaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta, vapaata seksuaalista kohtaamista, elämää ja rakkautta. Kansallismielisyys sinänsä perustuu tulevaisuuden toivoon, ja vihervasemmistolaiseen tappiomielialan lietsomiseen verrattuna se on tulevaisuuden toivo.

Kansallismielisyyden nousulla on oma yhteiskunnallinen tilanteensa ja hetkensä, ja koko ajan sen asema vahvistuu, sillä motiivit käyvät päivä päivältä selvemmiksi. Kansallista etua puolustamaan noussut aate on ottanut viime vuosina valtavan harppauksen eteenpäin, ja se on rynnistänyt seinänvierustoilta poliittisen näyttämön keskelle alkaen hallita keskustelua.

Se on osoittanut olevansa älykkäin keino haastaa vasemmiston ja kapitalistien yhdessä hehkuttama internatsistinen järjestelmä, jonka tuloksena työpaikat ovat valuneet kehitysmaihin, ja vastalahjaksi me olemme saaneet elintasopakolaisia.

Kansallismielisen ajattelun olisi saatava ihmiset uskomaan, että sillä on tulevaisuutta. Tämä tie ei kulje perussuomalaisten ministeripoliitikkojen noudatteleman konservatiivisuuden, opportunismin eikä laissez-fairen kautta. Vaikka Jussi Halla-aho on viisas mies, en ole varma, tiedostaako hänkään, kuinka suuresta asiasta, ilmiöstä ja tehtävästä kansallisvaltioista koostuvan Euroopan jälleenrakentamisessa on kysymys.

Laajassa skaalassa katsellen jostakin tällaisesta hänen asettumisessaan puheenjohtajaehdokkaaksi voisi olla kysymys: kyse on valinnasta konservatiivisuuden ja edistyksellisen kansallismielisyyden kesken. Tämän mukaan Perussuomalaisella puolueella on vihdoinkin mahdollisuus kehittyä aidoksi kansallismieliseksi puolueeksi eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden tavoin.

Puutun lopuksi jonkin verran johtajuuden kysymykseen. Pidän Halla-ahoa aatteellisesti etevämpänä linjanvetäjänä kuin muita mahdollisia ehdokkaita, mutta intellektuellien tapaan hän ei ole kovin sosiaalinen, joten epäilen menestystä ihmisten johtajana.

Jotta puolueella olisi tulevaisuutta, sen olisi saatava jokainen kansallista etua tavoitteleva suomalainen tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja vahvaksi, mikä merkitsee luopumista syyttelyn politiikasta. Vain täten liike voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle ja ihmisen panos liikkeelle.

Niinpä jokainen suomalainen ihminen olisi saatava tuntemaan, että häntä kunnioitetaan ja että hänellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näitä asioita laiminlyömällä Perussuomalaiset ovat varmistaneet vihervasemmiston heitä kohtaan suuntaaman kritiikin mutta eivät käännyttämään heitä kannattajikseen. Puolue on keskittynyt vastustamiseen, mutta hallituksessa olon aikana tuo vastustaja on kadonnut näkyvistä ja imaissut osan kannattajista takaisin entisiin riveihin suomalaisen yhteiskunnan tappioksi.

Demarit ja vihreät ovat vahvistuneet gallupeissa, koska ihmiset ovat unohtaneet, mitä he hallituksessa ollessaan tekivätkään. Kansalliseen sekoomukseen pettyneet ovat siirtyneet kokoomuksen puisto-osastoon, ja epävarmat liikkuvat äänestäjät ovat palanneet Perussuomalaisista Sdp:hen.

Perussuomalaisten mahdollinen puheenjohtajan vaihdos osuu tänä vuonna hyvään aikaan, sillä puolue tarvitsee kasvojenpesun, kun hallitusvastuu on syönyt pois suuren osan kannatuksesta. Kannatuksen lasku ei ole kuitenkaan johtunut ensi sijassa puolueesta itsestään vaan siitä, että hallituksessa on jatkuvasti tilanne ”kaksi vastaan yksi”. Leikkaukset ovat koetelleet kipeimmin perussuomalaisten kannattajia, joten kritiikki on satanut perussuomalaisten laariin, kun taas kokoomuksen ja keskustan äänestäjille valtiontalouden säästöistä on voinut olla jotain hyötyäkin.

Patakinnas päähän: seuraavassa puoluekokouksessa valitaan paaville vastapaavi.