Selityksiä eurooppalaisen fasismin esiinnousuun on perinteisesti etsitty kolmelta suunnalta. Yhtäällä (1) ovat historialliset, taloudelliset ja sosiodynaamiset selitykset, joiden mukaisesti fasismin ja siihen liittyvän kansallismielisyyden noususta on syytelty Versailles’n häpeärauhaa, idästä lähestyvää kommunismia ja lännestä uhkaavaa pinnallisuutta. Fasismin ilmiö on nähty niiden vastareaktiona.
Toinen (2) tapa suhtautua asioihin on hyödyntänyt psykoanalyysia, jälkimarxilaista yhteiskuntatiedettä ja valistuksen arvostelua. Frankfurtin koulukunnan filosofit, joihin kuuluivat muiden muassa Theodor W. Adorno, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Erich Fromm, tulkitsivat fasismin nousua länsimaisen ihmisen vapauskriisiksi ja katsoivat, että uskonnon kahleista vapautuneet ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita sopeutumaan uuteen olotilaansa, ja sen vuoksi he alistuivat helposti ja mielellään maallisten auktoriteettien johdettaviksi. Frankfurtin koulun filosofien mukaan järjen käyttö välineellistyi teollisessa kulttuurissa, jolloin myös rationalismi kieroutui sotateknologian välineeksi.
Kolmas (3) tapa asennoitua fasismin ongelmaan on ollut aatehistoriallinen ja estetiikan merkitystä pohtiva. Fasismi on nähty politiikan estetisointina. Tässä segmentissä selitysvoimaisista tutkimuksista on vallinnut suoranainen pula, joka johtunee ainakin osittain siitä, että aiheesta kirjoittaminen vaatii koko kulttuurimme syvällistä tuntemista.
Laaja ja oppinut analyysi eurooppalaisesta fasismista
Kirjallisuuden emeritusprofessori Tarmo Kunnaksen teos Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Atena 2013) täyttää kyseistä tyhjiötä erinomaisen asiantuntevasti. Kunnas tunnetaan muun muassa Nietzsche-tutkijana, ja hän on käsitellyt fasismin kysymyksiä jo vuonna 1972 julkaistussa väitöskirjassaan sekä viime vuosina myös kahdessa norjalaista Nobel-kirjailijaa, Knut Hamsunia, tarkastelevassa teoksessaan.
Nyt käsillä olevassa kirjassa Kunnas liikkuu taiteilijoiden, kirjailijoiden, tieteilijöiden, filosofien ja muiden intellektuellien maailmassa pyrkien etsimään selitystä siihen, miksi eurooppalainen älymystö hurahti fasismin kannattajaksi. Kuinka kulttuurielämän virtaukset ja politiikka saivat tukea toisiltaan, ja mikä rooli lukeneistolla sekä sen edustamalla rationalismilla ja irrationalismilla oli fasismin ilmiön luomisessa ja pönkittämisessä?Kunnas on käsitellyt kaikkiaan seitsemänkymmenen ja yhteensä viittätoista eri kansallisuutta edustavan eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin, mikä luonnollisesti merkitsee, että aiheesta on ollut vaikea hahmottaa yhtenäistä kokonaisuutta. Tämä haasteellisuus näkyy lopulta, paitsi teoksen laajuudessa, myös sen rakenteessa, jossa on jonkin verran siirtyilyä edestakaisin. Toiston vaikutelma johtuu osittain siitä, että kronologisen tarkastelun sijasta kirjoittaja on jäsennellyt teoksen temaattisesti eri otsikoiden alle ja tarkastelee sitten kymmenien eri ajattelijoiden kantoja kulloinkin puheena olevaan erityiskysymykseen.
Kirjoittajan puolustukseksi voi sanoa hänen lähestyneen aihettaan – ei syyttävästi, tuomitsevasti, moralisoivasti eikä jälkiviisaasti, kuten monet muut – vaan tasapuolisesti ja kohtuullisesti, ilman fasismille itselleen ominaista kiihkoilua ja ennakkoluuloisuutta. Kunnas toteaakin heti aluksi, että asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.
Metodologisesti hän on halunnut noudattaa fenomenologista epookkia eli mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä. Siihen liittyen hän on edennyt yksittäistapauksista yleiseen tulkintaan (vaikka muutoin fenomenologiaan onkin liittynyt myös vahva olemusajattelu, jossa edetään yleisistä väittämistä yksittäistapauksiin). Induktiivisen otteen tekee välttämättömäksi se, että eurooppalainen älymystö koostuu luonnollisesti hyvin kirjavasta joukosta kulttuurialan persoonia, ja kontekstit ja tapaukset ovat yksilöllisiä.
Laajan tutkimuksensa motiiviksi Kunnas mainitsee sen, että vallantahto, manipulaatio ja usko poliittisiin auktoriteetteihin ei väijy vain fasistista vaan kaikkea poliittista toimintaa. Aikana, jolloin Euroopassa ja lähialueilla, esimerkiksi Venäjällä, nostavat jälleen päätään – eivät vain kansallista etua ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta puolustavat puolueet – vaan myös väkivaltaiset nationalistiset liikkeet, sopii odottaa, että Kunnaksen teoksella olisi jotain uuttakin annettavaa. Ja onhan sillä.
Fasismin määrittely, ilmiö ja olemus
Sen vaikean kysymyksen, mitä fasismi on ja miten se eroaa kansallissosialismista ja nationalismista, Kunnas on ratkaissut (tai kiertänyt) toteamalla olevansa tietoinen määrittelyn vaikeudesta ja antautumalla puhumaan sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista saman fasismi-tittelin alla. Hän on määritellyt fasismin ja natsismin niiden yhteisten nimittäjien kautta. Kumpaakin leimasi demokratian ja liberalismin vastaisuus, huoli kriisiin ajautuneen maan omasta kohtalosta, epäluulo bolshevismia kohtaan, kansallismielisyys, pyrkimys yksipuoluejärjestelmään sekä ajatus korporatismista, joka korvaa ammattiliitot.
Molempiin on sisältynyt myös rotuoppi, biologismi, naturalismi sekä ajatus elämästä kamppailuna. Fasismin alkutekijöinä voisi pitää lisäksi utilitarismia eli hyötyajattelua ja erilaisia seksuaalipoliittisia lajinsäilytysideologioita. Monet Frankfurtin koulukunnan filosofit olisivat varmasti valmiit täydentämään listaa vielä järkeisuskolla, välinerationalismilla ja mystisellä irrationalismilla sekä kristillisellä puhdasoppisuudella.
Fasismin nimen käyttäminen sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista on luonteva ratkaisu siksi, että ne molemmat sisälsivät juuri sellaista kiihkomielisyyttä, joka oli epäilemättä hyvin fasinoivaa. Itse käsitehän tulee latinan sanasta ”fasces”. Se tarkoittaa vitsakimppua, jota liktorit kantoivat Rooman valtakunnassa hallitsijan tai korkean virkamiehen edellä. Tämän rangaistusvaltaa symboloivan tunnuksen merkkinä pidettiin usein myös kirveenterää, johon liittyvä iskuvoimaisuus saattoi olla Italian fasistien mielessä heidän omaksuessaan sen embleemikseen vuonna 1919.
Kunnaksen mukaan merkittävimpänä erona italialaisen ja saksalaisen fasismin välillä oli se, että saksalainen biologinen rasisismi jäi miltei kokonaan pois Italian fasismista. Tämä pitääkin paikkaansa ja on ymmärrettävissä siinä valossa, ettei Italiassa vallinnut sentapaista antisemitismiä eikä arjalaisen rotupuhtauden ideologiaa, joka olisi tehnyt rotuopillisten vastakohta-asetelmien rakentamisen mahdolliseksi. Jopa Ranskassa, Venäjällä ja eräissä Balkanin maissa antisemitismi on ollut yleisempää kuin Italiassa.
Kirjailijat salonkikelpoisina natseina?
Kunnaksen aatehistoriallisen työn haasteena on ollut fasismin antiklimatisaatio, jonka mukaisesti uusi aate tulee osaksi uutta kulttuuria ja palvelee sitä uusilla ehdoilla. Kunnas toteaa oman asemansa suomalaisena tukevan hänen tutkimustehtäväänsä ja pyrkimystään puolueettomuuteen. Toisaalta hän on nähnyt ilmiön myös läheltä käsitellessään suomalaisen älymystön osuutta fasismin vaalimisessa. Suomalaisten asema ei tietenkään ole ollut viaton, ja sitä on jälkikäteen selitetty pois historioitsijoiden helmasyntiin eli presentisimiin syyllistyen. Kuten Kunnas asian ilmaisee, menneisyyttä on tällöin tulkittu nykyajan teatterikiikarin läpi.
Kunnaksen teoksessa ei ole selittelyn pyrkimystä, vaan se tuo esille kipeitä ongelmakohtia. IKL:n, AKS:n ja Lapuan liikkeen toiminnan lisäksi Kunnas muistaa englantilaisen PEN-klubin vastavedoksi perustetun Euroopan kirjailijaliiton (Europäische Schriftsteller-Vereinigung, ESV) ja suomalaisten osuuden siinä. On syytä muistaa, että suhde saksalaisuuteen oli jokseenkin luonnollista, sillä englantilaisen kielialueen kulttuurilla oli hyvin vähän vaikutusta maamme älylliseen elämään ennen toisen maailmansodan jälkeistä nollapistettä, jolloin napanuora saksalaiseen filosofiaan ja kulttuurielämään katkaistiin. Saksalaissuuntaus oli elimellinen osa suomalaista kulttuuri-ilmastoa ennen sen kyseenalaistumista, kieroutumista ja romuttumista Hitlerin 12 vuotta kestäneen, historiallisesti melko lyhyen, valtakauden aikana.
Natsi-Saksan perustaman ja vuodesta 1941 vuoteen 1945 toimineen kirjailijaliiton Suomen osastoon kuului kaikkiaan 40 kirjailijaa ja runoilijaa, joista 15 oli ruotsinkielisiä, joukossa sellaiset kirjailijat kuin Mika Waltari, V. A. Koskenniemi, Tatu Vaaskivi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Bertel Gripenberg, Hjalmar Dahl, Harald Hornborg, Lorenz von Numers, Jarl Gallén, J. C. Fabritius, E. R. Gummerus, Ulla Biaudet, Joel Rundt, Ture Janson, Göran Stenius, Olof Enckell ja Jarl Hemmer.
Suomalaisten lapojen nostoa Hitlerin kirjallisuusseuralle on myöhemmin pidetty kirjallisuutemme häpeätahrana samaan tapaan kuin Knut Hamsunin antautumista Kolmannen valtakunnan vieraaksi. Suomalaisista varsinkin Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan osallistuminen saksalaisten kattamaan pöytään sekä heidän Helsingin Laaksolassa saksalaisille osoittamansa vieraanvaraisuus ovat olleet ankaran arvostelun kohteina, mukaanlukien näihin kirjallisiin salonkeihin sisältyneet henkisen kulttuurin ruokamessut. Osan suomalaisten kritiikittömyydestä voi varmasti panna humanisteille tyypillisen hyväuskoisuuden ja sinisilmäisyyden piikkiin, mutta asioita voi ymmärtää myös, kuten Kunnas, Suomessa historiallisesti vallinneen vahvan saksalaissuuntauksen ja saksalaismielisyyden kannalta.
Omasta vaatimattomasta mielestäni kirjailijoiden identifioituminen saksalaissuuntaukseen on yhtä ymmärrettävää kuin syytökset sen johdosta ovat kummallisia. Voisi nimittäin ajatella, että Neuvostoliiton ja sen kanssa liitossa olleiden maiden myötäileminen olisi tarkoittanut menoa vihollisen puolelle ja tuottanut epäilyn eräänlaisesta henkisestä maanpetturuudesta. Onkin outoa, miten helposti Hella Wuolijoen tapaiset itään päin kallistuneet kirjailijat ovat saaneet omat syntinsä anteeksi, vaikka he puolestaan osoittivat hospitaliteettia niin sanotuille kotiryssille, eivätkä sosialismin nimissä tehdyt rikokset ole sen vähäisemmät kuin kansallissosialisminkaan.
Sen enempää Kunnas kuin samoja kysymyksiä käsitelleet Markku Jokisipilä ja Janne Könönenkään eivät kaikesta oppineisuudestaan huolimatta ole löytäneet vastausta kysymykseen, miten maamme kulttuuri- ja sotilassuhteita olisi toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa voinut paremminkaan hoitaa. Virheitä etsittäessä ja arvioitaessa olisi myös muistettava, että fasismille tyypilliset piirteet eivät ole olleet tyypillisiä vain fasismille vaan useille muillekin joukkoliikkeille, kuten kommunismille ja sosialismille. NSDAP – Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue – sai suuren osan ihanteistaan sosiaalidemokraateilta, ja myös Mussolini oli alun perin sosiaalidemokraatti. Kansallissosialistit ja Italian fasistit tekivät sosialismista kansallismielistä, kun taas vasemmistolainen työväenliike oli pyrkinyt olemaan kansainvälistä: siinä natsismin ja internatsismin ero.
Monesta pahasta pienin
Kunnaksen mukaan Suomen ja Saksan välillä oli vanhastaan suopea yhteenkuuluvuus, joka perustuu luterilaiseen historiaan ja siihen, että Saksa lähetti jo kansalaissodan aikana Suomeen jääkäreitä auttamaan irtautumista Neuvosto-Venäjästä. Kenties tuo henkinen sidos on ollut voimassa jo Hansaliiton ajoista asti.
Kirjailijoilta ei ole myöskään vaatinut erityistä osaamista tulla siihen johtopäätökseen, että Saksan voitto sodassa olisi Suomelle edullisempi vaihtoehto kuin Neuvostoliiton, joten saksalaismielisyys on voitu nähdä sotilaalliselle ajopuuteorialle ominaisesti tietynlaisena pakkona tai ainakin parempana kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Koettuaan saksalaismyönteisyyden välttämättömäksi monet panivat sen varaan myös paljon toivoa ja esiintyivät innokkaasti Saksan sekä Saksassa vallalla olleiden suuntausten puolesta.
Kunnas korostaa, ettei suomalaisten kirjailijoiden myötämielisyyteen saksalaista fasismia kohtaan liittynyt rotusyrjintää eikä antisemitismiä. Hän toteaa, ettei myöskään Suomen äärioikeistolaisissa liikkeissä esiintynyt esimerkiksi Espanjan falangismille ominaista aristokraattista ulottuvuutta.
Tämän hierarkkisen piirteen poissaoloa voidaan selittää kansalaissodan arpiin liittyvällä kansallisella historiallamme ja talvisodan hengellä. Toiseksi, suomalaiset eivät olisi voineet kovin luontevasti kirjoittautua arjalaisuuden taakse, sillä heitä (meitä) ei pidetty arjalaiseen rotuun kuuluvina. Tilalle suomalaiset kehittivätkin ajatuksen suomalais-ugrilaisesta kansasta, joka toimii etuvartiona idän kansoille ja joka osallistuisi pyhään tehtävään elintilan valtaamiseksi idästä.
Myös suomalaisten omassa keskuudessa esiintyi tiettyä roturasismia, jota loivat ja ylläpitivät muiden muassa professori Axel Olof Freudenthalin näkemykset suomalaisista mongooleina, joita ruotsalaisen rodun pitää hallita ja joita ei pidä päästää korkeamman opetuksen piiriin. Suomalaisten identifikaation rotuajatteluun teki mahdottomaksi yksinkertaisesti se, että Saksassa ja Ruotsissa halveksuttiin suomalaisia pitäen heitä epäarjalaisina, mikä teki joistakin suomalaisista, paitsi fasismin suosijoita, myös kaksinkertaisia uhreja.
Filosofit, nuo hyödylliset hölmöt?
Kunnas kirjoittaa suomalaisten osallistumisesta natsi-Saksan myötäilyyn otsikolla ”Hyödylliset pohjoismaiset idiootit”. Ketään säästämättömästi ja kuvia kumartamattomasti hän nostaa esiin muiden muassa akateemikko Georg Henrik von Wrightin tietyt edesottamukset. Von Wrightiähän on palvottu sekä Suomessa että Ruotsissa kuin paikallista kuningasta, ja sikäli pyhäinkuvien kyseenalaistaminen onkin paikallaan.
Kunnaksen mukaan von Wright kirjoitti Saksassa vuonna 1943 ilmestyneessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg, että sotaan liittymisen päivänä Neuvostoliitoa vastaan ”käy vapauttava henkäys koko maan lävitse” ja että ”Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta” alkoi lopullinen tilinteko bolshevismin kanssa. Sen sijaan omaelämäkerrassaan nimeltä Elämäni niin kuin sen muistan, von Wright muistaa, että hän olisi suuntautunut Englantiin jo vuonna 1938 Hitlerin vallattua Itävallan.
Von Wrightin logiikkaa voidaan ymmärtää, vaikka hänen varovasti nimetyissä muistelmissaan olisikin selittelyn makua. Kunnaksen mukaan von Wright ehkä arvioi, että Hitlerin vallattua Neuvostoliiton sodan lopputulos saattaisi paremmin palvella Suomen turvallisuutta Euroopan itärajalla. Mikäli Englanti voittaisi, voittaja olisi kovin kaukana Suomesta ja vielä sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa. Kunnas on päätynyt näkemykseen, etteivät von Wrightin päätelmät olleet tälläkään kerralla tunteenomaisia.
Kunnaksen esille tuoma aineisto ei merkitse, että hän pitäisi aikansa tärkeimpiä suomalaisia filosofeja idiootteina, ja Eino Kailasta puhuessaan hän suoranaisesti alleviivaakin, ettei Kaila ollut suinkaan mikään idiootti. Rolf Nevanlinnan saksalaismyönteisyyttä arvosteltaessa Kunnas muistuttaa, että hän oli äitinsä puolelta saksalainen. Suomalaiset filosofit myötäilivät saksalaista virtausta saksalaisen kielialueen filosofian suuren merkityksen ja perinteen vuoksi, ja he liittyvät siihen samaan kokonaisilmiöön, jonka vuoksi Snellman koki jälleen arvonnousua ja Hegel nautti inflaatiotarkistuksesta toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa.
Heideggerin suhteesta fasismiin
Lähes 700-sivuisessa Fasismin lumous -teoksessa – joka huolellisen dokumentointinsa ja 1700 viitteensä kera olisi selvästi Tieto-Finlandia-ainesta – näkyy Kunnaksen useiden vuosikymmenien työ. Huolellisesta aiheeseen perehtymisestä kertoo se, että Martin Heideggerin aseman pohtimista varten hän on käynyt henkilökohtaisia keskusteluja Heideggerin koottujen teosten toimittajan, Freiburgin yliopiston emeritusprofessori Friedrich Wilhelm von Herrmannin, ja filosofin vanhemman pojan, Jörg Heideggerin, kanssa.
Filosofisesti antoisinta Kunnaksen teoksessa ovatkin juuri ne osiot, joissa hän käsittelee Heideggeria ja hänen osuuttaan eurooppalaisen fasismin aatehistoriallisessa sikermässä. Parasta Kunnaksen teoksessa on maltti ja asiantuntevuus, jolla hän aihettaan lähestyy, ja siksi hänen kirjoituksensa ovat täysin toista maata kuin esimerkiksi Victor Faríasin vuonna 1987 ilmestynyt syytöskirja Heidegger y el nazismo (engl. Heidegger and nazism, ransk. Heidegger et le nazisme), jossa Heidegger leimattiin muitta mutkitta aktiiviseksi natsiksi.
Chileläinen, Heideggerin opiskelijana 1960-luvulla toiminut Faríashan väitti, että Heidegger pysyi kansallissosialistina sodan katkeraan loppuun asti, ja käytti todisteena sitä lähinnä aihetodisteeksi kelpaavaa seikaa, että filosofi maksoi puolueen jäsenmaksun aina vuoteen 1945. Tunnettu Heidegger-tutkija, professori Otto Pöggeler puolestaan on katsonut, että jo vuonna 1934 pidetty Herakleitos-luento palautti Heideggerin riippumattomalle linjalle ja että viimeistään luento Einführung in die Metaphysik vuonna 1935 sijoitti kansallissosialismin bolshevismin rinnalle osaksi niitä liikkeitä, jotka alensivat hengen vain pelkäksi rodun, luokan tai yhteiskunnallisen tosiasian instrumentiksi (Kunnas 2013, s. 78).
Kunnas katsookin, että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojautunut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan sekä jonkin verran mytologiaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani.
Heidegger oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen vappuna 1933, eli samana päivänä kuin oikeusfilosofi Carl Schmitt. Pian tämän jälkeen Heidegger suostuteltiin yliopistonsa rehtorinvaaliin ja tuli valituksi tehtävään, josta hän erosi noin vuoden kuluttua. Totta on, että Freiburgin yliopistossa monet joutuivat kärsimään natsien sensuurilakien ja juutalaisten erottamisen vuoksi. Tunnetuin heistä oli varmaankin eläkkeellä ollut Heideggerin opettaja Edmund Husserl, jolta eräässä vaiheessa kiellettiin yliopiston kirjaston käyttö. Tämä ei tosin tapahtunut Heideggerin vaikutuksesta.
Heideggerin Sein und Zeitin (1927) viidennestä painoksesta (1941) pois pyyhitty omistus Husserlille on myös palautettu sodan jälkeen kirjoittajan toimesta paikoilleen. Poistoa on pidetty merkkinä natsihallinnosta käyneestä käskystä ja palautusta filosofin jatkuvasta kunnioituksen osoituksesta opettajalleen. Tällainen defensiivisyys herättää toisaalta kysymyksen, pitäisikö oppilaiden yleensä olla samaa mieltä opettajiensa kanssa, kun välirikot on nähty klassisina pyrkimyksinä astua pois isien varjosta.
Heidegger näyttää joka tapauksessa päätyneen näkemyksiinsä itse eikä painostuksen tai myötäilyn tuloksena, mihin liittyvän omaehtoisuuden voi nähdä nostavan hänen ajattelunsa arvoa. Kunnas toteaa, että vielä vuosien 1933 ja 1934 seminaarissa Heidegger ajatteli, että olevainen (das Seiende) vastaa kansaa aivan niin kuin oleminen (das Sein) vastaa valtiota. Sen sijaan toisen maailmansodan alkuun mennessä käänne oli jo tapahtunut. Kun Heidegger ankarasti kritisoi vuonna 1938 esitelmässään Die Zeit des Weltbildes (suom. Maailmankuvan aika) maailmankuvan käsitettä, se suuntautui myös epäsuorasti kansallissosialismin maailmankuvaa vastaan. Kunnaksen mukaan Heidegger antaa ymmärtää, että kansallissosialismi palvoo olemisen unohduksessaan maailmankuvaa eikä vallanjanossaan ymmärrä todellisuutta ja olemista, joita ei voida määritellä subjektin luomilla subjektiivisilla käsitteillä ja arvoilla (Kunnas 2013, s. 131).
Heideggerin käsityksessä olemisesta kreikkalaisessa poliksessa (eli kaupunkivaltiossa) käy ilmi, että hänen ihanneyhteiskuntansa on osa kiinteää olemista, ei poliittinen suure. Heideggerin tässä yhteydessä tekemä viittaus historiaan (Geschichte) tarkoittaa sitä historiaa, joka olemisessa tapahtuu, eikä historiaa (Historie), jonka akateeminen historiankirjoitus tavoittaa juonellistaen menneisyyden tapahtumat yksinkertaistetuilla kausaliteeteilla ja valikoiduilla lähdeaineistoilla (Kunnas 2013, s. 134).
Esteetikot peltotiellä
”Tapahtumisen taiteen” tärkeyttä olemisen ymmärtämisessä Heidegger valaisi käsitteellä das Nichts (”ei-mitään”). Sitä, mitä kyseinen käsite edustaa, ei voida tajuta logiikan tai käsitteiden avulla, mutta sen voi ymmärtää esimerkiksi Knut Hamsunin romaanitaiteen avulla. Heidegger siteerasikin Hamsunin August-trilogiaa kuvatakseen ihmisen juurettomuutta, mutta niin, että hänen olemassaolossaan ei ole kuitenkaan menetetty yhteyttä epätavalliseen.
Kunnaksen mukaan käsite das Nichts jää Heideggerille tieteellisesti selittämättömäksi, ja vain taide, joka puhuu selittämättömistä ja kaikista ilmiöistä kuin ne olisivat ensimmäistä kertaa käsillä, kykenee sen tekemään (Kunnas 2013, s. 157). Heidegger antoi ymmärtää, että taiteessa on vahva tiedostava ja ymmärtävä komponentti, jonka romanttinen taiteilijakuva ja elämysestetiikka ovat tunteellisuudessaan työntäneet perusteettomasti sivuun, ja taiteen, kuten kaiken totuuden, olemus on salaisuus. Niinpä se on kamppailtava esille maailmassa, joka rakentuu Herakleitoksen, Nietzschen ja Hegelin mallin mukaan jatkuvista ristiriidoista ja eripurasta.
Joku Adornon tapainen filosofi voisi vastata Heideggerille ja ehkä myös Kunnakselle, että juuri tämäntapainen ajattelu on politiikan estetisointia ja mystifiointia: poliittisen vallan pukemista taiteen ja irrationalismin kaapuun. Toisaalta pitäisi välttää myös fasismin demonisointia ja huomata siihen liittyvä laskelmallisuus, joka oli Heideggerin arvostelun kohteena hänen kritisoidessaan teknologiseen järkeisuskoon liittyvää periaatetta. Siitä hän käytti nimitystä das rechnende Denken, laskeva ajattelu.
Osan sota-ajasta kotiarestissa viettänyt Heidegger joutui valitsemaan luentojensa aiheet poliittisesti soveliaasta henkilögalleriasta, johon kuuluivat muiden muassa Hamsun ja Hölderlin. Ei voidakaan välttyä ajattelemasta, kuinka syvällä sensuurin suossa sekä hän että monet kirjailijat joutuivat tuohon aikaan tarpomaan. Osa heistä oli varmasti myös aidosti peltotiellä sikäli, että valheellisuuden, propagandan ja idealismin ilmapiirissä moni asia kääntyi aivan muuhun suuntaan kuin ajattelijat itse tarkoittivat, useimmiten harhapoluille. Luotettavan tiedon onkiminen ajattelijoiden tarkoituksista on siksi aina hyvin vaikeaa.
Kirjallisuuden ja filosofian lisäksi myös elokuvataide on viime vuosina lähestynyt fasismin ajan kärsimyksiä uusin silmin ja pystynyt näkemään fasismin suosijoina nähdyt henkilöt myös uhreina. Minulle tulee elävästi mieleen Jan Troellin vuonna 1996 ohjaaman elokuvan kohtaus, jossa Knut Hamsunia esittävä Max von Sydow huudahtaa pettyneenä Hitlerille ollessaan hänen vieraanaan Berghofissa: ”Er vilja är förfalskad! [Tahtonne on vääristynyt!]”
Romantikkojen taistelu pinnallisuutta vastaan
Heideggerin filosofia oli poliittisesti arvioiden keskustavasemmistolaista, ja siihen liittyi maalaisen, juurevan, olemisen ihannointia. Biologismi ja roturasismi olivat sille vieraita, ja myös Nietzschen naturalismista Heideggerille välittyi lähinnä sen bios, joka viittaa elämään ja vitaalisuuteen.
Kunnaksen mukaan katolinen Heidegger piti jo nuoresta asti virheellisenä Nietzschen väitettä, että totuus on eräänlainen erehdyksen laji. Sen sijaan Heidegger katsoi, että henkevä epäily totuuden objektiivisuudesta oli itsessään vaarassa muuttua valhefilosofiaksi. Etsiessään kätkettyä totuutta, kreikkalaisten aletheiaa, hän suhtautui varauksellisesti myös amerikkalaiseen pragmatismiin.
Kunnas näkee, että Heideggerin antipositivismi oli saksalaisen rationalismin kritiikin täydennys, ja positivismin hän arvotti negatiivisesti, sillä se otti totuuden lähteeksi aistihavainnon, joka ei koskaan voi olla objektiivinen. Objektiivinen tieto ei voi Heideggerin mukaan syntyä koeputkessa, eikä kielikään ole kulkuväline, jollaiseksi analyyttinen kielifilosofia on mieltänyt kielen aseman tavoitellessaan kaikille yhteistä tapaa puhua todellisuudesta. Heidegger kysyi aina Immanuel Kantin tapaan, millä edellytyksillä tai ehdoilla jokin tieto on objektiivista, ja niin hän kritisoi luonnontieteen mallin mukaista tiedon tavoittelua humanistisissa tieteissä. Positivismi ei ole kiinnostunut kaikesta siitä, mikä on olemassa havaintojen lisäksi, ja siksi se on tietämättömyyttä tosiasiasta, ettei täsmällisyys aina lankea yhteen totuuden kanssa (Kunnas 2013, s. 171).
Tämä tieteenfilosofinen arvostelu on ajankohtaista yhä edelleen, aikana, jolloin monet nykyaikaisina pidetyt tutkimuksen lajit, kuten aivotutkimus ja geeniteknologia, toistavat 1930-luvulla luotua positivistista ja teknistä ihmiskuvaa. Omasta mielestäni Nietzschen, Schopenhauerin ja Heideggerin tapaiset kulttuuripessimistit ovat olleet syvällisempiä ja päässeet lähemmäksi olevaisen totuutta tai ainakin totuutta olemisen luonteesta kuin Marilyn Monroelta vaikutteensa saaneet optimistit. Samassa mielessä on ymmärrettävää, miksi nietzscheläisestä ja heideggerilaisesta ajattelusta viehättyneet ovat aina karsastaneet amerikkalaiseen pragmatismiin liittyvää myönteisyyttä ja konstruktiivisuutta.
Pessimismi sai äärimmäisen ilmaisunsa romanialaisen E. M. Cioranin filosofiassa, mitä puhuttelevasti kuvaa se, että hänen äitinsä kertoi halunneensa tehdä abortin, jos olisi tiennyt kuinka onneton hänen pojastaan tulee. Kunnas käsitteleekin laajasti Romanian suurvalta-ajoilta voimansa saaneen romanialaisen mystiikkafasismin asemaa ja kuuluisien romanialaisten filosofien, Nae Ionescun ja Mircea Eliaden, kääntymistä fasismin tielle.
Kunnas nostaa eurooppalaisen fasismin lukuihin mukaan myös Carl Gustav Jungin, joka on kollektiivisen tiedostumattoman käsitteellään pikemminkin valaissut ihmisyyden pimeää puolta kuin antautunut sen riepoteltavaksi. Jungin nostamiseen fasismin parrasvaloihin ovat ohjanneet luultavasti muutamien marxilaisten mielipiteet, kuten Ernst Blochin syytökset teoksessa Das Prinzip der Hoffnung, jossa hän haukkui Jungia fasistiksi ja fasistiseksi vaahtoavaksi psykoanalyytikoksi. Toinen syy on, ettei Jung arvostellut natsijohtajia analyyseissaan vaan pidättäytyi kärkevästä kritiikistä tulkiten esimerkiksi Hitleriä vain Saksan kansan kollektiivisen alitajunnan äänitorveksi. Tosiasiassa Jung oli hyvin sveitsiläinen, paitsi kansallisuudeltaan, myös mielipiteiltään, mutta neutraalina pysytellyt psykoanalyytikko kelpasi muutamille fasisteille, sillä Freudista poiketen hän oli ei-juutalainen.
Fasismi ja homoseksuaalisuus
Nähdäkseni syvyyspsykologinen tutkimus on tarpeellista fasismin luonteen ymmärtämiseksi ja siihen liittyvien kärsimysten sekä tuskien ennaltaehkäisemiseksi (mikäli tällainen ohjaava tehtävä tieteelle sallitaan).
Kunnas on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että kansallissosialismiin liittyi – niin homovastainen suuntaus kuin se julkisesti olikin – myös maskuliinisuutta ihannoivaa homoseksuaalisuutta, jonka esikuvana pidettiin antiikin filosofiaan liittyvää poikarakkautta. Huomio on perusteltu, mutta sitä on marginalisoitu sekä yleisesti että Kunnaksen tutkimuksessa.
Nähdäkseni suhteella homoseksuaalisuuteen on paljon oletettua keskeisempi osa kaikkien fasististen liikkeiden synnyssä. Nähdäkseni fasismi edustaa heteroiden ja biseksuaalien tapaa torjua homoseksuaalisia yllykkeitään, ja se on pyrkimystä sovittaa oidipaaliseen kompleksiin liittyvää tunteiden ambivalenssia sublimoimalla homoseksuaaliset tunteet patriarkaalisen isänvallan palvontaan. Se on myös identifioitumista kiihkoisänmaallisuuteen sekä valtioiden rajoja piirtelevän eksogamian ja insestikiellon muotoon, johon liittyy chauvinistista homoseksuaalisuutta ja homososiaalisuutta.
Olenkin itse tulkinnut teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) fasismia ja Hitlerin kompleksista luonnetta osoitukseksi fasismiin liittyvästä torjutusta ja vääristyneestä homoseksuaalisuudesta. Saksalainen historianprofessori Lothar Machtan esitteli väitteiden taustaksi historiallisia perusteita paljon huomiota saaneessa teoksessaan Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”) vuonna 2001, ja jo amerikkalainen psykiatri Walter C. Langer piti Hitleriä homoseksuaalina Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun tilaamassa psykologisessa profiilissa, jonka pohjalta hän julkaisi vuonna 1972 teoksen The Mind of Adolf Hitler (suom. Adolf Hitler – Mies ja myytti). Osa Hitlerin ja fasismin myyttisestä lumouksesta selittyy varmasti molempiin liittyvällä alitajuisella homoseksuaalisuuden kiehtovuudella, jonka johdosta Hitler ”myy aina”.
Ei paha ole kenkään ihminen...
Metatasolta arvioiden kiintoisaa fasismin ja natsismin historiateoksissa on niiden oma taipumus pitää Hitleriä ja muita fasistijohtajia jatkuvasti parrasvaloissa. Tässä mielessä Hitler piirsi itsensä pysyvästi, ei vain ihmiskunnan tajuntaan, vaan myös varoittavaksi esimerkiksi, joka radioaaltojen myötä on poistunut jo aurinkokunnastammekin ja etenee tähtitarhain tuolle puolen, toiseen todellisuuteen.
Juuri siksi, että fasismi usein halutaan siirtää pois itsestä ja rajata toisten ominaisuudeksi eli ”lähettää ulkoavaruuteen”, sillä on (juuri tämän rajaamisen kautta) edelleen voimaa vaikuttaa myös niiden ajatteluun, jotka sen kiihkeimmin kieltävät. Silmiinpistävää monille fasismin selityksille – ei tosin tälle puheena olevalle – on kirjoittajien defensiivisyys, joka kertoo fasismin kriitikoiden omastakin innostuksesta fasismia kohtaan.
Kunnaksen työssä puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä paneuduta kovinkaan paljon kysymykseen, mikä osuus sellaisilla eettis-moraalisilla järjestelmillä kuin uskonnoilla – niin hindulaisuudella kuin kristinuskollakin – oli fasismin synnyssä ja ”ymmärtämisessä”. Itseäni on kiinnostanut aina myös se, kuinka paavit ovat suudelleet natseja mielessään Jeesuksen niin sanottu toisen posken etiikka: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39).
Tässä sinänsä ongelmallisessa opetuksessa on kyllä edelleen viisautensa sikäli, että myös fasismin leimaaminen yksiselitteisesti pahaksi on sekin vaarallista, sillä juuri vastakohtien kautta kautta paha tarttuu. Siksi en voi täysin torjua epäilystäni, missä määrin Kunnas on toiminut täysin loppuun asti harkitusti ja kriittisesti aiemmassa pahuutta tarkastelevassa kirjassaan Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? (2008).
Vanhat sananlaskut sanovat, että ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” ja ”mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan” (paitsi tietysti matka samaa tietä takaisin). Ja: ”ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Jokaisen lienee pakko myöntää, että myös kansallissosialismiin liittyi jotain myönteistä, kuten Volkswagenit. Kansallissosialismissa myönteistä oli myös se, että koronkiskominen oli valtakunnassa kielletty. On syytä muistaa, että spekulatiivinen talous – eli toisten ihmisten rahoilla pelaaminen ja välistä vetäminen, toisin sanoen pyrkimys leipoa voittoa tuottamatta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja – ovat nykyisenkin kirkkaana kimaltavan kuplatalouden keskeisiä syitä. Samalla ne ovat todennäköisiä syitä myös siihen, miksi fasismi nykyisen EU:n jälleenromahduksen seurauksena taas nousee.
Miksi älymystö hullantui fasismista?
Kaiken tämän analysoimisen lopuksi on hyvä kysyä, miksi älymystö ja sivistyneistö saatiin uskomaan fasismiin ja kuinka fasistit saatiin salonkikelpoisiksi miellyttääkseen kulttuurieliittiä sekä sulautuakseen itse siihen.
On muistettava, että monet saksalaiset kansallissosialistit olivat alun perin itse halunneet tulla taiteilijoiksi, kärjessä luonnollisesti Führer, mutta myös Joseph Göbbels kokeili romaanikirjailijan uraa yhdellä kaunokirjallisella teoksella. Pääideologina tunnettu Alfred Rosenberg puolestaan opiskeli arkkitehtuuria ja toimi kuvaamataidon opettajana Tallinnassa, ja Albert Speer oli niin ikään arkkitehti (lavasteet olivat mahtipontiselle liikkeelle yhtä tärkeitä kuin Internet on kaikelle politiikalle nykyisin). Himmler ja Göring taas rakastivat taiteita keräämällä tauluja ja veistoksia varastoihinsa, joissa lojui myös kymmeniä tuhansia viini- ja viskipulloja.
Tähän ”taiteilijuuteen” oli helppo samastua puolin ja toisin. Mutta ei taidetta ilman tuskaa.
Monet fasismia myötäilleet älymystön ja sivistyneistön jäsenet olivat taiteilijoita sekä Suomessa että muualla Euroopassa, ja taiteilijoille pidetään luonteenomaisena sitä, että he edustavat äärikantoja. He ovat lähtökohtaisesti äärimmäisyysajattelijoita ja -toimijoita. Taiteilijat, mutta myös tieteenharjoittajat, koettelevat rajoja ja suhtautuvat uusiin ilmiöihin ennakkoluulottomasti. Tulevaisuuteen suuntautuminen arvotetaan älylliseksi, kun taas konservatiivisuutta pidetään taantumuksellisuutena. Ja fasismi edusti äärimmäistä edistyksellisyyttä.
Toisaalta taiteilijat ovat usein myös äärimmäisiä rationalisteja. Niinpä he ajattelivat fasismin edustavan jotakin uutta ja hyvää sekä luovan myönteisiä arvoja. Fasismilla oli visio uudesta Euroopasta. Sen nähtiin tarjoavan lamaannuksessa olevalle ja pinnallisuudesta kärsivälle kulttuurille uuden henkisesti korkeatasoisen suunnan. Hitlerin Saksa näytti antavan Euroopan älylliselle elämälle kokonaan uudenlaisen lähtökohdan, joka oli kuorrutettu antiikin ihanteilla, ja sen varjopuolena pidettiin vain yksipuoluejärjestelmää ja militarismia, mutta niitäkin ymmärrettiin ensimmäisen maailmansodan kokemusten valossa.
Kunnas kirjoittaakin teoksensa lopussa: ”Jos eurooppalaista sivilisaatiota todella uhkasi rappio ja suoranainen kuolema, fasismi oli viimeinen suuri – epäonnistunut – yritys pelastaa se.” (Kunnas, s. 646)
Eräs ymmärettävä syy fasismin suosioon on tietenkin yksilöiden egoismi, rationalismi ja oman edun tavoittelu, joka yhdistyi joukkokäyttäytymiseen. Yksilöt kerta kaikkiaan kokivat, että menemällä mukaan suurempaan aatteeseen siitä olisi heille hyötyä ja he saavuttaisivat oman etunsa. Osallisuus näytti edistävän uraa, kun taas vastahakoisuudesta olisi ollut merkittävää haittaa. Myös suomalaisten kontaktit Saksaan olivat selvää valuuttaa parempien asemien tavoittelussa. (Tässä nähdään, kuinka vaarallista uran tavoittelu ja niin sanotun sosiaalisen pääoman keruu työelämässä on.)
On myös muistettava, että 1930-luvun Saksa lupasi paljon. Kansallissosialismilla näytti olevan takanaan (ainakin näennäisesti perusteltu) poliittinen filosofia. Tässä suhteessa nykyinen uusnatsismi edustaakin vain degeneroitunutta nationalismin muotoa, sillä siltä puuttuvat kulttuuriset ihanteet, ja se asemoi itsensä lähinnä taloudellisen kurjuuden vastustamiseen, eikä sillä ei ole sellaista kulttuurieliitin kannatusperustaa kuin Hitlerin Saksalla oli.
Kysymys oman aikamme tilanteesta ja fasismin opetuksista ajallemme voidaan nähdä myös historiallisten faktojen selvittelyä laajakantoisemmin. Vuosikymmenten kuluessa on kerätty paljon todistusaineistoa siitä, miten pahasti älymystö voi haksahtaa, mutta onko pohdittu myös sitä, kuinka vakavasti nykyinen älymystömme saattaa hurahtaa altistuessaan oman aikamme poliittisille tarkoitusperille?
Nykyisessä EU-Euroopassa on luonnollisesti vaikeaa käsittää, että 1930-luvulla monet rotuopista ja militarismista vaikutteita saaneet eivät nähneet toiminnassaan mitään erikoista. Mutta myös meidän oman aikamme keskeiset suuntaukset, kuten globalisaatio, talousliberalismi, maahanmuutto, väestöjen vapaa oleskelu eri maissa ja vieraiden valtioiden velkatakaukset saattavat vaikuttaa muutaman vuosikymmenen päästä virhellisiltä ja vaarallisilta ideologioilta, joita pidetään lopulta piruntyönä.
Myös Euroopan unionilla on – tai oli – visio uudesta ja paremmasta Euroopasta.
Arvioitu teos
Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.
Muu kirjallisuus
Bloch, Ernst, Das Prinzip der Hoffnung. Gesamtausgabe, Bd., 5. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1959.
Farías, Victor, Heidegger and nazism. Ed. Joseph Margolis et al., transl. Paul Burrel et al., orig. Heidegger y el nazismo, 1987. Philadelphia: Temple University Press, 1989.
Hankamäki, Jukka, Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2008.
Heidegger, Martin, ”Die Zeit des Weltbildes” [esitelmä 1938]. Teoksessa: M. Heidegger, Holzwege, 1950, s. 75–113. 8. Auflage. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2003.
---, Einführung in die Metaphysik [luento 1935]. Tübingen: Max Niemeyer, 1953.
---, Sein und Zeit. 5. Auflage, urspr. 1927. Tübingen: Max Niemeyer, 1941.
Kunnas, Tarmo, Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? Jyväskylä: Atena, 2008.
Langer, Walter C., Adolf Hitler – Mies ja myytti. Suom. Keijo Kylävaara, alkut. The Mind of Adolf Hitler, 1972. Helsinki: Kirjayhtymä, 1973.
Machtan, Lothar, Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators. Berlin: Alexander Fest, 2001.
Pyhä Raamattu – Vanha testamentti, Uusi testamentti. Suomen evenkelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessaan vuonna 1992 käyttöönottama suomennos. Mikkeli: Suomen Pipliaseura, 1994.
Wright, Georg Henrik von, Elämäni niin kuin sen muistan. Suom. Iiro Kuuranne, alkut. Mitt liv som jag minns det, 2001. Helsinki: Otava, 2002.
