29. maaliskuuta 2017

Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia


Oikeistohallituksen tehdessä tärkeitä ja vastuullisia päätöksiä on poliittinen vihervasemmisto koettanut jarruttaa uudistuksia takertumalla perustuslakiin ja perustuslain säädöksistä tekemiinsä poliittisesti värittyneisiin tulkintoihin.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz esitti jokin aika sitten Ben-TV:ssä, että maassa laittomasti oleville ja karkotetuille ei pitäisi myöntää täysimääräistä toimeentulotukea, niin kuin vasemmisto haluaisi. Myös muissa yhteyksissä Zyskowicz on arvostellut eduskunnan asiantuntijoina toimineiden Juha Lavapuron, Tuomas Ojasen ja Martin Scheininin perustuslakitulkintoja, joiden mukaan perustuslaki määrää myöntämään toimeentulotukea myös laittomasti maassa oleville ja karkotuspäätöksen saaneille.

Kimmo Sasi puolestaan kritisoi Nykypäivän verkkouutisissa sellaisia perustuslaintulkintoja, joilla yhdenvertaisuuteen vedoten pyritään estämään yhteiskunnan kehittäminen ja esimerkiksi sote-uudistuksen toteuttaminen.

Zyskowicz ja Sasi ovat pitkän linjan valtiopäivämiehiä, joten he tuntevat eduskunnan työskentelymuodot perin juurin, ja juristeina he ovat selvillä myös lain kirjaimen, tulkinnan ja politiikan välisistä suhteista. Toista on sanottava Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanotoista. He tuskin ovat itsekään ajatelleet, minkälaisiin lopputuloksiin lain soveltamisessa päädyttäisiin niin hallintolainkäytössä kuin tuomioistuinkäytännöissäkin, mikäli heidän vaatimansa laintulkinnat hyväksyttäisiin kantilaisen universalismin mukaisiksi ”yleisiksi periaatteiksi”.

Toimeentulotuen valikoivuus ei vaaranna oikeudenmukaisuutta

Tulkinta, jonka mukaan täysi toimeentulotukioikeus kuuluu myös maassamme laittomasti oleville siirtolaisille, johtaisi ennakolta vaikuttavana kannanottona avoimen piikin perustamiseen ja blanco-valtuutukseen, jonka mukaan Suomen valtio ja kunnat olisivat velvollisia tarjoamaan toimeentulon ihan jokaiselle maahamme saapuvalle oleskelijalle, onpa hän täällä laittomasti tai laillisesti. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jos Kiinan kaikki noin tuhat miljoonaa asukasta saapuisivat jonakin päivänä Suomeen, olisimme Lavapuron, Ojasen ja Scheininin laintulkinnan mukaan velvollisia myöntämään heille täyden toimeentulon kansalaisiltamme kerätyistä verovaroista.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että toimeentulotuki kohtelee kaltoin omia kansalaisiamme. Esimerkiksi yrittäjällä ei ole oikeutta yleiseen toimeentulotukeen, mikäli hänellä on vähänkin osallisuutta yritystoiminnassa, vaan hänen asiansa siirretään harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen. Toimeentulotukea koskeva lainsäädäntö ja lain soveltaminen polkevat suomalaisten ihmisten yhdenvertaisuutta kirkkaassa päivänvalossa ilman, että poliittinen vasemmisto ja vasemmiston perusoikeusasiantuntijoina esiintyvät tieteen politrukit puuttuisivat millään tavoin tähän vääryyteen.

Vertailu on perusteltu sikäli, että vertailun kautta paljastuu, miten asiat ovat. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin haluavat esiintyä siirtolaisten asianajajina pelkästään poliittisista syistä: ajaakseen vierasperäisen väestön etuja suomalaisten veronmaksajien ja kantaväestön intressejä vastaan.

On huomattava, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvoisuus eivät välttämättä takaa oikeudenmukaisuutta. Äärimmäinen yhdenvertaisuuden tai tasa-arvoisuuden tavoittelu voi itse asiassa johtaa suureen epäoikeudenmukaisuuteen, jos samalla loukataan vaivalla saavutettuja ansioita tai ohitetaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten oikeuksia esimerkiksi (jo käsitteenäkin ristiriitaisen) ”positiivisen syrjinnän” keinoin.

Sote-uudistuksen valinnan vapaus ei loukkaa yhdenvertaisuutta

Meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan etuudet on tuotettava ennen kuin niitä voidaan jakaa. Ansaintaperiaatteen mukaisesti sosiaalietuudet kuuluvat ensisijaisesti niiden tuottajille, joiden piiriin luetaan laajassa katsannossa kaikki Suomen kansalaiset ja yhteiskunnallisen vallanperimyksen merkiksi myös heidän jälkeläisensä.

Suomen perustuslakia ja sen turvaamia aineellisia oikeuksia ei voida levittää koko maailman väestöä koskeviksi. Muutoinhan Suomen perustuslaki pitäisi ymmärtää koko maailman perustuslaiksi. Jokaisella maailman maalla onkin oma perustuslakinsa juuri siksi, että valtioilla on suvereniteetti eli oikeus määritellä itse oma oikeusperustuksensa. Valtioiden velvollisuutena on kantaa huolta omista kansalaisistaan eikä siirtää ongelmia muiden maiden ratkottaviksi.

Kansainvälisen oikeuden piirissä tähän liittyvä relativismi tunnetaan ”perustattomuuden ongelmana”, josta on kirjoittanut muiden muassa Harvard-professori David W. Kennedy. Perustattomuuden ongelma on osa ihmiskunnan situaatiota pysyvästi, siis eräänlainen lähtökohta, joka on hyväksyttävä. Sulkiessaan silmänsä tältä Lavapuro, Ojanen ja Scheinin sokaisevat itsensä yhteiskunnallisilta tosiasioilta ja vetäytyvät sosialistisen utopian bunkkeriin.

Eduskunnan asiantuntijoinaan käyttämät perustuslain tuntijat ovat lukeneet Suomen perustuslakia sote-uudistuksen yhteydessä niin, että yhdenvertaisuuden pitää merkitä minimiperiaatteen rajaamista ylös päin. Tämän mukaan yhteiskunnan tulee varmistaa esimerkiksi terveyspalvelujen minimitaso, mutta yhdenvertaisuuden ehtona pidetään samalla myös sitä, että palvelut eivät saisi olla vahingossakaan parempia niissä valtakunnan osissa, joissa ne voisivat sitä olla ja monista käytännön syistä luonnollisesti ovat.

Tällainen yhdenvertaisuusnäkemys on järjetön, sillä se rajoittaa yhteiskunnan kehittämistä. Tosiasiassa hallituksen kaavailema sote-uudistus takaa peruspalvelut minimitason mukaisina kaikkialla Suomessa mutta luo lisäksi mahdollisuuden, että palvelut ja valinnan vapaus myös paikka paikoin kehittyvät nykyistä paremmiksi. Tämä ei vaaranna perustuslaillista yhdenvertaisuutta edes teoreettis-aprioristen pohdintojen tasolla, ja Ruotsista saadut empiiriset kokemukset ovat myönteisiä.

Samanlaisuuteen pyrkivä tasa-arvoihanne pakottaisi nopeita juoksemaan hitaammin vain siksi, että toiset pysyisivät mukana. Ne, jotka vetoavat perustuslailliseen yhdenvertaisuuteen, eivät ole ajatelleet myöskään sitä, asetetaanko tasa-arvo lähtökohdaksi vai päämääräksi. Kysymystä on pohdittu paljon valistusfilosofiassa.

Päämääräksi asetettuna tasa-arvo johtaisi keinotekoiseen samanlaistamiseen, jota satiirin ja mustan huumorin mestari, Dresdenin pommituksista eloon jäänyt Kurt Vonnegut kuvasi dystooppisessa romaanissaan Harrison Bergeron. Kirjan päähenkilö on teoksen otsikon niminen lahjakas mies, josta yhteiskunta pyrki tekemään tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

Tasa-arvoa ei pidäkään ymmärtää päämääräksi vaan lähtökohdaksi, toisin sanoen mahdollisuuksien tasa-arvoksi, juuri niin kuin sote-uudistuksessa on ajateltu. Siltä viivalta jokainen pyrkiköön kohti päämääräänsä, vapautta, joka puolestaan ei sovi lähtökohdaksi, sillä ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti kovin vapaita. (Aiheesta lisää tässä.)

Miten ihmisoikeusfundamentalismista tulee perustuslakipopulismia?

Filosofisesti voidaan pohtia, mistä vasemmiston vyörytyksessä toimeentulo-oikeuksien rajaamista ja sote-uudistusta kohtaan on ollut kyse. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tunnetaan julkisuudessa vasemmistolaisina juristeina. Martin Scheininin ansioihin sisältyy jopa Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitean jäsenyys. Pyrkiessään käyttämään akateemista asiantuntija-asemaansa poliittisen laintulkinnan aikaansaamiseksi perustuslakikysymyksissä he tosiasiassa käyttävät mielipidevaltaa, joka perustuu heidän omiin ideologisiin tarkoitusperiinsä.

Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanottoja on arvosteltu laajalti ”perusoikeusfundamentalismista”, mutta oikeusfilosofisesti katsoen kyse ei ole fundamentalismista vaan täysin relativistisesta lain tulkinnasta. Heidän päättelynsä ja ajatuskulkunsa näyttää olevan seuraava.

Lähtökohtana he pitävät omaa ihmisoikeusfundamentalismiaan. Ihmisoikeusfundamentalismilla ei ole tekemistä perustuslakien kanssa, sillä ihmisoikeudet eivät ole perustuslakeja. Sen sijaan ihmisoikeudet liittyvät kansainvälisiin julistuksiin ja sopimuksiin. Niiden tulkitseminen on väistämättä mielipiteiden- ja harkinnanvaraista, ja toteuttaminen on riippuvaista poliittisista realiteeteista ja taloudellisista resursseista.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat johdelleet omasta ihmisoikeusfundamentalismistaan (jonka mukaisesti he tulkitsevat esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistusta absolutistisesti) oman laintulkintaperiaatteensa Suomen perustuslain soveltamiselle. Tulosta ei voida kutsua perusoikeus- eikä perustuslakifundamentalismiksi vaan perusoikeus- tai perustuslakirelativismiksi. Pahimmillaan kyse on ollut perustuslakipopulismista.

Perustuslakivaliokunnan eduskunnassa hyppyyttämät Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat poliittisen vihervasemmiston käsikassaroita puolueellisten tendenssien ajamiseen. Kimmo Sasi on oikeassa siinä, kun hän katsoo eduskunnan käyttämien asiantuntijoiden lukevan lakia ”deduktiivisesti”.

Myös omasta mielestäni Lavapuro, Ojanen ja Scheinin pyrkivät johtelemaan perustuslaintulkintansa laista erillisistä, omiin oikeudenmukaisuuskäsityksiinsä, perustuvista arvostuksistaan. Niistä he ovat muotoilleet laintulkinnan, jonka he pyrkivät esittelemään lain soveltamisen objektiivisena tuloksena.

He siis lavastavat omat mielipiteensä ”laillisuuden varjeluksi” ja pukevat poliittiset kannanottonsa legalismin kaapuun. Näin ei kuitenkaan synny lain kirjainta seurailevaa fundamentalismia vaan pelkkää mielipiteidenvaraista relativismia, jossa ”perustuslainmukaisuus” on poliittisten vaatimusten väline.

Kaava on lyhyesti ilmaistuna seuraava: ihmisoikeusfundamentalismi johtaa subjektiivisten ja poliittisesti tarkoitushakuisten kannanottojen kautta perusoikeusrelativismiin ja se puolestaan laintulkinnalliseen perustuslakipopulismiin, jonka mukaisesti sankarijuristit täyttävät yhteiskunnan laarit taivaasta satavalla mannalla.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin eivät näytä ymmärtävän edes sitä, mikä perustuslaki pohjimmiltaan on. Perustuslaki ei ole ihmisoikeuksien julistus, eikä sitä pidä lukea kuin Kama Sutraa. Perustuslaki on kansakunnan suvereenin vallan ilmaus, johon on kirjattu kansan keskuudessa vallitsevia normeja. Sen tehtävä on kuin kansallisvaltion: toimia etujärjestönä valtion omien kansalaisten hyväksi. Se, että lakien yhteiskunnallinen funktio on kadonnut juristien näköpiiristä, liittyy kansallisvaltioita mitätöimään pyrkivään kansainvälisyyden tendenssiin, jota vasemmisto on perinteisesti ajanut.

Lopputulos muistuttaa Neuvostoliiton valtiollista järjestelmää, jossa ihmisillä oli kädet täynnä oikeuksia mutta ei mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Yhteiskunnallisessa todellisuudessa eukot viljelivät kaalinpäitä, ja kuttu söi pihalla ruohoa. Sananvapautta kuohittiin valheellisuuden salaamiseksi, ja turhaan ei sanotakaan, että demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Professorien metodivirhe: tulkinnan korvaaminen julistuksella

Oikeusfilosofisesti katsoen Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tekevät vakavan metodologisen virheen. Lain soveltamisessa lähdetään yleensä siitä, että lain tulkitseminen on hermeneuttinen tapahtuma, jossa oikeaa, varmaa ja ehdotonta tietoa ei voida saavuttaa, sillä jokaisella tulkitsijalla on väistämättä omat näkemyksensä, ja myös tilanteet ovat erilaisia. Niinpä lakeihin liitetään yleensä jo lain laatijoiden toimesta soveltamisohjeet. Ne muodostavat tulkintakehyksen, jossa lakia sovellettaessa liikutaan. Siis kehyksen, ei kahletta. Perustuslakeja koskien tämän kehyksen sisällä liikkuminen on pitkälti poliittinen asia.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin näyttävät unohtavan tulkintatapahtuman olemuksen ja luonteen kokonaan ja vetoavat omaan tulkintaansa ikään kuin se olisi objektiivinen tosiasia. Jo Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikassa ja hänen ironisesti nimetyssä pääteoksessaan Wahrheit und Methode (”Totuus ja metodi”) nojataan periaatteeseen, jonka mukaan objektiivista tulkintaa ja totuutta ei voida saavuttaa, vaikka niitä voidaankin pitää ohjaavina päämäärinä. Samoin ajatellaan myös myöhemmässä tulkintatieteessä ja tieteenfilosofiassa sekä -metodologiassa, esimerkiksi sisäisen realismin piirissä.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan sivuuttavat tosiasian, että yleisluontoisten lakien, kuten juuri abstraktioasteeltaan korkeiden perustuslakien, kohdalla tulkintakehys on hyvin laaja ja soveltaminen riippuvaista mielipiteistä. Sen sijaan he esittelevät tulkinnan ohjanuoraksi oman äärimmäisen yksiviivaisen, julistusmaisen ja ohuen näkemyksensä, jonka luotisuoran tulkintalinjan kaikille puolille jää runsain mitoin tilaa.

Tällainen idealistinen ja ihmisoikeusretoriikasta kotoisin oleva asennoituminen oli tyypillistä kommunistiselle yhteiskuntateorialle ja niin sanotulle tieteelliselle sosialismille, jossa vedottiin tiedon ”objektiivisuuteen” ja jonka tuloksena yhteiskuntatieteilijät jaettiin oikeauskoisiin ja harhaoppisiin. Kyseinen asenne oli ominainen myös oikeuspositivismille, joka pyrki vetoamaan ”lain kirjaimeen” ja nojaamaan sanatarkkaan luentaan. Siihen puolestaan eivät enää turvaudu juuri muut kuin äärimmäisessä hädässä pinnistelevät asianajajat, jotka koettavat voittaa oikeusjuttuja pelkän tätimäisen pykäläkoreografian ja virkkukoukkumentaliteetin voimin.

Nykyisin näitä perinteitä ylläpidetään aktiivisesti Oikeuspoliittisessa yhdistyksessä Demla ry:ssä. Nimensä mukaisesti se ei ole tieteellinen vaan poliittinen yhdistys, joka pyrkii lainsäädännön ja -tulkinnan kautta muokkaamaan yhteiskuntaa. Yhdistyksen populistisuutta osoittaa, että sen piirissä mikä tahansa argumentti kelpuutetaan, aina alkaen laveasta lain luennasta päätyen oikeuspositivistiseen kiistelyyn perustuslain kirjaimesta, kunhan se edistää sosialistisen yhteiskunnan, tuon työläisten viimeisen paratiisin ja suuren unelman, toteuttamista.

Ihmisoikeus vakavasti vaarassa: perustuslaillinen sananvapaus

Pahiten pelikaani on lentänyt turbiiniin, kun vasemmistolaisesti motivoituneet juristit ovat yrittäneet heikentää kansalaisten perustuslaillista mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta rikoslakiin kirjattujen poliittisten pykälien kautta. Ihmisoikeuksista vakavimmin onkin ollut vaarassa perustuslaissa turvattu sananvapaus, jota niin Demla-juristit kuin Euroopan hulluna vuonna 1969 perustettu Julkisen sanan neuvostokin ovat yrittäneet nakertaa palasiksi täysin puolueellisilla kannanotoillaan.

Erityisen aktiivinen tämän tendenssin toteuttamisessa on ollut edellä mainittujen professorien lisäksi Kimmo Nuotio, joka Vihreän langan mukaan on vaatinut ankarampia tuomioita ”rasistisista motiiveista” ja joka dekaanina toimiessaan antoi huomautuksen myös kollegalleen Vesa Majamaalle tämän esitettyä ”naisvastaisina” ja ”ulkomaalaisvastaisina” pitämiään kannanottoja, jotka tosiasiassa olivat vain yliopiston henkilöstöpolitiikan purevaa arvostelua.

Uskonrauhan rikkomista, kansanryhmää vastaan kiihottamista ja tasa-arvoa koskevat kysymykset eivät lainkaan kuuluisi tuomioistuimissa käsiteltäviksi, vaan niitä pitäisi käsitellä julkisissa seminaareissa ja kansanvaltaisissa prosesseissa, joissa ihmiset ilmaisevat kannatuksensa ehdokkaille ja asioille. Tärkeää on huomata, että yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa sellaisissa puhetilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka. Tämä pitäisi jokaisen ymmärtää, vaikka olisi lukenut oikeusfilosofiaa vähemmänkin kuin Jürgen Habermas on kirjoittanut ja Erich Honecker puhunut.

Omalla tavallaan sarkastista on, että valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka lähestyy viisaita ihmisiä rasismisyytteillä ja haluaa laittaa toisinajattelijat linnaan, on nyt itse päätynyt keskusrikospoliisin tutkinnan kohteeksi osoitettuaan oman korruptoituneisuutensa eräissä koulutuksen ostamista koskevissa asioissa. Jääviysongelma voi olla sinänsä vähäpätöinen eikä sillä ole välttämättä merkitystä työtehtävien hoidolle, mutta se signaloi korkeimman syyttäjäviranomaisen yleistä epäluotettavuutta, heikentää kansalaisluottamusta ja muodostaa siten esteen tehtävässä toimimiselle.

Lain, politiikan ja tieteellisen puolueettomuuden eroa terävöitettävä

Eduskunnan toiminnassa on hullunkurista ollut se, että perustuslakivaliokunta on antautunut kuuntelemaan etupäässä vasemmistolaisten perustuslakijuristien kannanottoja, vaikka tosiasiassa eduskunta itse on suvereeni linjanvetäjä sekä lain säätäjänä että tulkitsijana. Lisäksi eduskunta on antanut uskotella itselleen, että poliittisten levyjen pyörittely asiantuntemuksen levylautasella tuottaisi megafonista jotakin muuta kuin puolueideologista tuubaa.

En tietenkään vastusta asiantuntemuksen käyttämistä lainsäädännön tukena, ja olen valmis myös sitä itse antamaan. Pääongelmana näyttääkin olevan asiantuntijatahojen puolueellisuus. Sen takana vallitsee ikävä tosiasia, että yliopistojen oppituolit on täytetty puoluepoliittisin perustein vihervasemmistolaisilla politrukeilla, joilla on värisuora etenkin humanistisissa sekä oikeus- ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Myöskään perustuslakituomioistuimen perustaminen ei ratkaisisi mitään, koska myös siitä muodostuisi perimmältään poliittinen toimielin.

Naurettavaa on Lavapuron & Ojasen tapa kyynelehtiä lehdistölle eduskunnan toiminnan puolueellisuuden vuoksi esimerkiksi väitteessä ”puoluepoliittinen suhmurointi hakee vertaistaan” samalla kun heidän omat ”puolueettomina” esitetyt poliittiset argumenttinsa toimivat Troijan puuhevosena, jolla heidän oma vertaansa vailla oleva puoluepoliittinen suhmurointinsa kärrätään eduskunnan sivuovesta sisään.

Ikävä kyllä, eduskunnassa toimivien kansanedustajien asiantuntemus ei näytä riittävän sen asian tunnistamiseen, millaisen ideologisen manipulaation kynsissä he ovat tilatessaan asiantuntija-arviot vasemmistolaisen puolueideologian penetroimilta henkilöiltä.

Kansanedustajiakin huonommassa asemassa asemassa ovat ne yliopistojen opiskelijat, jotka pahaa aavistamattaan joutuvat kyseisenlaisen poliittisen asennemuokkauksen kohteiksi opetuksessa ja opiskeluaikanaan. Vaadinkin muutosta yliopistojen nimityskäytäntöihin. Suomen yliopistoissa pitäisi toimeenpanna samanlainen puhdistus kuin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n romahtamisen jälkeen. Poliittisesti sitoutuneet ja kommunistisissa ”hyvä veli” -verkostoissa tehtäviinsä junaillut jäsenkirjaprofessorit pitäisi sanoa irti ja laittaa heidän tehtävänsä uudestaan täytettäviksi.