Työllistämisen tuulivoimahanke

Työviranomaisilla on tapana lähettää minulle silloin tällöin jokin hullunkurinen kirje. Minua (ja monia muita) velvoitetaan yleensä osallistumaan johonkin tapahtumaan, jossa vailla asianmukaista työpaikkaa olevia ihmisiä pyritään manipuloimaan työnantajien ja viranomaisvallan tarpeisiin sopivammiksi.

Tämänkertainen kutsu TE-toimiston tilaisuuteen oli sillä tavoin valaiseva, että päätin kertoa siitä laajemmin. Työviranomaiset ovat nimittäin yhdessä S-pankin kanssa päättäneet luoda työttömyyden ympärille sijoitusrahaston ja leipoa työllistymiskonsulteille provisio- ja tulospohjaisesti rahaa, mikäli he onnistuvat potkimaan työttömiä töihin.

Niinpä minäkin jouduin (tiedotustilaisuuteen pakotettuna) kuuntelemaan S-pankin esitelmöitsijän puhetta työllistämishankkeesta, jonka kynnys oli pyritty madaltamaan niin alhaiseksi, että kaikki esteet siihen osallistumiseksi olisi voitu poistaa.

Hanke on suunnattu muokkaamaan työnhakijaa soveliaammaksi työelämän ideologisiin vaateisiin muun muassa ansioluettelon laadintaa koskevalla neuvomisella ja valmennuksella, ja tämäkin pakottaminen oli naamioitu hankkeessa etevästi ”vapaaehtoisuudeksi”.

Puheesta kävi myös ilmi, että hankkeen ylläpitäjillä ei ole kuitenkaan tarjota soveltuvia työpaikkoja, lukuun ottamatta niitä työvoimasta kärsiviä aloja, joihin konsulteilla on ”kontakteja” ja joita ovat hoiva-ala ja atk-alan lapiotyö, eli koodaus. 

Näin ollen kyse ei ole työn välittämisestä vaan entisen kaltaisesta neuvomisesta. Mikäli työpaikkojen saanti ja olemassaolo olisivat neuvojen ja neuvojien runsaudesta kiinni, olisi työllistymisen ongelma jo ratkaistu. 

 

Työttömät rahaksi konsulteille

Koska S-pankista on tullut palvelumaksuttomuutensa vuoksi köyhien ja työttömien pankki, on tämä asiakaskunnan sosiaalinen rakenne ilmeisesti huomattu pankin hallinnossa, ja siksi S-pankissa ja sen sijoitusosastolla, entisessä pankkiiriliike FIMissä, lienee alettua pohtia, miten työttömät voitaisiin muuttaa rahaksi.

Näin pankki on perustanut työministeriön ja TE-toimistojen kanssa sijoitusrahaston, jonka pääoman pankki saa valtiolta ja jossa konsultit saavat tulospalkkioita jokaisesta hankkeen kautta työllistyvästä henkilöstä.

Hanke muistuttaa tuulivoiman tariffitukea, toisin sanoen syöttötariffijärjestelmää, jonka kautta tuurivoiman rakentajayhtiöt ja voimaloita omistavat sijoitusrahastot ovat pystyneet hyödyntämään valtion ympäristöpoliittiset tuet ja laittamaan rahat taskuihinsa.

Tässä ”Työ-SIB-hankkeeksi” nimetyssä raharallissa ”tuulivoimaloina” toimivat nyt työttömät, ja työttömyyshän on ikuinen luonnonvara niin kuin tuulikin.

Lisäksi konsulttien ei tarvitse polkea voimaa systeemiin, sillä työllistyminen tapahtuu useassa tapauksessa ajan myötä luonnostaan, jos ihmiset ovat ylipäänsä työllistyäkseen, joten rahaa konsulteille virtaa kuin itsestään. 

Työllistyminen ei siis ole konsulttien ansiota, vaan heidän osallistumisensa tapahtumiseen on merkityksetön parasiitti, tosin he saavat valtionpalkintoina selviä seteleitä.

Tehokkuusharha ja tietosuojaongelmat

Työelämä on normeineen ja ihanteineen yksi yhteiskunnallisen elämän ideologisimpia ja epä-älyllisimpiä toteutumisyhteyksiä. Siksi on tietenkin vain luonnollista, että myös asiaa koskevassa ”HR:ssä”, ”personal managementissa”, rekrytoinnissa ja muussa konsulttien sukkapuikoilla kudotussa verkostoitumisessa ja filosofian vastaisessa riippuvuudessa löyhkää vahvasti valheellisuus.

Mutta asiaan liittyy myös selviä oikeudellisia ongelmia.

Koska hankkeeseen osallistuminen on siihen arvotuille työttömille ”vapaaehtoista”, mukaan valikoituu ihmisiä, joiden motivaatio on alun perin hyvä. 

Tästä painottumisesta syntyy sitten tehokkuusharha, jonka mukaan työllistyminen johtuu hankkeen erinomaisuudesta, vaikka kyseinen tulos seuraa kognitiivisesta vinoumasta johtopäätösten teossa. 

Hankkeeseen liittyy huomattavia tietosuojaongelmia. Henkilörekisteriä työttömistä osallistujista pitää rahalaitos, jonka hallinnassa tiedot työttömistä ovat.

Koska työttömyys ei ole rahamaailmassa hyvää mainosta pankin asiakkaille, on epäiltävä, että työpoliittisen aseman paljastuminen pankin hallinnolle voi haavoittaa ihmisten pankkisuhdetta ja asemaa rahoitusmarkkinoilla.

Suomeksi sanottuna: työvoimahallinnon asiakasrekisterissä oleva tieto työttömyydestä voi pilata ihmisen pankkisuhteen ja heikentää hänen asemaansa pankin rekisterissä, toisin sanoen mahdollisuuttaan esimerkiksi saada lainaa tai palveluja.

Tässä mielessä henkilötietojen kulkeutuminen työviranomaisista rahalaitokseen voi loukata ihmisten perusoikeuksia ja vaikuttaa kuin luottohäiriömerkintä. Kukaan ei voi tietää eikä kontrolloida sitä, kuinka tai mihin pankki lopulta rekisterissään olevia henkilö- ja työttömyystietoja käyttää.

Parempaa vastausta ”rekrytoinnin”, ”viestinnän”, ”HR:n” ja ”konsultoinnin” mysteereihin en osaa sanoa kuin se, minkä Majaniemi antaa:

 

Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä?

Euroopan keskuspankin neuvosto päätti jälleen nostaa kaikkia kolmea ohjauskorkoa 0,25 prosenttiyksiköllä. Perusrahoitusoperaatioiden korko on 20.9.2023 lähtien 4,50 %, maksuvalmiusluoton korko 4,75 % ja talletuskorko 4,00 %. Korot ovat korkeimmillaan 20 vuoteen.

Suomeen tämä eurouniversiaali politiikka ei sovi ollenkaan. Suomessa on meneillään jo deflaatio, kun asuntojen hinnat ovat romahtaneet ja taantuma uhkaa.

Asian voi sanoa niin, että eurojohdettu talouspolitiikka ei sovi Suomelle, ja kyseessä on jälleen näyttö euroalueeseen kuulumista vastaan.

Miksi sitten EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota Euroopan maissa vaan kiihdyttävät sitä? 

Kaikessa inflaatiossa on kyse kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta, kun kuluttajilla vaikuttaa olevan liikaa rahaa verrattuna hyödykkeiden tarjontaan.

Inflaatiota on kuitenkin kahdenlaista: toinen johtuu finanssitaloudesta ja toinen reaalitaloudesta. 

1) Finanssimaailmasta eli pankkien hallitsemasta rahoitussektorista johtuvan inflaation syy on rahalaitosten liiallinen luotonanto ja lumerahan tehtailu, jonka vuoksi markkinoilla havaitaan olevan liikaa rahaa. 

2) Reaalitaloudesta johtuvan inflaation syy on puolestaan hyödykkeiden niukentuminen markkinoilla. 

Nykyisin käynnissä oleva sotainflaatio kuuluu tähän jälkimmäiseen tyyppiin. Sen syy ei ole ensisijaisesti pankkien markkinoille luoma liika raha vaan energian saannin vaikeutuminen, toisin sanoen Venäjän energiahanojen sulkeminen.

 

Korkojen nostamisella on kaksisuuntainen vaikutus

Koska inflaatio ei johdu nyt ensisijaisesti pankkimaailmasta vaan todellisesta maailmasta, on EKP:n koronnosto tehotonta.

Inflaatiohan ei johdu täällä kerralla siitä, että kuluttajilla olisivat taskut täynnä rahaa, toisin sanoen pankkien jakelemasta löysästä rahasta. Näin ollen tämäntapaista inflaatiota ei voida hillitä rahakraanoja sulkemalla ja korkoa nostamalla, kun ongelma on energiahanojen ehtyminen. Suuri osa siitä, mitä me syömme, on tehty energialla ja energiasta.

Kun ruoan hinta nousee, kallistuminen ei tässä tilanteessa johdu siitä, että ihmisillä olisi ylenmäärin ostovoimaa verrattuna hyödykkeisiin, siis paljosta rahasta. Inflaatio eli kallistuminen johtuu tuotantokustannusten noususta. Tulos on sama, eli hinnat nousevat, mutta sen perimmäinen syy on pankkien sijasta markkinatasapainoilun toisessa vaakakupissa: tuotantopuolella.

Miten sitten korkojen nostot vaikuttavat tähän epäyhtälöön? Korkojen nostaminen ei välttämättä hillitse inflaatiota vaan myös korottaa tuotantokustannuksia johtaen sitä kautta hintojen nousuun.

Korkojen nostamisella voi olla inflaatiota hillitsevä vaikutus, mikäli inflaatio johtuu halvasta rahasta. Mutta korkojen nostolla on aina myös tuotantokustannuksia korottava vaikutus, sillä korkojen nostot siirtyvät tuotantokustannuksiin ja hintoihin. Korkojen korottelu siis myös kiihdyttää inflaatiota.

EKP:n tulisikin löytää tasapaino näiden vaikutusten välillä niin, että koronnostot enemmän hillitsisivät inflaatiota kuin kiihdyttäisivät sitä.

Nyt näyttää siltä, että inflaatio ei pysähdy korkojen nostolla. Ja syykin on selvä. Se ei johdu rahoitusmaailmasta eikä ole hillittävissä rahamarkkinoiden kautta, vaan inflaatio johtuu suoraan energiansaannin niukentumisesta.

Inflaation hillitsemiseksi olisi tietenkin parasta lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida tuotanto- ja kauppasuhteet, mistä ollaan kaukana.

 

Valtiot hyötyvät inflaatiosta

Entä miten korkojen nostot vaikuttavat valtioiden talouteen ja ihmisen elämään? 

Lainakorkojen noustessa velalliset köyhtyvät, koska lainojen hoitokulut nousevat. Voisi hyvin kuvitella, että inflaation edetessä korkotasoa nopeammin inflaatio söisi myös lainapääomia samaan tapaan kuin 1970-luvulla, jolloin inflaatio söi asuntolainat, ja asuntojen arvot vain nousivat.

Nyt asuntojen arvot ovat vajonneet pohjamutiin, eikä noususta ole tietoa. Suuri osa suomalaisten lainoista on asuntolainoja ja iso osa varallisuudesta on kiinni asunnoissa, joten asuntojen arvon muutokset eivät nyt kompensoi korkotason nousua ja inflaatiota ollenkaan.

Myöskään pankkitallettajat eivät rikastu, koska inflaatio syö rahan arvoa nopeammin kuin talletuskorot tiliä täyttävät, eli korkojen nostot eivät pumppaa markkinoille tätä kautta rahaa.

Sen sijaan valtioille tilanne on edullinen. Keskuspankin myöntämistä lainoista koron saa nimittäin keskuspankki, joka tilittää korkotulot takaisin omistajalleen, eli valtiolle! Tässä suhteessa kyseessä on keskuspankkilainojen osalta nollasummapeli. Suomen valtion veloista noin 40 prosenttia on Suomen Pankin (eri kanavia myöten) myöntämiä keskuspankkilainoja.

Toiseksi, inflaatioprosentti on tällä hetkellä korkeampi kuin lainojen korkoprosentti, joten inflaatio nakertaa valtion lainapääomaa nopeammin kuin lainojen korot lisäävät sitä. Suomen valtio siis hyötyy tilanteesta.

Toisaalta liikepankeilla on Suomen Pankissa noin 130 miljardin euron varantotalletukset, joista Suomen Pankki maksaa EKP:n ohjauskoron mukaista korkoa liikepankeille. Tätä kautta valtio maksaa noin viiden miljardin euron verran korkoa pankeille, jotka ovat hyötyneet korkojen noususta ja kääräisseet valtiolta korkotuloina suurin piirtein yhtä ison kasan rahaa kuin kotitalouksien luotoista.

EKP maksattaa valtioiden velkoja inflaation kautta

EKP:ssä todennäköisesti tiedetään, että koronnostot eivät torju inflaatiota tehokkaasti, sillä korot nostavat tuotantokustannksia ja siten hintoja.

Otaksunkin, että EKP toimii tahallaan tehottomasti ylläpitääkseen inflaatiota, koska inflaatio on eräs valtionvelkojen lyhentämisen menetelmä.

Samanaikaisesti kuluttajat ja kansalaiset kuitenkin kärsivät hintojen noususta.

Johtopäätös tästä politiikasta onkin kyyninen: EKP maksattaa valtionvelkojen lyhenemisen tätä kautta kuluttajilla ja kansalaisilla.

Koska eniten asiasta kärsivät ne raskaasti verotetut ja asuntovelkaiset, jotka eivät pääse nauttimaan ansiotulojen muokkaamisesta pääomatuloverotuksen piiriin eivätkä myöskään ole yhteiskunnallisten subventioiden piirissä, voidaan sanoa, että EKP:n koronnostoilla ulosmitataan lähinnä taloudellisen keskiluokan tuloja ja varallisuutta.

EKP:n harjoittama korkopolitiikka on siis jättiläismäinen puhallus, jolla leikataan kansalaisten ostovoimaa ja toisaalta lyhennetään EU-maiden velkoja, joita inflaatio vähä vähältä leikkaa. Liikepankit puolestaan surffaavat korkojen aallonharjalla ja ottavat korkeista koroista kaiken hyödyn.

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemian puuhapirkoilla on tapana kostaa heitä vastaan suunnattu tieteellinen kritiikki kippamalla entistä enemmän rahaa julkisuudessa moitituille hankkeille.

Niin he pyrkivät pönkittämään suosimiaan tieteenihanteita, joihin he lukevat etenkin poliittisen feminismin ja ilmastonsuojeluhysterian.

Kirjoitin aiheesta viimekeväisessä kolumnissani ”Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla”.

Suomen Akatemia ja ulkoministeriö ilmoittivat elokuun lopulla, että ne ovat myöntäneet peräti 6 miljoonaa euroa tieteen verukkeella rahoitettavaan kehitystutkimukseen.

Yhdeksästä hankkeesta akatemia rahoittaa viisi ja ministeriö neljä, ja niillä pidetään vuoden 2026 loppuun asti leivissä muutamaa kymmentä tendenssitieteilijää ja nollatutkijaa, jotka muutoin olisivat luultavasti työttöminä.

Suomen Akatemian rahoittamassa viidessä tutkimushankkeessa tutkitaan ”kasvien kestävää käyttöä taistelussa infektiosairauksia vastaan”, ”haavoittuvaisten vastasyntyneiden lasten terveyden ja kehityksen ylisukupolvista kehää”, ”uhkaavia infektiotauteja Itä-Afrikan muuttuvassa ympäristössä”, ”syötävien hepokattien kestävää käyttöä Itä-Afrikan ruokaturvan parantamiseksi” (he aikovat syöttää ihmisille heinäsirkkoja) sekä ”muutospolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa”.

Hepokatteja, Itä-Afrikan asioita, naisia Nepalin musikaalisilla muutospoluilla!

Voidaan kysyä, millä tavoin yksikään näistä tutkimusaiheista hyödyttää tai valaisee asioita Suomessa. Niistä ei edes periaatteessa ole tuotettavissa mitään kiinnostavaa tietoa. Yhteenkään niistä ei liity myöskään teoreettista tai metodologista mielenkiintoa, joka olisi yleistettävissä.

Ulkoministeriön rahoittamissa neljässä hankkeessa on ministeriön verkkosivuston mukaan tarkoitus puolestaan tutkia ”yhteiskunnan ja luonnon dynamiikkaa puunistutuksen keinoin tehtävän ekologisen palauttamisen yhteydessä”, ”energia- ja vesimallien integrointia rajavesistöjen hyötyjen arviointiin”, ”seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa kohtelua” sekä ”ratkaisuja liesien aiheuttamiin sisäilmaongelmiin”.

Ministeriön sivustolle referaatin laatinut virkaihminen on ollut niin etevä, että hän on puhunut vain ”seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta kohtelusta” ja jättänyt sanomatta aiheen todellisen nimen, joka on ”LGBTQI+- ja katutason byrokraatit: motiivien, väkivallan ja kollektiivisten edunvalvontamahdollisuuksien arviointi Itä-Afrikassa”.

Kuulun kyllä itsekin seksuaalivähemmistöön ja ehkä juuri sen vuoksi voin omasta puolestani sanoa, että kyseinen (minulle tuntemattoman) Laura Starkin johdolla suoritettava rahantuhlaushanke kuuluu himmeimpään ja sakeimpaan puppuun, mitä olen nähnyt seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkimuksen piirissä.

Tiedehallinto rahoittaa kehitysmaapoliittisia hankkeita tietenkin kiusasta todellisia ja osaavia tieteilijöitä kohtaan, sillä olemme esittäneet perusteltua arvostelua kyseistä pöhöttyneisyyttä vastaan.

Tuontapaisella pönkityksellä ei ole muuta merkitystä kuin toimia savuverhona retiisinvihreän monikulttuuri-ideologian ajamiselle.

Siitä, kuinka Suomen Akatemia myös vuosittain jakamallaan hankerahoituksella ruokkii vihreää ja feminististä ideologiaa ajavia etäispäätteitään yliopistoissa, antaa sikamaisen näytön Marjaana Jauhola -nimiselle henkilölle 31.5.2023 Tampereen yliopistoon luovutettu 497 779 euron rahakasa.

Hankkeen nimi on ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi”.

Suomen Akat. rahoittaa sekavaa käsitekeitosta.

Yllä kuvatussa hankkeessa yhdistyvät punavihreä maailmanparantaminen, vasemmistolainen tasa-arvolla ratsastelu, sisalkuidut ja taatelit, ”kestävä kehitys”, hoivaretoriikka, marginaalien korostaminen (raja-alueet), ruumiillisuus ja jopa digitaaliset alustat. Vain puppulausegeneraattori puuttuu, jotta hanke olisi täydellinen.

Ikävä sanoa, mutta tuon tapaisella tiedepolitiikalla Suomen Akatemia vetää lokaan itsensä ja uskottavuutensa ja feministit koko naissukupuolen. Pöllämystyttävän tiedepoliittisen tuhertelun tuloksena aletaan helposti ajatella, että naisista ei ole vakavasti otettavan tieteen tekijöiksi, kun he eivät pysty pitämään omia tiedepoliittisia intohimojaan aitauksessa vaan ovat tehneet feminismistä (omien ilmoitustensa mukaisesti) ”läpäisyperiaatteella” harjoitettavan ideologian, jota ajetaan ”prosessina” halki kaikkien instituutioiden kuin norsuna porsliinikaupassa rymistellen.

Aiheesta aiemmin:

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Moraalin messiaat mediassa

Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:

”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).

Miten tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen, sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.

Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on koetettu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.

Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta ”miestapaisuudesta” syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.

Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä. 

Lehti onnistui yhdessä muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona Rydmaniin oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.

Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva pöyristely, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten valtakunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluista. 

 

”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos

Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.

Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?

Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.

En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.

On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.

Ihana häirintä

Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:

”Rikos on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)

”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luo ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.

Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.

”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa. 

Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja. 

Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.

Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.

”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.

Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.

Rikollisuuden harjoittaminen on samalla tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.

Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.

Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely, jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käyttäytymistään kirjoitettujen lakien muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden spiraali” (die Schweigespirale).

Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.

Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.

Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.

”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.

Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.

Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.

Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.

 

Kirjallisuus

Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982

Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.

Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989.

Nietzschen filosofiasta oppineesti

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on yksi maailman luetuimmista ja tutkituimmista ajattelijoista ja samalla myös eräs väärin ymmärretyimmistä. Pääosa hänen tuotannostaan on suomennettu melko onnistuneesti, esimerkiksi teokset Näin puhui Zarathustra, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä, Epäjumalten hämärä, Antikristus, Ecce homo ja Iloinen tiede – La gaya scienza (suomentajina muiden muassa J. A. Hollo ja Aarni Kouta); kielen muuttuminen tosin näkyy vanhimmissa käännöksissä.

Professori emeritus Tarmo Kunnas on tehnyt Nietzschen suomalaisille ystäville palveluksen kirjoittamalla hänen filosofiastaan ja elämästään teoksen Nietzsche ajattelijana – Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books 2022), joka perustuu ajattelijan syvälliseen tuntemiseen. Teoksen luettavuutta ei ole kuitenkaan uhrattu eksegetiikalle, vaan teos edustaa elävää akateemista proosaa, jota soisi tutkijankammioista tulevan enemmänkin.

Kirja alkaa ehkä hieman tavanomaiseen tapaan Nietzschen kuuluisasta ”hermoromahduksesta” Torinon kadulta. Kummastusta herättänyt henkinen luhistuminen muodostaa kuitenkin luontevan lähtökohdan ajattelijan elämän auki kerimiselle.

Liian usein Nietzsche-kirjallisuudessa on keskitytty joko hänen elämänsä psykologiseen tulkitsemiseen tai hänen filosofiansa käsitteiden selittämiseen. Kunnaksen teoksessa ei sorruta kumpaankaan, vaan filosofia soljuu elämäntapahtumien ja kohtaamisten väleistä juuri niin kuin kerronnalliseen tyylilajiin kuuluu.

Nietzsche tunnetaan mietelmällisestä sanankäytöstään ja sanonnoistaan, kuten ”tahto valtaan”, ”yli-ihminen” ja ”ikuinen paluu”. Häntä on syytetty myös naisvihasta, kuten Platonia, Schopenhaueria ja useaa muutakin merkittävää ajattelijaa. Ilmeisesti jokainen suorasanainen ja iskevä filosofi saa osakseen saman moitteen, jos sanankäyttö ei ole tarpeeksi sievistelevää.

Muutamat arvoitukselliset ilmaisut ja sattuvat sanonnat ovat antaneet sekä Nietzschen ajattelun kriitikoille että ystäville mahdollisuuden laajentaa tietyistä käsitteistä ja ajatelmista kokonaisia manifesteja omiin tarpeisiinsa.

Kaikki tietävät, että Nietzschen kuoleman jälkeiseen suosioon oli filosofian ulkoisia syitä. Itse asiassa melkein kaikkien filosofien suosioon (tuohon filosofiaa pahiten uhkaavaan asiaan) on ollut aina poliittisia syitä.

Viisaat kirjat vaativat viisaat lukijat

Kunnaksen teoksessa ei antauduta Nietzsche-kirjallisuutta vaivaavaan syyttelyyn eikä moitiskeluun natsismista – ei myöskään hänen poliittisen jälkivaikutuksensa turhauttavaan ja kliseemäiseen pois selittelyyn.

Sen sijaan teoksessa selvitetään hyvin kirkkaasti ja selkeästi, mitä Nietzschen näkemys esimerkiksi moraalista ja sen pinnallisuudesta sekä tekopyhyydestä pitää sisällään. Yli-ihmisyys ei ollut auktoriteettien, elitismin eikä aristokratian oikeuttamista, vaikka Nietzscheä itseään voidaan helposti pitää ylenkatseellisena hänen elämänsä loppupuolta leimanneen egomanian vuoksi. Sen sijaan yli-ihmisyys tarkoittaa ihmisyyden ihannetta äärimmillään.

Se liittyy ”ikuisen paluun” ajatukseen sikäli, että Nietzschen näkemyksen mukaan kristinuskon väistymistä ja kristillisen Jumalan kuolemaa seuranneessa nihilismin tilassa ihmiset toistavat loputtomasti menneisyyttään. Näin syntyy vaatimus siteiden katkaisemiseksi kulttuuriin, joka rajoittaa ihmisen tulemista omaksi itsekseen. Yli-ihminen täyttää jumalten jättämän aukon asettamalla arvonsa itsenäisesti.

Tämä voi osua huvittavalla tavalla mediassa nykyisin mellastavaan nyrkkien puimiseen. Siellähän jokainen katsoo olevansa eräänlainen yli-ihminen ja maailman kiertoliikkeestä päättävä totuuden kuningatar vaahdotessaan omien arvojensa puolesta ja mekastaessaan, etteivät toisten arvot vastaa juuri hänen oman kuppikuntansa arvopohjaa! Nietzschen näkökulmasta tuollainen linnoittautuminen on todellisen moraalisen ajattelun vastaista. Se jos mikä edustaa orjamoraalia, joka tekee herrastakin tyhmän.

Kuinka honteloksi osoittautuukaan Nietzschen valossa nykyinen vastuulla syyllistäminen, kun kaikkialla julistetaan yhtä aikaa vapautta ja liberalismia mutta toisaalta myös vastuullista sanankäyttöä ja vastuullista hampurilaisateriaa! Yksilönvapaudesta on tällöin tehty pappien salajuoni, jolla ihmiset voidaan saattaa vastuuseen ja syytettyjen penkille: potemaan huonoa omaatuntoa sinänsä välttämättömistä teoistaan ja haluistaan, kuten seksuaalisuudesta tai ruokailusta.

Sen sijaan korkeatasoinen ihminen on sellainen, joka ei tarvitse tuekseen ”varmoja perusteita”, ideologioita, puolueita, uskontoja eikä arvoja, vaan hän luo itse omat arvonsa ja norminsa. 

Nationalismi, vapaus ja vitalismi

Monet psykologiset tulkitsijat, kuten Erich Fromm, ovat nähneet tässä modernin ihmisen syntymisessä perimmältään samanlaisia vapauden haasteita, jotka kajastelivat Nietzschen kirjoituksista.

Se, että Nietzschen filosofiaa käytettiin myöhemmin autoritaarisen politiikan oikeuttamiseen, perustuu moraalisesti vapaan subjektin syntyyn liittyvään haasteeseen. Vapautunut ihmiskunta on itselleen vaarallinen lipsahtaessaan huomaamattaan uusiin henkisiin kahleisiin. Moderni eurooppalainen ihminen ei ollut valmis kohtaamaan omaa vapauttaan vielä 1900-luvullakaan.

Tämä kulttuuripsykologinen näkökulma on sellainen, jota Kunnas ei liioin käsittele vaan pitäytyy esimerkiksi Nietzschen ja Martin Heideggerin suhteen analysoimisessa. Tämä onkin tärkeää, sillä myös Heidegger totesi toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ”suuren politiikan” käsitteeseen liittyen, ettei ihmiskunta ollut vielä valmis tällaisen aatteen ”suuruuteen ja totuuteen”.

Heidegger on ilmeisesti toinen merkittävä ajattelija, joka Nietzschen rinnalla kilpailee kunniasta tulla väärinymmärretyksi pelkästään saksalaiseen nationalismiin liittyvien rinnastusten vuoksi. Kunnas kirjoitti Heideggerista ansiokkaasti jo teoksessaan Fasismin lumous (Atena 2013), kun taas monet muut, esimerkiksi Georg Steiner, ovat leimanneet Heideggerin yksiselitteisesti natsifilosofiksi (kirjoitin aiheesta täällä). 

On muistettava, että nationalismi sinänsä ei ole mitenkään tuomittava ajatussuunta, kun siihen ei liity rasismia, militarismia tai imperialismia. Esimerkiksi israelilainen filosofi Yoram Hazony kirjoittaa kansallismielisyydestä lämpimästi teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Saksalaisten nationalistien käsiin Nietzschen filosofia päätyi hänen sisarensa Elisabethin kautta aikana, jolloin filosofi oli jo lopettanut lähetyksen. Hänen siskonsa oli kyllä antisemitisti ja kansallissosialisti; tosin filosofilla itsellään ei ollut sisarestaan korkeaa kuvaa, minkä hän on todennut eräässä usein siteeratussa ja pitkään piilotellussa katkelmassaan.

Nietzscheä on pidetty kyynisenä ja ”kauimmaisen rakkaudesta” viehättyneenä ajattelijana, joka kannusti ihmisiä viihtymään vuorilla. Tosiasiassa jokainen, joka vaivautuu lähilukemaan hänen tekstejään, voi vaikuttua hänen ylistyksestään elämälle.

Nietzsche eli naturalismin esiinnousun ja kukoistuksen (muiden muassa Darwinin ja Lamarckin) jälkivaikutuksessa. Järkeisuskoista luonnontiedettä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin naturalismiin liittyvä vulgaari bios, joka viittaa elämän ihmeellisyyteen ja vitaalisuuteen.

Nietzsche ja seksuaalisuus

Kunnaksen teoksessa kiinnitetään alusta alkaen huomiota tapaan, jolla Nietzschen ajattelu kumpusi hänen seksuaalisuudestaan. Erityisen ansiokkaita tässä suhteessa ovat sivujen 31–39 pohdinnat Nietzschen mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joista Kunnas kirjoittaa lähteistetysti. Viittasin itse jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) sekä Nietzschen että Hitlerin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen (josta muiden muassa historioitsija Lothar Machtan kirjoitti kokonaisen teoksen Hitlers Geheimnis vuonna 2001). Pidin Nietzschen ja Hitlerin erinäisiä omintakeisuuksia merkkeinä heidän sublimoidusta homoseksuaalisuudestaan.

Tieteen näkökulmasta tällaiset tulkinnat eivät ole ehdottoman oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, joten niitä ei voida varmentaa eikä kumota. Niiden tueksi voidaan esittää parhaimmillaan vain se, että ”kyllä homo aina toisen homon tuntee”. Mutta tunteeko hetero?

Kunnas pitää Nietzschen Wagner-suhteen rikkoutumisen eräänä syynä Wagnerin nälväisyä homoseksuaalisuudesta, joka oli tuohon aikaan rikos ja saattoi säikäyttää filosofin.

Nietzsche saattoi siis olla jossakin määrin homo tai gay, kuten hänen kirjojensa nimivihjeet voivat houkutella ajattelemaan. Vaikka kyseisiä käsitteitä ei hänen elinaikaan tunnettukaan niiden nykyisessä merkityksessä, voidaan Nietzschen näkemyksiä jumalten tuhosta ja maailmojen mullistuksista pitää jonkinlaisina seksuaalisen vallankumouksen haaveina. Tulkintaa tukee myös Nietzschen kolmiodraama kompleksisessa rakkaussuhteessaan, jossa oli biseksuaalisia ja polyamorisia aineksia.

Seksuaalisuuden alleviivaamisen lisäksi toinen merkittävä ansio Kunnaksen teoksessa on edellä mainitsemani Heidegger-vaikutuksen analysointi. Kunnas tuntee molemmat ajattelijat erinomaisesti ja tapasi aiempaa tutkimustyötään varten jopa Heideggerin pojan Jörg Heideggerin. 

 

Nietzschen tutkimisesta

Teosta olisi voinut täydentää Michel Foucault’n Nietzsche-vaikutteiden huomioimisella. Foucault’han piti itseään ensisijaisesti nietzscheläisenä ajattelijana eikä postmodernistina, joista hän lausui kerran, ettei modernismi (nykyaikaisuuden ja tämänhetkisyyden korostaminen) voi koskaan olla ”post”.

Kulttuurihistorioitsijana kannuksensa hankkinut Foucault omaksui käsitteen ’die Genealogie’ Friedrich Nietzscheltä yhdistäen sen tutkimuksiinsa siitä, kuinka valta on vaikuttanut moniin historiattomilta näyttäviin asioihin, kuten subjektin, sielun tai minän rakentumiseen. (Ks. esimerkiksi Michel Foucault’n esseetä ”Nietzsche, généalogie, histoire” [1971]), jonka suomennos on julkaistu kokoelmassa Foucault/Nietzsche [1998]). Käsittelin aihetta jo teoksessani Minän rakentuminen ihmistieteissä (1994) ja Minä (1995).

Kunnaksen Nietzsche-kirja kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, joista minulla ei ole huomautettavaa. Ellei sitten aleta epäillä sitä, kuinka nietzscheläistä tutkimuksellinen asennoituminen ylipäänsä on filosofiaan tai filosofiassa. Nietzschen mielestä oppineet kun turhan usein istuvat viileinä varjossa, eivätkä viihdy siellä, missä aurinko portaita paahtaa.

Kirjakaupassa silmiini osui hetki sitten Esa Saarisen filosofianhistorian uudistettu laitos vuodelta 2022. Uutta oli esipuhe. Tarkistin heti, oliko Nietzscheä käsittelevän luvun virhe, jonka mukaan Nietzsche sai hermoromahduksen ”Turinin kadulla” (vuoden 1985 painoksen s. 356) korjattu muotoon ”Torinon kadulla”. – Olihan se. Kirjoittaja lienee alun perin lukenut englanninkielistä historiateosta ja laittanut kyseisen kaupungin englanninkielisessä kirjoitusasussa omaan teokseensa.

Kohtalokasta on, että tuo sama Turinin kaupunki kummittelee Nietzschen näyttämönä myös Svante Nordinin Filosofian historian suomennoksessa vuodelta 1999 (s. 380). On tosin vaikea sanoa, johtuuko tuo virhe kääntäjän työstä vai mistä, sillä myös Nordinin teoksen alkukielellä (ruotsiksi) Torino kirjoitetaan ”Turin”.

Olen tottahan toki tehnyt lapsuksia (en kuitenkaan lapsia) myös itse. Edellä mainitut tapaukset vain osoittavat, että aika korjaa virheet tai tekevät ne mitättömiksi. Minä myös rakastan virheitä, sillä juuri ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä, joka on liiallista aina, kun filosofeilta erehdytään odottamaan Jumalan viisautta.

Niinpä en tahdo takertua yksityiskohtiin. Mutta aina en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että filosofian historioiden turinat Nietzschestä ovat jääneet sutaisuiksi.

Siksi myös perusteellisia yksittäiselle ajattelijalle omistettuja monografiateoksia tarvitaan, ja siitä Kunnaksen teos antaa erinomaisen esimerkin.

Aiheista aiemmin

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Heidegger oli hyvä mies  

Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että niitä, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta kirjoittaja ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Ministeriero enteilee hallitukselle kuumeista loppukautta

Perussuomalaisen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan ahdistelu ja hänen pakottamisensa eroamaan ei erityisemmin harmita minua, sillä puolue petti äänestäjien valtaosan tekemällä porvarien kanssa kelvottoman hallitusohjelman. Kirjoitin aiheesta täällä.

Perussuomalaiset on kieltämättä oikeistolainen puolue, mutta se ei ole kansallismielinen puolue, koska Suomen kansan etu pääsi unohtumaan.

Junnilan tapaus on kylläkin puhutteleva – ja sopii varoittavaksi esimerkiksi woke- ja cancel-terroristien häiriköinnistä. 

Hullua siinä on vihervasemmistolaisten käsiterealistinen tapa lavastaa värikkäistä ilmaisuista, kielikuvista ja vitseistä muka-vaarallisia ajatusten kaaria ja kokonaisia ideologioita, joita uhrinsa muka-edustavat. Kaikki tämä tapahtuu valtavirtamedian vyörytyksellä.

Vastaavanlaista nähtiin, kun Perussuomalaisten puoluesihteeriä Arto Luukkasta syyteltiin hänen käytettyään Keskustan vaalitappioon liittyen ranskankielistä sanontaa coup de grâce (armonlaukaus). Myös tuosta tokaisusta verkkovaikuttajat kohisivat pohtien, aikooko puoluesihteeri ampua jonkun!

Vastaavasti Junnilan pitämät kansallismieliset puheet yhdistettiin muitta mutkitta uusnatsien toimintaan, ja pesukarhusolmiosta kaiveltiin viittauksia rasismiin. Homoihin kohdistuvasta kansankiihotuksesta syytelty Päivi Räsänen puolestaan pyrki puhdistamaan pahaa mainettaan moittimalla Junnilan väläyttämiä ”ilmastoabortteja”, ikään kuin väestöräjähdyksen rajoittamiseen kehitysmaissa ei olisi syytä.

Vanhassa vitsissä kysytään, mitä eroa on perussuomalaisilla ja krisuilla. Vastaus: perussuomalaiset suhtautuvat rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen, kun taas kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin. Päivin kilvenkiillotus oli siis varmasti moralisistista.

Mutta on hyvä muistaa myös, mitä on nationalismi. Nationalismi on kansallismielisyyttä ja kansallisen edun edistämistä. Kansallisen edun edistämisen pitäisi kuulua jokaisen ministerin virkatehtäviin.

Nationalismin vastakohta on internationalismi, eli tuttavallisemmin internatsismi. Se on aatteista synkin, sillä se pyrkii ajamaan kansainvälisiä etuja omien kansalaistemme etujen ohi. Internatsismille on nyt annettu valta Euroopan unionissa, ja Junnilaakin vivutettiin irti elinkeinoministerin tehtävästä vedoten ”kansainväliseen maineeseen”.

Ollessaan kansallismielinen Junnila oli elinkeinoministeriksi jokseenkin sopiva. Erään todistuksen Junnilan puolesta tarjosi eräs mustan väestönosan edustaja, joka kehui Junnilaa Helsingin Sanomissa. Tuossa roolissa Junnilan puolestapuhuja tosin saattoi toimia vain siksi, että hän täytti lehden etnis-poliittisen normatiivin.

Nationalismin hyveestä suosittelen luettavaksi israelilaisen filosofin Yoram Hazonyn teosta The Virtue of Nationalism. Siinä kerrotaan vähemmistönationalismin näkökulmasta, kuinka hyvä aate nationalismi pohjimmiltaan on.

Nationalismia ei pitäisi yhdistää sen enempää imperialismiin kuin Hitlerin museorasistisiin juutalaisvainoihinkaan. Nationalismia moittiva vihervasemmisto tosin tulee yhdistäneeksi omat aatteensa Putinin nykyiseen ”denatsifikaatioon”.

Ilmastoabortit

Entä sitten ilmastoabortit? On tosiasia, että väestön paisuminen kehitysmaissa muodostaa suurimman ekologisen uhan koko maailmalle. Jo yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista ja yli kolmasosa yksinomaan Kiinasta, joka rakentaa noin 200 uutta hiilivoimalaa, koska Pariisin kelvoton ilmastosopimus sallii sen. Kiina ei vain korvaa hiilivoimaloita uusilla vaan rakentaa hiilivoimaa lisää ja samalla lisää päästöjä.

Suurin päästölähde on asuminen, mikä indikoi, että ihmisiä planeetallamme on kerta kaikkiaan liikaa.

Väestöpainetta ei pidä päästää purkautumaan kehittyneisiin maihin, koska silloin ongelma vain siirtyy toiseen paikkaan. Ratkaisuksi jää väestönkasvun rajoittaminen, johon voidaan päästä ehkäisyllä tai yhden lapsen politiikalla. Siitä voidaan aivan mainiosti käyttää lennokasta ilmaisua ”ilmastoabortti”.

Nähdäkseni se oli vain iskevää kielenkäyttöä, mutta vihervasemmiston töyhtöpäät nostavat nykyään kohun kaikesta, mikä ei noudata kukkahattusanastoa tai viranomaisdiskurssia.

On demokratian vastaista, että ministerillä ei saisi olla poliittisia mielipiteitä ja niitä ei saisi sanoa.

Minua ei huolestuta sekään, että Riikka Purra tai Wille Rydman ovat esittäneet yksityisessä viestinnässään joidenkin toisten kansalaisten mielestä sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria, sillä kaikkihan ihmiset esittävät yksityisessä viestinnässään sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria.

Sen sijaan minua huolestuttaa hallitusneuvotteluissa läpi juntattu kokoomuslainen hallitusohjelma, joka on suomalaisia ihmisiä kohtaan tyly ja saattaa vaakalaudalle Suomen kansalaisten toimeentulon ja sosiaaliturvan.

 

Sananen puoluepoliitikkojen naurettavuudesta

Julkisessa sanassa syytellään jatkuvasti ”äärioikeistolaisuudesta”, mutta äärivasemmistolaisuudesta ei moitita, vaikka ministereinä on ollut väkivaltaisen kommunistisen diktatuurin puolueperillisiä. 

Vallan vahtikoirana toimimisen sijasta eräs TV-kanava on päättänyt tehdä valtiontaloutemme tuhlaajatytöistä feministisen pyhimystarinan otsikolla ”Viisi valittua”.

Vertailukohdan tarjoaa vasemmistoliittolaisen apulaispormestarin Paavo Arhinmäen äskettäinen vajoaminen rautatiealikulkusillan alle maalaamaan graffitia sinänsä karuun betoniseinään (junaa ei juuri silloin tullut).

Kun siis Arhinmäki tuhosi julkista omaisuutta juhannusaattona tekemällään graffitilla sekä vaaransi siten junaliikenteen sujuvan kulun, Helsingin Sanomat haki hänelle puolustelijan, joka pyrki selittelemään apulaispormestarin töherrykset pois: rangaistuksettomiksi ja läpi sormien katseltaviksi performansseiksi.

Arhinmäen ansioluettelo on pitkä: vandalisointia ja virkavallan vastustamista mellakoissa, futishuligaaniaikoihin liittyviä pahoinpitelyjä, virantoimitus päihtyneenä ja sammuminen olympialaisissa, kansanedustajan fyysinen töniminen, raideliikenteen pysäytys, serbien haukkuminen kansanmurhaajiksi, autojen potkiminen ja niin edelleen (ks. Wikipedian lähteitä).

Itse en moralisoi Arhinmäen taiteellista aktiivisuutta, sillä hänen maalamansa graffiti oli lehtikuvien perusteella kaunis, mutta se oli väärässä paikassa.

Arhinmäen graffititempaus oli todennäköisesti tarkkaan harkittu mediateko. Sen tarkoitus oli varmistaa, että punaporvarilla säilyy anarkistinen maine, kun valtakunnalliseen päivänpolitiikkaan ei muutoin ole asiaa pitkään aikaan. 

Ongelma ei ole siis se, että Vilhelm Junnila harrastaa kaksoisviestintää esittelemällä hervottomia kaksisuuntaisia symboleja.

Kyse on siitä, että Suomen valtavirtamedia syyllistyy kaksinaismoralismiin ja vihervasemmistolaiset toimittajat silittävät suosikkipoliitikkojensa päätä.

Olen itse kokenut Junnilan ja Purran nyt nauttimaa ajojahtia vastaavan elämyksen kirjani Totuus kiihottaa mediakäsittelyssä, jolloin minua, mediatutkimustani ja sen julkaisijaa syyteltiin valtavirtamedian kostoissa perättömillä ja suorastaan rikollisen vääristelevillä naisvihaväitteillä.

Osoitin tutkimukseni jatko-osassa Pavlovin koirat, että juuri sillä tavoin toimittajat todistivat entistäkin paikkaansa pitävämmäksi kaiken, mitä olin heistä sanonut. Asiaa arvioi professori Timo Vihavainen teosta koskevassa kirjoituksessaan ja oli oikeassa.

Junnilan tapaus asettuu tutkimukseni todistusaineistoksi jälkikäteen ja saumattomasti. Myös se osoittaa, kuinka valtavirtamedia ja vihervasemmiston kätyrit pyrkivät tuhrimaan tiettyjen poliitikkojen maineen pelkällä mudanheitolla, kaikkien demokratia-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusihanteiden vastaisesti. 

Toimittajat kiljuvat hysteerisinä ”maalittamisesta”, mikäli heidän harjoittamaansa maineterroria vastaan puolustaudutaan. Mutta toimittajien itsensä raadellessa toisia ihmisiä kyse onkin heidän etujärjestöjensä mielestä vain ”taustoittamisesta”.

Edellä lausuttu ei tarkoita, että olisin Junnilan tai hänen puolueensa kanssa samaa mieltä kaikista asioista. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että kannattaisin hallituksen ohjelmaa, sillä se on surkea.

Mutta vääristynyttä on, että toimittajien valtavirran mielestä äärivasemmistolaiset saavat ja voivat seurauksetta tehdä kaikkea, mikä muilta ihmisiltä on kielletty ja mistä ei-sosialisteille heiluu häkki.

Junnilan väitetyt natsisitoumukset ovat lillukanvarsia verrattuina siihen, kuinka karmea on kokoomusjohtoisen hallituksen ohjelma, jolla ihmiset uhataan ajaa kodeistaan asumistukia leikaten.

Huomio pitäisi kiinnittää siihen eikä yrittää hallitusta nurin tekosyihin vedoten.

---

Päivitys 5.7.2023: Kovin kauan ei ehtinyt kulua Junnilan ministerierosta, kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää eristettiin eräiltä musiikkifestivaaleilta hänen maahanmuuttopoliittisiin mielipiteisiinsä viitaten, ja myös sisäministeri Mari Rantasta (ps.) alettiin ahdistella hänen viittauksistaan väestön vaihtumiseen. Sitten alkoi jälleen jankutus tuosta kovan onnen Wille Rydmanista, joka nostettiin Junnilan paikalle.

Tilastollinen totuus asiassa on, että nykymenolla väestö todellakin vaihtuu. Kyseessä ei ole mikään salaliittoteoria vaan tosiasia (aiheesta täällä).

MTV3 haki perättömien syytöstensä vahvistukseksi jälleen erään pahimmista riidankylväjistä: Jyväskylän yliopistossa toimivan Tuija Saresman, joka kysyi, onko Rantasen tapaan ”vahvasti värittynyt henkilö kykenevä sisäministeriksi” (Rantanen on muuten puoluekannaltaan entinen demari).

Vastaan: Tuija Saresman tavoin vahvasti värittynyt henkilö ei varmasti ole sopiva yliopistotutkijaksi.

Päivitys 20.10.2023: Huomionarvoista on, että valtiovaranministeri Riikka Purra kutsui erityisavustajakseen Perussuomalaisten puoluetoimistolla työskennelleen Mikael Lithin, joka on tuomittu tyttöystävänsä pahoinpitelystä, aivan niin kuin työmies Matti Putkonen on tuomittu raiskauksesta.

Erikoista on, että myös rikoksesta epäilty Rydman kelpuutettiin Perussuomalaisten ehdokkaaksi heti.

Sen sijaan Perussuomalaiset harjasivat minut pois kuntavaaleista 2021 ja kaikesta muustakin poliittisesta toiminnasta vain siksi, että media kohdisti minuun töhrimiskampanjan kostoksi mediatutkimukseni Totuus kiihottaa kirjoittamisesta – ja vaikka minua ei ole koskaan epäilty, kuulusteltu, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Nuhteeton tutkijataustani ei ilmeisesti riittänyt ehdokkuuden pitämiseen perussuomalaisessa puolueessa, mutta ”kokoomuksen Nixon” ja muut rikosoikeudellisen tutkinnan kohteena olevat tai olleet sekä tuomitut henkilöt kelpasivat heti.