2. maaliskuuta 2017

Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla


Rajavalvontaongelmien vuoksi tuskaileva ”Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat” (GLASE) -hanke järjesti tiistaina maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mainostustilaisuuden Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tiloissa.

Hanketta rahoittaa avokätisesti Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto, joka jo nimessään paljastaa jokaista todellista tieteenharjoittajaa kylmäävän seikan: sillä on strategia eli tarkoitusperä, tavoite tai tendenssi. Hankkeeseen osallistuvat Helsingin, Itä-Suomen ja Oulun yliopistot sekä Rajavartiolaitoksen Raja- ja merivartiokoulu.

Akatemiasta esiin kaivamani tiedot paljastavat, että hankkeelle on myönnetty yhteensä 3 675 638 euroa Suomen Akatemian tiedepoliittista rahoitusta ajalle 1.4.201631.3.2019. Sen lisäksi useilla osallistujilla on vakituinen ja kuukausipalkattu virka jossakin organisaatiossa.

Suuri osa osallistujista ei ole oikeita tutkijoita eivätkä tieteenharjoittajia. Sen sijaan he ovat joko hallintoviranomaisia tai jonkin intressi- tai osallisuustahon edustajia. On kysyttävä, mitä Suojelupoliisin osastopäällikkö Ilkka Hanski sekä oikeusministeriön etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeri, ylitarkastaja Peter Kariuki, tekevät tiedeorgaanin rahoittamassa hankkeessa, jonka tarkoitus olisi pyrkiä puolueettomaan, kriittiseen ja totuuden mukaiseen tietoon maahanmuuton ja rajavalvonnan ongelmista.

Minkään ongelmakokonaisuuden tieteellinen tutkiminen ei voi saada oikeutusta, kun asioita lähestytään asioiden intressantteina olevien organisaatioiden sisältä päin. Tämä on kyseisen hankkeen vakavin vääristymä, joka tuhoaa sen tieteellisyyden. Nyt koko seminaari muuttui pelkäksi hallintodiskursiiviseksi ja maahanmuuttoa puolustelemaan pyrkiväksi retoriikaksi, jolle yritettiin hakea tukea yhteistyökumppaneiksi sanotuilta Suojelupoliisilta ja oikeusministeriöltä.

Perheideologia siirtolaisuuden verukkeena

Keitä hankkeessa sitten toimii? Peter Kariuki on maahanmuuttajataustainen maisteri, joka nimitettiin etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeriksi ohitseni vuonna 2013. Tämä jos mikä oli suoraa syrjintää, jonka mukaisesti alikvalifioitunut maahanmuuttajataustainen asetettiin pitemmälle koulutetun ja ansioituneemman kantaväestöön kuuluvan hakijan edelle. Kariuki on epäsopiva osallistumaan tähän hankkeeseen, koska maahanmuuttajataustaisena hänellä on intressi puolustella maahanmuuttoa oman viiteryhmänsä eduksi.

Erään alustuksen tilaisuudessa piti Saara Pellander, jonka viime syksynä tarkastettu nippuväitöskirja ei mielestäni täyttänyt tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkkejä puolueellisuutensa ja epäreflektiivisyytensä vuoksi. Esitin asiasta analyysin kirjoituksessani ”Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?”.

Pellander valitteli maahanmuuttopolitiikan tiukennuksia ja paheksui perheenyhdistämisten vaikeutumista ulkomailta Suomeen päin. Jo Ben Zyskowicz näki eräässä eduskuntapuheenvuorossaan ongelmana sen, että perheitä ei yhdistetä lähtömaihin. ”Eivätkö ministeri ja hänen virkamiehensä ymmärrä, että nimenomaan emme halua Suomeen niitä ongelmia, joita naapurimaissa on nähty, kun turvapaikkapolitiikka on lähtenyt käsistä?”, hän totesi Astrid Thorsille vuonna 2009.

Tällä tavoin ajattelevia Pellander nimittelee ”perheiden portinvartijoiksi”. Todellisuudessa Suomen viranomaiset eivät ole käyttäneet perhenormeja perusteluina maasta käännyttämisille tai perheiden yhdistämisten rajoittamisille. Päinvastoin: Suomen viranomaiset ovat käyttäneet kaikki keinot perheiden yhdistämiseksi kehitysmaista saapuneiden ”ankkurilasten” ja muiden tänne tulleiden luokse. Kun perhenormeihin on viitattu, niitä on käytetty siirtolaisperheiden eduksi eikä niitä vastaan.

On väärin, että Suomen valtio maksaa kalliit lentomatkat ja muut kulut perheiden yhdistämiseksi Suomeen. Tämän järjestelmällisen mutta kansanvaltaista oikeutusta vailla olevan väestöpolitiikan vuoksi siirtolaiset eivät enää kasaudu rajoille tai vastaanottokeskuksiin sellaisella huomiota herättävällä tavalla, jota voisi helposti vastustaa. Sen sijaan väestöpoliittista mullistusta harjoitetaan huomaamattomasti ja vaivihkaa: organisoidun, systemaattisen ja tavoitehakuisen muutoksen aikaansaamiseksi väestössä ”sinivalkoisin siivin”.

Pellanderin pellemäinen halu yhdistellä muiden ihmisten perheitä on toopea myös siksi, että osa pakolaisista saattaa paeta perheitään ja sukulaisiaan. Niin he tekevät usein myös suomalaisille tuttavilleen ja heiloilleen täältä lähtiessään.

He unohtavat Marxin

Pellanderin perusvirhe on, että hän tarkastelee siirtolaisuutta mikrotason ilmiönä perheiden näkökulmasta, vaikka maahanmuutto on makrotason valtapoliittinen ongelma, jonka rajoittaminen vaatisi makrotason toimia.

Perheitä ei pidä nähdä pelkästään sosiaalisina muodostelmina, koska niiden alkujuuri perustuu biologisperäiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Perhe on lisääntymisen yksikkö, joten vaadittaessa perheiden yhdistämistä länsimaihin tullaan automaattisesti tukeneiksi siirtolaisten ekspansiivisia, valtapoliittisia, naturalistisia ja survival-strategisia levittäytymis- ja lajinsäilytyspyrkimyksiä. Tämän toiminnan motiivit ovat siis väistämättä etnisiä ja väestöpoliittisia.

Perhettä ja sen pyhyyttä on pidetty jo Marxin ja Engelsin ajoista asti (teos Pyhä perhe, 1845) ideologisena muodostelmana ja vallan käytän verukkeena, jonka mukaisesti lastenvaunuista tehdään vaateliaisuuden panssarivaunu. Perheen ideologiassa biologis- ja geneettispohjainen lisääntyminen kytketään sekä poliittisen vallan että immanentin omaisuuden perillisyyteen, jolloin myös uskontoa käytetään oopiumina kansalle. Erityisen voimakasta perheideologian vaikutus on muslimiyhteisössä, jossa naisen asemaan kuuluu toimia fertilleinä synnytyskoneina ja lapsitehtaina.

Ollessaan ymmärtämättä tätä, jättäessään tahallaan nämä seikat vaille kriittistä huomiotta sekä vaahdotessaan perheiden yhdistämisen puolesta Pellander liikkuu pelkästään poliittisella eikä tutkimuksellisella tasolla. Siten hän joko tulee toteuttaneeksi perheen ideologiaa naiivin tietämättömänä tai harjoittaa tietoista ja tarkoituksellista propagandaa.

Paljastavaa on, että Pellander ja hänen kannattajansa hyväksyvät perhepoliittisen ja lisääntymisstrategisen tavoitteenasettelun maahanmuuttoa oikeuttaakseen, mutta ”ideologisuudesta” perheitä arvostellaan lähinnä puhuttaessa suomalaisten ihmisten omista perheistä. Pellanderin tietämättömyys ja välinpitämättömyys yhteiskuntatieteiden teoriaperinteestä on yhtä älyvapaata ja ällistyttävää kuin hänen toimintansa tukijoidenkin.

Muutama yhteiskunnallinen tosiasia

Poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen puolestaan valitteli ”meidän” ja ”heidän” erottelemista ”pakolaisuuden kuvallisissa esityksissä” ymmärtämättä lainkaan sitä poliittista todellisuutta, joka leimaa siirtolaisuudesta kärsivien ihmisten arkea länsimaissa.

Poliittisesti, sosiaalisesti ja etnisesti kansakunnat todellakin jakautuvat meihin ja heihin. Ongelma ei kuulu kuvakulttuurin piiriin, paitsi sikäli kuin kuvallisella aineistolla on pyritty oikeuttamaan maahanmuuttoa tai on käytetty asian estetisointia maahanmuuttopropagandan välineenä (”hukkuvat lapset”).

Pitäisi ymmärtää, että valtio on etujärjestö, jonka tehtävä on harjoittaa itsenäistä väestöpolitiikkaa, rajavalvontaa ja maahanmuuttopolitiikkaa sekä rajoittaa kansanryhmien väliset arvo- ja intressikonfliktit valtioiden rajoille eikä päästää niitä leviämään yhteiskunnan mikrotasolle, ihmisyksilöiden keskuuteen. Sitä vastoin projektissa puhutaan ”turvallisuuden monikerroksisista rajoista”, kun ongelmia ei haluta enää hallita valtioiden rajoilla vaan ne päästetään ihmisten iholle.

Maahanmuuton suosijat näyttävät jakavan myös kantaväestöjä ”meihin” ja ”heihin” omalla politikoinnillaan, joka on saanut kantaväestöt repeytymään eri leireihin yhteiskuntarauhaa ja poliittista luottamusta tuhoavalla tavalla. Asian on tuonut etevästi esille Harvard-professori Robert D. Putnam teoksessaan Bowling Alone The Collapse and Revival of American Community.

Seminaarissa käsiteltiin lopuksi Suomen ja Venäjän välisiä raja-asioita. Poliittisen historian professorit Kimmo Rentola ja Pauli Kettunen ovat kuitenkin sopimattomia vetämään tämänkaltaista toimintaa. Rentola on Suomen Kommunistisen Puolueen entinen jäsen, ja myös Kettusella on vasemmistolainen tausta.

Tutkimuksensa Kettunen on tehnyt Sdp:n ja työväenliikkeen historiasta, ja Rentolan viime syksynä ilmestyneen Stalin-kirjan arvostelin tässä. Kirjan historiantulkinta edustaa Venäjälle myötämielistä politiikkaa, ja sillä on tehtävänsä osana Suomen ja Venäjän välisten suhteiden nykyistä narraatiota, jossa Venäjän ja Suomen välistä rajaa hälvennetään katsomalla, että itsenäisyytemme säilyminen oli Stalinin kädessä.

Hankkeen johto ulkomaisissa käsissä

GLASE-konsortion johtajana toimii Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä James W. Scott, jolla on ulkomaalaistaustaisena selvä intressi pyrkiä lisäämään kansainvälistä liikkuvuutta. Suomen Akatemian sivuilla hän kirjoittaa, että ”As far as many of us can remember, internationalism and the emergence of a global consciousness have been self-evident realties. [Niin pikälle kuin useimmat meistä muistavat, internationalismi ja globaalin tietoisuuden nousu ovat olleet itsestään selviä realiteetteja.]”

Sitten hän paheksuu ennalta arvattavalla tavalla brexitiä ja Donald Trumpin valintaa presidentiksi pystymättä kuitenkaan ymmärtämään, että molemmat ovat seurauksia EU-byrokraattien ja monikulttuurista yhteiskuntaa vaativien käsissä madätetystä maahanmuuttopolitiikasta, jolle kansalaiset ovat nyt sanoneet vastalauseensa demokraattisessa prosessissa.

Sen sijaan Scott etsii vastauksia käsitteestä crisis of complexity, josta hän lausuu näin: ”This helps explain the Brexit referendum, Donald Trump’s surprising electoral victory as well as increasing populist sentiment within the EU. [Tämä auttaa selittämään yhtä hyvin brexit-äänestystä ja Donald Trumpin yllättävää vaalivoittoa kuin EU:n piirissä lisääntyvää populistista liikehdintääkin.]”

Populismihan ei ole muuta kuin kansanvaltaa (aiheesta tässä), mutta mitä tuo ”kompeksisuuden kriisi” sitten merkitsee tässä yhteydessä? Sanapari viittaa maahanmuuttoa puolustelevien retoriikasta tunnettuun mantraan, jonka mukaan ”vaikeisiin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia”. Muiden muassa Jyrki Katainen vetosi ajatukseen haukkuessaan EU-kriittisiä tahoja äskettäin ”populismista”. Käsite viittaa ”haluun löytää yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin”.

Viranomaisille näyttää kuitenkin olevan helppo tapa pitää ongelmia yllä ja jatkaa niiden kertauttamista länsimaissa. Nämähän ovat vaihtoehdot kaksiarvoisessa ja perimmältään yksinkertaisessa tilanteessa: rajoja voidaan joko pitää auki tai kiinni. Niitä voidaan joko madaltaa tai korottaa.

Yksinkertaisista syistä on yksinkertaisiin ongelmiin lopultakin yksinkertaisia ratkaisuja. Yksinkertaisille ihmisille ne eivät kuitenkaan näyttäydy yksinkertaisina, vaan he tekevät niistä itselleen ja toisille ihmisille monimutkaisempia kuin ne ovat. Omasta mielestäni yksinkertaisilla ratkaisuilla voitaisiin nimenomaan estää ongelmien eskaloituminen monimutkaisiksi yhteiskunnallisiksi ristiriidoiksi.

Yksinkertainen ratkaisu on usein paras ja toimivin. Jos rajat todellakin laitettaisiin kiinni kehitysmaista virtaavalta maahanmuuttovyöryltä, samalla vältyttäisiin ongelmien moninkertaistumiselta tavalla, joka näyttää hiertävän kivenä kengässä aina, kun puhutaan esimerkiksi Tukholman ongelmalähiöistä. Ilmi on käynyt ainakin se, että vastaanottaminen ei ratkaise mitään vaan ainoastaan siirtää ongelmat myös maihin, joissa niitä ei aiemmin ollut.

Yhteiskuntatieteiden nykytila entistä surkeampi

Yliopistojen tiloissa tehtävä GLASE-hanke ei edusta tieteellistä tutkimusta vaan poliittista maahanmuuton agitoimista. Projektin tutkijat ovat poikkeuksetta maahanmuuton suosijoita tai puolustelijoita, eikä hankkeeseen ole sisällytetty yhtään kriittistä eikä arvostelukykyistä tutkijaa. Myös itsekriittisyys puuttuu täysin, ja ensimmäisen toimintavuoden ”strateginen tutkimus”, jossa yhteiskunnalliset realiteetit on hukutettu ”rasismia”, ”vihapuhetta” ja ”ihmisoikeuksia” koskevaan sanahelinään, löytyy tästä.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tutkimisesta on tullut tieteellisestä normistosta irtautunut alakulttuuri, jossa vertaisarviointiin perustuva laadunvarmistus ei takaa muuta kuin sen, että toiminta on EU-johteisen tiedepolitiikan vaatimalla tavalla maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivaa.

Kritiikki pyritään torjumaan leimaamalla se ”rasismiksi”, ja sisäisiin ristiriitoihin kompastuminen koetetaan selittää pois lavastamalla omassa ajattelussa kohdatut epäjohdonmukaisuudet ja vaikeudet kriitikoiden aiheuttamiksi. Tämä on laajemminkin ominaista uhritieteille, kuten feministiselle naistutkimukselle, joka on myös Saara Pellanderin nimeltä mainitsema lähtökohta.

Mikä sitten mahdollistaa tämäntapaisen toiminnan leivissä pidon yliopiston piirissä? Rahahanoja säätelemällä poliittisesta näennäistutkimuksesta on tehty yhteiskuntatutkimuksen valtavirta.

Sen takana on, kuten jo alussa viittasin, Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto, jossa toteutettavien tutkimusohjelmien pääteemoja eivät valitse tieteenharjoittajat vaan Suomen valtioneuvosto, joka puolestaan on sitoutunut edistämään EU:n johtamaa integraatiopolitiikkaa ja monikulttuurisuuden tendenssiä. Siksi kyseinen toimeliaisuus luetaankin akatemiassa tiedepoliittisen toiminnan alaan.

Tämä osoittaa, kuinka syvälle tieteen rakenteisiin EU-johdettu politiikanteko ulottuu, ja asiaa leimaavan valheellisuuden paljastamiseen tarvitaan huomattavaa asiantuntemusta, perehtyneisyyttä ja uhrautumista, joita vain harvoilta löytyy. On lohdutonta todeta, kuinka huterissa käsissä maahanmuuttoasioiden ”tutkimuksena” esiintymään pyrkivä tarkastelu on.

Ulkoraja vuotaa edelleen

Uskon, että monet suojelutyötä tekevät turvallisuusviranomaiset ajattelevat asioista henkilökohtaisesti toisin kuin heidät on työnantajiensa toimesta pakotettu ilmaisemaan. Omalla tavallaan tätä erimielisyyttä heijastelee se, että operatiivisella tasolla liikkuva Raja- ja merivartiokoulu sai hankkeen rahoituksesta vähäisimmän siivun: ”vain” 171 436 euroa.

EU-vetoisessa ja orwellilaisen kaksoispuheen leimaamassa maahanmuuttopolitiikassa monien aivot sanovat ”no”, vaikka suu mutruaa ”yes”. Sama intentionaalinen ristiriita vallitsee myös EU:n merirajoilla tapahtuvassa pelastustoiminnassa. Tahot, joiden pitäisi torjua laiton maahanmuutto, on komennettu avustamaan laitonta maahanmuuttoa tilanteissa, joissa merelle heittäytyneet pakottavat onkimaan itsensä kuiville humanismiin vedoten ja ihmisarvon menetyksellä uhaten.

Myös tähän toimintaan kulutetaan suomalaisten veronmaksajien varoja sisäministeri Paula Risikon lähetettyä vartioalus Merikarhun valvomaan EU:n ulkorajaa Välimerelle. Resurssi on pois Suomen omien rajojen valvonnasta aina ensi syksyyn asti. Kevään tullen siirtolaisvirta todennäköisesti pahenee.