Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.
Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.
Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.
Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.
Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.
Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.
Etnonationalismin käsitehistoriaa
Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.
Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.
Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.
Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan
Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.
Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.
Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.
Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.
Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.
Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.
Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.
Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.
Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.
Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.
Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).
Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.
Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.
Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä
Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.
Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.
Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.
Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).
Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.
Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!
Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.
Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).
Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.
Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä
Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen
jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa
kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.
Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.
Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.
Kansa (folk)
oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen
suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.
Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.
En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan
mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan
pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten
ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma
itsensä (lisää aiheesta täällä).
Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten
konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että
denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde
edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä
johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.
Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman
teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen
todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!
Tosiasiassa
ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen
todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla
irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään
ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus
käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta
”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.
Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?
Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.
Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.
Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?
Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!
Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.
Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.
Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa
Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.
Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.
Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.
Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.
Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.
Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.
Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja.
Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.
Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.
Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.
Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö
Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.
Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva
EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.
Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.
Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).
Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.
Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.
Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.
Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita
Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.
Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.
Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.
Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.
Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.
