Uusi vuosi on hyvien diilien paikka. Pian virkaansa astuvalla Donald Trumpilla on nyt tilaisuutensa. Hänen alaansa ovat sopimukset. Se on huomattu myös Venäjällä. Syyrian väkivaltaista hallitusta tukeva Venäjä viimeisteli Aleppon pommituksensa loppuun viime vuoden lopulla pohjustaakseen tietä neuvotteluille Yhdysvaltain kanssa.
Odotukset ovat Venäjän puolella korkealla, sillä sopimusteitse on mahdollista tuottaa suuria ulkopoliittisia voittoja. Venäjä voi esimerkiksi pystyä vakiinnuttamaan sillanpääasemansa Syyriassa, joka on Lähi-idän hallinnan kannalta yhtä tärkeä Venäjälle kuin Turkki on Natolle.
Länsivallat ovat käyneet Syyriassa keskinäistä sotaa. Venäjä on tukenut hallitusta ja al-Assadia, kun taas länsivallat ovat asettuneet demokratiaa vaativien kapinallisten puolelle. Kriisin ratkaisemiseksi on suuri paine, sillä Eurooppaan tulviva pakolaisvirta pitäisi saada loppumaan ja sotaa paenneiden päästä palaamaan kotikonnuilleen. Venäjä on Aleppon pommituksia säätelemällä säädellyt myös pakolaisvirtoja.
Syyrian sodan ja Ukrainan kriisin lopettaminen
Ratkaisun avaimet eivät ole kuitenkaan länsivaltojen, Naton, Yhdysvaltain tai Donald Trumpin käsissä, vaan Venäjän.
Yhdysvalloilla ja EU:lla olisi kaikki syyt saada rauha aikaan Syyriassa. Yhdysvallat, EU ja YK vaativat lisäksi Venäjän vetäytymistä Ukrainan alueilta talouspakotteista luopumisen vastineeksi. Putinin olisi helppo ratkaista omaa maataan koetteleva taloussaarto perääntymisellä, sillä uudessa tilanteessa vetäytymistä ei tarvitsisi kokea arvovaltatappiona. Osittain tätä mahdollisuutta pohjustaen Venäjä on voinut Donald Trumpia suitsuttaakin.
Donald Trumpin marinoimiseen voi kuitenkin olla myös toisenlaisia syitä. Venäjä toivoo, että länsivallat luopuisivat Venäjää koskevista vaatimuksistaan ja sallisivat Krimin valtauksen, Itä-Ukrainan miehityksen ja Syyrian tilanteen jäädä voimaan. Mikäli Trump suostuu tämäntapaiseen diiliin, se merkitsee etupiirijakoon perustuvan ulkopolitiikan paluuta eikä ole lännelle hyväksi.
Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa Syyrian sodan
asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten
oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia
syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan oleva
al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian
hallituksen tukemista.
Häviäjiä ovat tässä tapauksessa länsimaat, jotka kärsivät islamin
laajenemismotiiveista, ja Syyrian kansa, jota Venäjä piinaa omalla vaikutusvallan tavoittelullaan.
Koska al-Assadin voi syrjäyttää lähinnä Venäjä vetämällä hänen
hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa,
mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät
sopimukseen ja kapinalliset
kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.
Kerta ei ole suinkaan
ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä on tukenut jotakin hallitusta, jota
epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä
edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut
Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja
auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen
ydinsulkusopimuksen vastaisesti.
Suurvaltojen
sopuun pääseminen Syyriassa edellyttää Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta
ja Krimiltä. Länsivallat eivät taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska
Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi
vetäytyä molemmilta alueilta. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen
ulkopolitiikka muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi
sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu. Tässä suhteessa Putin on kuin suomalainen sinapinsyöjä. ”Kahta en vaihda: Syyriaa ja Ukrainaa.”
Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jonka mukaisesti Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin
ja osan Ukrainasta. Tämä olisi tappio lännelle, koska Venäjä
saisi pysyvästi voimaan osan jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei
yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ja Yhdysvallat eivät saa antaa periksi eivätkä tinkiä
pakotteista Venäjää vastaan.
Yhdysvallat ja Euroopan unioni
Trumpin kannattaa harkita tarkoin, kenen puolelle asettuu Euroopan lähialueita ravistelevissa kriiseissä. Yhdysvaltojen tärkein ulkopoliittinen suhde on sen suhde Euroopan unioniin. USA ja EU ovat toistensa suurimmat kauppa- ja investointikumppanit.
Yhdysvallat ja EU ovat olleet poliittisia liittolaisia lähes kaikissa kansainvälisen politiikan kysymyksissä, vaikka näkemyseroja esiintyykin voimankäyttöä koskevissa asioissa. Niinpä Trumpin ja Putinin ystävyys jäänee ohueksi, sillä Yhdysvaltain ja Venäjän taloudellisella kumppanuudella ei ole mitään merkitystä Yhdysvaltain asemalle ja toimintakyvylle.
Enemmän Venäjällä on ollut merkitystä Euroopan unionille, jonka välit Putinin hallintoon ovat Yhdysvaltain Venäjä-suhdetta huonommat. Koska EU kestää vaivatta tämän, en usko myöskään Yhdysvaltain ryhtyvän pelaamaan taloudellisista suhteistaan Venäjän ehdoilla. En myöskään usko kovin paljon Alexander Stubbin pelkäämään kauppasotaan, jota alettaisiin nyt käydä Yhdysvaltain ja EU:n välillä.
Viestinnällisistä taidoistaan tunnettu Trump saa todennäköisesti aikaan hyviä diilejä kansallismielisen Theresa Mayn ja konservatiivisen Angela Merkelin kanssa. Voi olla, että yksimielisyys löytyy helposti myös Marine Le Penin kanssa, mikäli hänen puolueensa voittaa Ranskan vaalit. Kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen nousu voi tervehdyttää kansainvälistä politiikkaa, joka kärsii internatsismin aiheuttamasta poliittisen toimintakyvyn kuoliosta.
Suomen asema uudessa maailmanjärjestyksessä
Riskinä uusien sopimusten syntymisessä on, että suuret vallat ja vähän pienemmätkin valtiot sopivat Suomen ja Ruotsin asemasta meidän ohitsemme. On mahdollista, että Suomen ja Ruotsin asemasta tehdään jonkinlainen peliväline tai että Nato tekee periaatepäätöksen, jonka mukaan se ei ota uusia jäseniä.
Näin syntyvä kiusallinen tilanne – Nato-option pois haihtuminen ja oven kertakaikkinen sulkeutuminen – eivät ole kuitenkaan Trumpin, Putinin tai eri puolilla maailmaa nousevan suuren johtajuuden vikoja. Ne ovat seurauksia Suomen sosiaalidemokraattisten presidenttien ja ulkoministerien jahkailusta ja uppiniskaisuudesta. On pelkästään suomalaisten oman sinisilmäisyyden ja hyväuskoisuuden syytä, että maamme ei ole hakenut Naton jäsenyyttä ajallaan. Oman perusfilosofiani mukaan kaikki hyvät asiat tehdään heti, eikä missään ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa.
Jos Yhdysvallat vetää suojaavan kätensä Euroopan yltä, Euroopan maat joko vahvistavat omaa puolustustaan tai tekevät kukin oman sopimuksensa Putinin kanssa. Jälkimmäinen mahdollisuus on todennäköisempi ja Suomen kannalta huonompi. Asiasta oirehtii omituisella tavalla myös strategi Alpo Juntusen kannanotto, jonka mukaan Suomen kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa sotilaallisesti. Maanpuolustuskorkeakoulun entinen professori tuskin on ajatellut aivan loppuun asti, mitä uudesta
YYA-sopimuksesta Venäjän kanssa seuraisi: välitön erottaminen EU:sta ja
siirtyminen Valko-Venäjän seuraksi Euraasian unioniin.
Tässä nähdään, kuinka tärkeää USA:n läsnäolo on Suomen kaltaiselle maalle. Jos EU alkaa rakoilla eri maiden Venäjä-sooloilun kautta, se vahvistaa Venäjän valtaa ja horjuttaa vallan tasapainoa Euroopassa.
Syinä paljon parjattuun epäluottamuksen leviämiseen eivät ole mediassa nimetyt ”terrorin pelko” tai vieraita kulttuureja koskeva ”ennakkoluuloisuus”. Syinä epäluottamukseen ovat terrorin aiheuttama uhka ja vieraiden kansojen laajenemismotiiveja koskeva ennakkotietoisuus.
Vain, mikäli suomalaiset pitävät kiinni lammasmaisesta hyväuskoisuudestaan ja päkäpäisestä maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden lietsomis- ja levittämishalustaan, voivat kansalaiset valehdella toivottavansa toisilleen hyvää uutta vuotta.
Siinä tapauksessa kohdatkaamme avoimin mielin uusi monikulttuurinen maailmanjärjestys. Pankaamme pois pelko ja ennakkoluuloisuus ja tehkäämme tästä vuodesta todellinen suurten sanojen vuosi. Avatkaamme sydämemme jokapäiväisille terrori-iskuille ja alistukaamme vieraiden kulttuurien valtaan.
Sillä vasta veitsi kurkulla suomalaiset heräävät ”Pohjois-Euroopan syvää rauhantilaa” tolkuttavasta unestaan havahtuen sillä tavoin ymmärtämään todellisen tilanteemme vakavuuden. Se perustuu tosiasiaan, että taetta sen enempää sotilaallisen kuin kansantaloudellisenkaan selustamme varmistamiseen ei kerta kaikkiaan ole, vaan lennämme kuin kalifi Harun El-Pullah bagdadilaisen taikamaton päällä.
