Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden mielenosoitus jatkuu Helsingin Rautatientorilla kuin suositun teatteriesityksen viides kausi, sillä yleisöt ja tuottajat ovat joutuneet loogiseen luuppiin. Näyttää olevan nimittäin kaikkien etu, että paikalla vallitsee rähjäinen härdelli jakamassa mielipiteitä ja kansaa.
Ritualisoitunut mielenilmaus muistuttaa maahanmuutto-ongelman jatkuvasta ajankohtaisuudesta ja toimii vaalimainoksena sekä ongelmista tykkääville suvaitsevaisille että yhteiskunnallista hyvää rakastaville maahanmuuton vastustajille. Molemmat saavat hyötyä tästä roskalaatikoiden takaa nousevasta anarkistisesta monikulttuurisen yhteiskunnan manifestaatiosta, jonka myötä Petteri Orpon sisäministeriaikoinaan lupaamien kulttuurivärinöiden ihanuus paljastuu ohikulkijoille kuin kevätauringon kinoksista esiin sulattama koiranpaska.
No, tämä oli tietenkin vain satiirinen kuva siitä pirullisesta pelistä, jota poliittinen vihervasemmisto pelaa suomalaisten kanssa. Viranomaiset ovat vastanneet mielenosoittajille, että heidän näkemyksensä on jo kuultu ja otettu huomioon. Koska Suomi on oikeusvaltio, päätöksiin voi hakea muutosta, ja valitukset käsitellään asianmukaisesti, nopeasti ja tietysti myös kalliisti. Vain viitisen prosenttia käännytysvalituksista on johtanut päätösten pyörtämiseen.
Mikäli hallitus, Migri ja oikeusviranomaiset taipuisivat turvapaikanhakijoiden vaatimuksiin ja myöntäisivät valittajille oleskeluluvan, ratkaisu muodostaisi viranomaiskäytäntöä sitovan ennakkotapauksen, merkitsisi oleskeluluvan myöntämistä kaikille halukkaille ja veisi pohjan sekä turvapaikkapäätösten tarkoituksenmukaisuusharkinnalta että tutkinnalta. Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että näin ei voida eikä pidä tehdä.
Turvapaikkashoppailijat lisäalennuksia tinkimässä
Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Purra osoitti viime vuonna julkaistussa tutkimuksessaan ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet – Imagon suojelusta rajojen suojeluun”, että Suomen turvapaikkapolitiikka voisi olla paljon nykyistä tiukempaa. Niinpä mielenosoituksen jatkaminen ”kansainvälisiin säädöksiin ja sopimuksiin” vetoamalla on perusteetonta ja turhaa.
Protestoimisen tavoite ei voi enää olla löyhennysten aikaansaamisessa Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Mielenilmauksen jatkumisella ovatkin kokonaan toisenlaiset syyt. Kallion seurakunnan varmaankin hyvin älykäs punatukkainen pastori Marjaana Toiviainen, joka on vastuussa mielenosoituslupien hankkimisesta ja jatkamisesta pitkälle tulevaisuuteen, ei voi olla ymmärtämättä toimintansa mahdollisia seurauksia ja sitä vastuuta, joka hänelle lankeaa, mikäli jotakin ikävää sattuu.
Paha sanoa, mutta hänen tavoitteenaan näyttää olevan kylvää riitaa eri osapuolten välille. Tuloksettomaksi tuomitun mielenilmauksen jatkaminen on omiaan luomaan vihaa sekä pakolaisten että suomalaisten keskuuteen, kun turhautuminen molemmissa ryhmissä lisääntyy.
Turhautumisen vastareaktio on aggressio, joka voi tietenkin kohdistua myös sisäänpäin. Tästä nähtiin merkkejä erään pakolaisen yrittäessä ripustaa itsensä Ateneumin edustalla kasvavan puun oksaan. Yritys epäonnistui, joten demonstraatio onnistui. Näytelmän osaksi se lienee tarkoitettukin, ainakin päätellen mediahuomion keruuseen tähtäävästä läpinäkyvyydestä.
Poliittista kokemusta ja johtamiskokemusta vailla olevan nuoren
pastorin olisi korkea aika ymmärtää pyörittämänsä show’n epäviisaus ja
sen kääntyminen tavoitteitaan vastaan. Turhautuneilla väenkokouksilla on taipumus ajautua aikaa myöten konflikteihin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Siksi katson, että viranomaislupaa mielenosoitukselle ei pidä jatkaa. Mikäli väenkokous jatkuu laittomana, kokoontuminen on hajotettava ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet toimitettava valvottuihin tiloihin odottamaan palautustoimen täytäntöönpanoa.
Perusvika on tietenkin koko kieroutuneessa turvapaikkaprosessissa, jota käytetään elintasopakolaisuuteen, juhlapaikan etsintään, murhapaikan hakuun, elintasoshoppailuun, sosiaalietuuksien kilpailuttamiseen sekä turvapaikka- ja terveysturismiin.
Kun maahamme tuppautujat ovat suureksi osaksi turhautumisesta ja aggressioista kärsiviä sotilaskarkureita ja koska Suomessa heitä on vastasssa työttömyydestä, tulevaisuudenuhista, valtion velkaantumisesta ja suomalaisille ihmisille osoitettavista sosiaalilaskuista kärsivä nuorten ja vanhempienkin miesten joukko, ei tällaisesta kohtaamisesta voi seurata mitään hyvää. Se pitäisi ymmärtää, vaikka olisi kuluttanut punaisten yliopistojen oppituoleja housujen takamuksillaan koko ikänsä. Ja siksi peli pitäisi viheltää poikki. Rumba seis ja laittomat ulos.
Taideväki valheen verkoissa ja kudelmissa
Urbaanien kaviaarikommunistien kaupunkilegendoja levittävä äänitorvi Image-lehti julkaisi viime viikolla ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” kannanoton, jossa vaaditaan jälleen ”muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikkaan”. Myös minä vaadin siihen muutosta: kireämpään ja suomalaisten omat edut paremmin huomioon ottavaan suuntaan.
Huvittavaa on, että toissa viikolla julkaistuun yliopistotoimijoiden listaan verrattuna manifestin vaatimusluettelo oli lyhentynyt puoleen. Allekirjoittajien lista taas oli pidentynyt, sillä jokaisen on helppo hyväksyä kevyellä kynän käänteellä vaatimus, että turvapaikanhakijoille taataan lainmukainen ja ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusturva. Maksajia etsittäessä heidän aktiivisuutensa vaimenee kuitenkin kokonaan.
Suomalaisen yhteiskunnan suopeus maahanmuuttajia kohtaan ei ehkä ole ollut täydellistä, mutta se on kuitenkin ollut minun tietojeni mukaan parasta, mitä maahanmuuttajille on ollut tässä maailmankaikkeudessa tarjolla.
Huomiota ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” vetoomuksessa herättää, ettei allekirjoittajalistalla ole yhtään taiteen ja kulttuurielämän isoa nimeä. Ehkä he haistavat tällaisten listojen poliittisen tulenarkuuden ja epäviisauden. Jos joku sitten raapaisee tulitikun, tuloksesta syytetään leimahdusta eikä sitä, että räjähdyksen sattuessa kaasu oli jo keittiössä.
Kulttuuriväen lista koostuu B-tasolta Ö-tasolle ulottuvista tanssipedagogeista ja kulttuurikoordinaattoreista, jotka elävät maahanmuutosta johtuvien ongelmien liennyttelyyn suunnatuilla julkisilla tuilla. Koska suuri osa Suomen taidekurjalistosta tulee toimeen verovaroilla rahoitettujen avustusten varassa aivan niin kuin pakolaiset ja turvapaikanhakijatkin, houkutus identifioitua samaan paariaan on suuri.
Suomalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden samastuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin vain sillä perusteella, että suuri osa heistä syö samasta verovaroin katetusta pöydästä, on kuitenkin onneton assosiaatioharha. Laittaessaan nimensä tällaisille listoille taide- ja tiedeväki purkaa raivoa, jota se potee hallituksen tekemiä taiteen ja tieteen määrärahaleikkauksia kohtaan. Samanaikaisesti taiteilijat ja tieteilijät sulkevat silmänsä kahdelta tosiasialta.
Ensinnäkin (1): suomalaisen taiteen ja tieteen rahoitusta on jouduttu leikkaamaan nimenomaan maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi.
Toiseksi (2): kun Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp olivat viime hallituksessa, hallitus leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta koulutuksesta enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus on vähentänyt yliopistoilta.
Silti poliittinen vasemmisto rääkyy oppositiossa hallituksen pahuutta ja ajaa taiteilijoita ja tieteilijöitä hallituksen tekemiä turvapaikkapolitiikan kiristyksiä vastaan käyttäen verukkeena sitä vihaa, jota valtiontalouden jatkuvat säästötoimet tuottavat. Imagen kumpikin lista on vihervasemmistolaisten ituhippien, viherpeippojen ja heinäsirkkojen voimatonta itkupotkuraivaria ilmentävä tuskainen parahdus, jonka tuloksena he tulevat vain syventäneiksi omaa ahdinkoaan.
Johdonmukaisesti ajatellen hallituksen pitäisi leikata taiteilijoilta ja tieteilijöiltä entistä enemmän, jotta heidän vaatimuksensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden täysihoidosta saataisiin toteutumaan. Tällä tavoin julkiselle taloudelle kohdistuva rasitus kohdistuisi aiheuttamisperiaatteen mukaisesti oikein.
Kun on luova, ei tarvitse olla looginen, ja siitä kirjoitin artikkelissani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”. Pahinta on, että omassa moraalipaniikissaan pullikoiva vihervasemmisto koettaa asettaa meidät oikeasti pätevät tieteenharjoittajat ja akateemiset resurssimme riippuvaisiksi siitä, hyväksymmekö me heidän mielipuoliset aikeensa, joilla halutaan oikeuttaa periaatteessa kenen tahansa laittoman maahan tulijan ylläpito omassa maassamme veronmaksajien kustannuksella. Tosiasiassa Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus.
Moraalialarmismia ja hyveellisyyden signalointia
Mistä puoliksi oppineen taide- ja tiedeväen myllytyksessä ja poliittisen vihervasemmiston harjoittamassa vyörytyksessä sitten on perimmältään kysymys? Kyse on moraaliposeerauksesta ja nonkonformismista, joiden tavoitteena on osoittaa omaa eettisyyttä, tuottaa henkilökohtaista prestiisiä omalle persoonalle ja erottautua suomalaisen yhteiskunnan yhteiseen hyvään pyrkivästä vastuusta. Heidän ajatuskulkunsa pyrkii hyödyntämään virhepäätelmää, jonka mukaan hienojen ideoiden ja toiveiden ilmaan ampuminen on tiedettä.
Taiteilijat ja tieteilijät ajattelevat, että heidän maineelleen on eduksi antaa näennäiseettisiä julistuksia ja saarnata yleispätevää ihmisoikeusjulistusten tasolla liitelevää unelmayhteiskunnan perustuslakia kuin posliiniastiastionsa tahriintumista varjeleva kirkkotäti, vaikka tosiasiassa arvottava eetos on kaikkien surkein ja ohuin. Se ei ratkaise mitään, ei tarjoa metodeja ja jää vaikutuksiltaan mitättömäksi.
Tosiasiassa taiteilijat ja tieteilijät ajautuvat vasemmistolaisen median ja puolueiden hyväksikäytettäviksi, sillä heistä pyritään lavastamaan kannatusmagneetteja poliittisten agendojen edistämiseen. Taiteilijat ja tieteilijät puolestaan astuvat heille viritettyihin miinoihin oman narsisminsa houkuttelemina, sillä itseihailunsa vuoksi he luulevat olevansa niin viisaita, että heiltä perätään moraalisia kannanottoja siksi.
Todellisuudessa vasemmistopuolueet koettavat lavastaa taiteilijoista keulakuvia omien yleisöjensä ja suosijoidensa mielipiteiden muokkaamiseen. Koska myös taiteilijat joutuvat kamppailemaan kansanjoukkojen suosiosta, heille ei jää muuta mahdollisuutta kuin koettaa säilyttää viihteellisyyden ja ”kivan fiiliksen” ilmapiiri sekä ummistaa silmänsä ja korvansa konfliktilta, joka kytee jo siinä, että maahanmuuttajat nakertavat taiteen ja tieteen resursseja popsiessaan samassa ruokapöydässä.
Vihervasemmistolaiset hallitukset ovat koettaneet sovittaa tämän konfliktin jakamalla taiteen ja tieteen määrärahat niin, että juuri muuhun toiminta-avustuksia ei enää saa kuin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävään tendenssitoimintaan, jonka puolueellisuus on yliopistoissa naamioitu ja suojeltu sanaparilla ”cultural studies”.
Tiedän kyllä, että myös kristinusko on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena. Tiedän myös, että kristilliseen kompleksisuuteen sisältyy olennaisena osana ideologia, jonka mukaan ”kurjuus on todellista onnea”, ”rumuus varsinaista kauneutta”, ”köyhyys rikkautta”, ”tyhmyys viisautta” ja ”kärsimys kirkastaa sielun”. Tästä mustavalkoisesta vastakohdilla operoimisesta ei ole itsensä Perkeleen sormenjälki kaukana, ja juuri sen kirkko onkin ihmiskunnalle opettanut.
Mutta olisi silti mielenkiintoista tietää, milloin kristilliset seurakunnat alkavat kantaa yhtä paljon huolta suomalaisten ihmisten asemasta, toimeentulosta ja hyvinvoinnista kuin ne nyt potevat vierasperäisistä ja perimmältään aivan eri uskontojen edustajista, jotka halveksuvat kristittyjä ”vääräuskoisina” ja pitävät uskonnottomia rationalisteja henkipattoina, joiden on parasta olla puhumatta mitään ateismistaan tai agnostismistaan varsinkaan arabimaissa liikkuessaan.
