Tieteen rappio ja filosofian tuho

Suomen Akatemia julkaisi tämän viikon alussa selvityksen nimeltä Suomen tieteen tila ja taso 2009 (pdf-tiivistelmä tässä), jossa kerrotaan, millaista ylistetty suomalainen yliopistotiede nykypäivänä on. Raportti perustuu kansainväliseen arviointiin, ja sen tekoon osallisui nelisensataa tiedeyhteisön jäsentä.

Tutkimuksen tulos on noloa luettavaa narsistisessa hybriksessä piehtaroivalle yliopistotieteelle. Sen mukaan Suomessa on EU-maista eniten tohtoreita väestöön verrattuna, mutta tieteen laatu on Pohjoismaiden huonoin ja huonoimmasta päästä myös koko Euroopan kontekstissa nähtynä.

Tämä ei ollut minulle yllätys. Kirjasin suomalaisen tieteen viat jo verkkokirjaani Contra Academia muutama vuosi sitten, ja nykyisin nuo samat asiasisällöt voi lukea esimerkiksi teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Yliopistot puolustautuvat kliseemäisin argumentein. Yksi valittaa, että opettajia on liian vähän, ja toinen puolestaan voivottelee, ettei välineisiin ei ole rahaa.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä immanentteja selityksiä, ja ongelma on koko yliopistolaitoksen epä-älyllistymisessä. Se puolestaan on vallitsevan tiedepolitiikan, poliittisen korrektiuden tavoittelun ja akateemisen sensuurin syytä.

Määriin tuijottaminen kiteytyy tohtoreiden liikatuotannossa. Ennen kuin nykyinen spaniel-like-education-tyyppinen tohtoreiden tuottaminen käynnistettiin, lupaa olisi pitänyt kysyä kaikilta niiltä tieteenharjoittajilta, jotka jo olivat tohtoreita, jotta opinnäytteiden arvoa ei olisi devalvoitu, niin kuin sittemmin tehtiin.

Nykyään monet tiedekunnat (esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen) eivät kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein, ettei paljastuisi, kuinka huono taso on. Tohtoreita on tämän vuosituhannen alusta lähtien leivottu aivan liikaa. Suurimmalla osalla väittelijöistä ei vaikuta olevan sen enempää tieteellistä asennetta kuin kykyä kirjoittaa virheettömiä lauseitakaan. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, vuoden 2000 jälkeen väitelleistä tohtoreista tuli tasoltaan lisensiaatteja. Väitöskirjoista puolestaan tehtiin niin sanottuja eurooppalaisia väitöskirjoja, jotka vastaavat entisiä pohjoismaisia lisensiaatintutkielmia.

Tätä nykyä esimerkiksi lääketieteellisissä tiedekunnissa tohtorinkoulutusohjelmiin valitaan kandidaatintutkintoa suorittamattomia - ilman, että opiskelijalla olisi minkäänlaisia näyttöjä tieteellisestä toiminnasta. Väitöskirjoja väännetään aiheista, joihin ei liity mitään tutkimuksellista mielenkiintoa: esimerkiksi nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista tai auton moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Esimerkiksi itse voin tältä istumalta väitellä tohtoriksi viimeksi mainitusta: ”Jos auton moottoriöljyt vaihdetaan usein mutta ei liian usein vaan sopivasti, voidaan vähentää öljynkulutusta, tuotetaan vähemmän jäteöljyä ja lisätään moottorin kestävyyttä, ja jos koko prosessi suoritetaan oikein, parannetaan – mikä tärkeintä – samalla turvallisuutta ja käyttömukavuutta. Lopulta tästä kaikesta on hyötyä, ja se lisää tehokkuutta.” Kun tuotos koristellaan vielä muutamalla välttämättömällä muotisanalla, kuten ”globalisaatio” ja ”ilmastonmuutos” sekä huonoa suomea edustavalla ilmaisulla ”omaehtoinen”, ”epäkohta” ja ”eittämättä”, luodaan uskottava tieteellisyyden vaikutelma, eikä joukosta puutukaan enää kuin infantiili ”hiilijalanjälki”. Kun kaikki tasalaatuiset, defensiiviset ja sinänsä merkityksettömät aineelliset näkökohdat on otettu huomioon, minulla on kädessäni tusinatohtorin paperit, joissa sanotaan, että olen onnistuneesti väitellyt moottoriöljyjen vaihtamisprosesseista.

Myös akatemian julkaisemaa Suomen tieteen tila ja taso 2009 -selvitystä voidaan arvostella tietystä voiteluaineen kierrätyksestä. Siinä tieteellisyyden kriteerinä on pidetty itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti muun muassa ”kansainvälisyyttä”, ja laatua on arvioitu määrällisin mittarein, esimerkiksi laskemalla suomalaisten saamaa huomiota tietyissä kansainvälisissä lehdissä. Tällaiset arviointiperusteet ovat absurdeja. Kansainvälisyys ei ole itseisarvo eikä tieteen arvo. Miksi tiede tulisi paremmaksi vain sillä perustella, että tutkimuksen kirjoittaja on matkustellut ulkomailla, pärpättänyt kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoinut eli hankkiutunut ideologisiin ja sosiaalisiin kytköksiin?

Kun kotimainen julkaisutoiminta kielletään ja vain englanniksi printattu otetaan huomioon pätevyyden arvioinneissa, tämä vie pohjan filosofian piirissä harjoitettavalta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Meille tärkeät kysymykset eivät paina kansainvälisissä kehissä tarpeeksi tullakseen huomioiduiksi, mutta se ei suikaan merkitse, ettei kyseisillä asioilla olisi arvoa Suomessa. Mitä pahaa on siinä, että tutkijan suhde kieleen on herkkä, ja hän kirjoittaa vain kotikielellään: päästämättä käsistään sellaisia lesekakkuja kuin kansainväliset reuhaajat, jotka suu vaahdossa huutavat, että englanniksi julkaisemalla pätevöityy ja saa meriittiä?

Minä en ole huolissani suomalaisen tieteen tasosta. Olen raivoissani siitä epä-älyllisyyden aallosta, joka on pyyhkäissyt ylitse koko yliopistomaailman.

Filosofia, tiede ja tutkimus eivät tunnu kytkeytyvän mihinkään, koska älyllisiä majakoita ja suunnannäyttäjiä ei ole. Filosofian laitoksen johtajana toimii joku demaripuolueen ohjelmatoimikunnan jäsen (kuten juuri nyt on laita), ja niin sanotut toisinajattelijat savustetaan virkojen piiristä häikäilemättömästi pois.

Tästä johtuen yliopistoissa ei ole päteviä filosofeja, jotka ymmärtäisivät, missä nykyajan Euroopassa mennään. Puuttuu visio, suunta ja käsitys siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Niiden tilalla on monikulttuurisuuden, feminismin ja suvaitsevuuden hokemista. Se on kieltämättä mukavaa, mutta onko tämä, kyyhkyläiseni, sellaista kristallinkirkasta ja älyllisyydellään loistavaa tiedettä, joka paljastaisi poliittisia valheita? – Ei tietenkään. Sen sijaan tiede ja filosofia on kytketty yleiseurooppalaisten poliittisten tendenssien ajamiseen, mikä näkyy Suomen Akatemian omista päätöksistä: tukea saa, jos on kuuliainen ohjelmille, joiden tulokset on etukäteen päätetty.