Olen aina karttanut väkivallan käyttöä, onpa se sitten yksittäistä tai organisoitua, ulkopuolelta uhkaavaa tai sitä, johon saattaa joutua turvautumaan itse. Nykyään, kun suurin osa väkivallasta on satunnaista, mielivaltaista ja ulkopuolelta uhkaavaa, on parempi, että sitä torjutaan käyttämällä organisoitua väkivaltaa.
Tämä on tehnyt valtiollisista armeijoista todellisia rauhan enkeleitä. Entä miten suhtautua Suomen keskeisiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin: puolustusmenojen määrittelyyn, varuskuntien lakkauttamiseen, liittoutumattomuuteen ja mahdolliseen jäsenyyteen Natossa?
Amiraali Juhani Kaskeala nousi Puolustusvoimien komentajaksi virkamiehen pallilta. Hän ei ole perinteinen sotilas. Äskettäin hän ehdotti siviilipalvelusajan lyhentämistä 13 kuukaudesta 12:een, ja nyt hän esittää armeijan miesvahvuuden supistamista 250 000:een taistelijaan. Ei ole pitkäkään aika, kun sitä edellisen kerran supistettiin ja joukko-osastoja lopetettiin, mukaan lukien Helsingin ilmatorjuntarykmentti.
Tästä ei suinkaan seuraa, ettei Helsinki tarvitsisi ilmatorjuntaa – päinvastoin: pääkaupunkivaltaisena maana Suomi on entistäkin haavoittuvampi ja lamaannutettavissa muutamalla johtokeskuksiin, energialaitoksiin ja tietoliikenneyhteyksiin suunnatulla iskulla. Kun jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, olisi hyvä, että sotilaskoulutus annettaisiin mahdollisimman monelle.
Aseet vanhenevat nopeasti ja uudet kallistuvat, mutta maailmassa käydään paljon perinteisiä sotia. Meitä lähinnä olevat uhkat perustuvat massa-armeijaan ja väestöpaineeseen. Niitä ei voida hallita eikä niihin vastata muulla kuin massa-armeijalla. Siksi Suomi tarvitsee yleisen asevelvollisuuden ja miljoona-armeijan, aivan kuten Israel, sillä myös me elämme kivien kyljessä.
Väkivallan voidaan väittää tuottavan vain lisää väkivaltaa, mutta tosiasiassa väkivallan käyttöä voidaan puolustaa kolmella realistisella argumentilla.
Ensinnäkin (1) väkivalta on moraalisesti oikeutettua vielä suuremman väkivallan estämiseksi, kuten diktaattorin syrjäyttämiseksi.
Toiseksi (2) väkivalta on oikeutettua hyökkäykseltä puolustautumiseksi.
Ja kolmanneksi (3) väkivaltakoneiston ylläpito ja väkivallalla uhkaaminen ovat perusteltuja neuvotteluaseman varmistamiseksi, sillä ilman väkivaltapotentiaalia myöskään rauhanneuvotteluilla ei ole painoarvoa.
Suomen Puolustusvoimat on perustanut toimintansa vain näiden periaatteiden varaan, joten niistä sodista, joita Suomi on pakotettu käymään vihollisiaan vastaan, ei kenelläkään pitäisi olla mitään huomauttamista. Suomen omaksumien moraaliperiaatteiden mukaan toimii myös nykyinen Nato.
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Ehkä olisi viisaampaa kulkea tuosta avoinna olevasta ovesta, kun se on raollaan. Euroopan maissa ihmetellään, miksi Suomi haluaa pysytellä kummajaisena, joka ei liity Natoon. Itävallan liittymisen estää perustuslaki, ja Irlannilla ei ole juurikaan rajanaapureita. Maasto-olosuhteiden osalta me emme elä Sveitsin tapaan vuorten keskellä, ja mikäli toinen puolueettomuuttaan varjeleva maa eli Ruotsi päättäisi liittyä Natoon, se jättäisi meidän pahan kerran yksin.
Venäjä katsoisi asiakseen lukea Suomen omaan etu- ja vaikutuspiiriinsä, kun kerran emme ole länttäkään lähestyneet aikana, jolloin siihen on ollut mahdollisuus. Siksi Suomen pitää liittyä Natoon ennen Ruotsia, aivan niin kuin liityimme Euroopan unioniinkin. Suomen Nato-jäsenyys myös lisäisi vakautta Pohjolassa, kun kantamme kysymykseen olisi julkisesti selvillä, kun taas nykyinen empiminen luo alueelle epävarmuutta.
Samalla kun eduskunta pohtii asiaa ja kysymyksen Nato-jäsenyydestä väitetään ”repivän hallitusta”, olisi syytä muistaa, että kolmen suurimman puolueen tuki olisi tietysti suotava asia. Mikäli sitä ei voida saavuttaa ”tällä hallituskaudella”, kuten aina sanotaan, eteen voi tulla tilanne, jossa hallitus tulee saamaan kaikkien puolueiden äänet. Sen tapaisissa oloissa jäsenyyttä ei ole välttämättä tarjolla, ja hakemus pitäisi käsitellä yhdessä päivässä.
Nato ei ole enää sama Nato, jonka tunnemme kylmän sodan ajalta. Nykyinen Nato on rauhanturvaorganisaatio eikä aggressiivinen uhka kenellekään. Samalla kun organisaatioiden jäsenmäärät kasvavat, niiden toimintakyky heikkenee. Sotilaallisena uhkana myös Natosta on tullut eräänlainen paperitiikeri, jota kenenkään ei tarvitse pelätä, kun taas lähes kaikki rauhanturvaoperaatiot, joissa Suomi on mukana, ovat Nato-johtoisia. Mukana olo rauhanturvaorganisaatiossa on siis perusteltua.
Sen sijaan Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, jos se merkitsisi puolustusmenojen vähentämistä ja oman armeijan supistamista sekä määrärahojen uhraamista teknologisiin hienouksiin perinteisen aseistuksen ja varustelun asemasta. Helikopterit ovat kenraalien kulkuvälineitä, ja kalliit merimaaliohjukset loppuvat nopeasti, eikä niillä voida ampua myöskään aina tarpeellisia varoituslaukauksia, kuten rannikkotykistöllä, joka edelleenkin muodostaa vaikuttavan pelotteen.
Jalkaväkimiinat puolestaan ovat puolustusaseita, jotka laukeavat vain vihollisen oman toiminnan tuloksena. Siksi Suomen ei olisi kannattanut allekirjoittaa myöskään Ottawan sopimusta, kun sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan ei ole luopunut kyseisistä miinoista. Ihmettelenkin Suomen intoa liittyä juuri tähän meille epäedulliseen kansainväliseen sopimukseen, vaikka suomalaisten nimeä ei ole ilmestynyt Nato-sopimukseen.
Jos Nato-jäsenyys ohjaisi hieman lisäämään Suomen sotilasmenoja ja vahvistamaan myös kansallista puolustusta, jäsenyydestä olisi etua. Latinalainen sanalasku sanoo: ”Qui pacem desiderat, preparet bellum” eli ”ken rauhaa kaipaa, valmistautukoot sotaan”. Annankin Suomen miehille päiväkäskyn, joka korostaa ennakolta vaikuttavan pelotteen merkitystä: Suorittakaa iloiten asevelvollisuutenne Suomen Puolustusvoimissa, niin teidän ei tarvitse koskaan nähdä maassamme sotaa!
Selvää on, ettei toimintaa missään kansainvälisessä organisaatiossa voida arvioida vain toimijan oman edun kannalta. Organisaatiot haluavat jäsenistään myös hyötyä. Nykytilanne on Suomelle kieltämättä edullinen, koska saamme turvallisuustakuita Euroopan unionin jäsenenä, mutta meillä ei ole Nato-jäsenyyden velvoitteita. Juuri siksi me olemmekin status quossa.
On kuitenkin oletettavaa, että muut Euroopan maat eivät arvosta tällaisen jäsenvaltion toimintaa kovin paljon, jos siihen ei liity jotain vastikkeellista toimintaa. Joka tapauksessa selvää on, ettei Natoon liittymistä voida enää lykätä, kun myös Venäjä on antanut selvän merkin siitä, että se kohtelee kaikkia naapureitaan ikään kuin olisimme sotilasliitossa sitä vastaan.
Nato-jäsenyys toisi mukanaan myös muutoksia, jotka eivät ole poliittisia vaan käytännöllisiä. Todennäköistä on, että Suomeen rakennettaisiin Nato-tukikohtia, ja yksi ilmeinen sijoituspaikka voisi olla Lappi. Nato-kriitikoiden kannattaisikin lohduttautua sillä, että näin myös harvaan asutuille alueille saadaan toimintoja, uusia varuskuntia, työtä ja päiväkoteja. Nato-jäsenyyden mukana tulisi lisäksi Nato-kriitikoiden kaipaamia maahanmuuttajia.
Nato-vastaisten kiihkoilijoitten fanaattisuus ja liittoutumattomana pysymistä kannattavien ikuisten jahkailijoitten puntarointi heijastelevatkin vain kyseisten tahojen vaikeutta irrottautua ”äidistä” ja siirtyä naisten hameen helmoista yhteiskunnallisen toiminnan eli ”isänvallan” alueelle. Tästä opimme, kuinka symbolista toimintaa ulkopolitiikka ja politiikanteko yleensäkin ovat.
