Lehdet raportoivat jokin aika sitten, että tiede on keksinyt ajatuksia lukevan koneen. Luonnontieteellisen Nature-lehden mukaan kalifornialaisen huippuyliopiston (University of California, Berkeley) tuottama huipputiede on saanut aikaan tietokonemallin, joka kykenee tulkitsemaan koehenkilön katsomat valokuvat 90-prosenttisesti oikein. Toisen koehenkilön kohdalla päästiin yli 70 prosentin tarkkuuteen. Kuvia oli yhteensä 120, ja niitä edelsi 1 750 muun valokuvan sarja, joiden avulla tutkimukseen osallistuneiden kahden koehenkilön aivotoimintaa ensin monitoroitiin. Mitä tämä merkitsee?
Filosofisesti katsoen kokeen merkitys on siinä, että aivojen tuottamia sähkökäyriä ja mahdollisesti myös aivokemiallisia tapahtumia rekisteröimällä oletetaan voitavan päästä ajatusten jäljille. On kuitenkin huomattava, että pelkkä rekisteröiminen ei ole vielä ajatusten lukemista, vaan se edellyttää aina tulkintaa. Niinpä keskeistä on, kuka laatii tulkinnan välineet ja kriteerit ja miten niitä sovelletaan.
Kyseiset tietokonemallit luo tietenkin toinen inhimillinen tajunta, joka tällä tavoin tulkitsee tutkittavaa tajuntaa. Näin ollen kyse ei ole siitä, että tietokone tulkitsisi itsenäisesti mitään tai muodostaisi tajunnan kaltaista linkkiä havaintoja vastaavien aivotilojen ja niiden ”ajatuksina” esitettävien vastineiden välille. Kokeen tuloksista ei siis voida johdella päätelmää, joka puoltaisi näkemystä tekoälyn itsenäisyydestä, tai näkemystä, että tulkintatehtävää suorittava kone olisi itsenäinen tajunta.
Olennainen tältä kannalta on juuri aivotoimintojen ja inhimillisen tajunnan välinen ero, jota professori Lauri Rauhala on painottanut tieteenfilosofiassaan. Valaiseva on esimerkiksi hänen Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2009 julkaisemansa artikkeli ”Kokemuksen häiriöt ja sairauden käsite”. Rauhala toteaa, että aivotapahtumat eivät ole tajunta, eikä inhimillistä tajuntaa voida redusoida (palauttaa) aivokemialliselle tapahtumatasolle tai johdella siitä. Aivokemia ei esimerkiksi tiedosta eikä tajua omaa olemassaoloaan. Vasta tajunta voi tiedostaa, että on olemassa aivokemiaa. Näin ollen ensisijaista on tajunnan olemassaolo.
Tajunnan olemassaolo on inhimillinen ominaispiirre, joka erottaa ihmisen ajattelun muista luonnon prosesseista. Filosofioissa siitä on käytetty esimerkiksi ydinihmisyyden nimeä (Sven Krohn), ja lähellä sitä on myös Immanuel Kantin ja Edmund Husserlin käyttämä transsendentaalisen egon käsite. Uskonnoissa ja Platonin filosofiassa puhutaan sielusta.
Käytännössä aivotoimintojen ja tajunnan välinen ero tulee esille vaikkapa median laajasti käsittelemien koulusurmien yhteydessä. Viranomaiset ja media ovat vaatineet, että ampujat pitäisi saattaa hoitoon, ja avuksi huudetaan lääkäreitä. Kuitenkin myös lääkärit toteavat filosofien tavoin, että surmaamisimpulssi ei ole sairaus. Väkivaltaan turvautuvat usein täysin terveet ihmiset ja vieläpä harkitusti sekä institutionalisoidusti, kuten armeijassa. Satunnaisen väkivallan takana onkin usein maailmankuvan tajunnallinen häiriö. Väkivaltaan turvautumista ei voida johdella pelkästä aivokemiasta, vaan syyt ovat nimenomaan tajunnan hämärtymisessä ja siihen liittyvässä ihmisen koko maailmasuhteen häiriytymisessä.
Niinpä pelkkä lääketieteellinen aivojen aktivoiminen tai pillereillä puuduttaminen ovat vääriä ratkaisuja ongelmiin. Ongelmat ovat tajunnallisella ja mahdollisesti sosiaalisella, eivät aivokemiallisella, tasolla. Tämä esimerkki valaissee aivoprosessien ja tajunnan välistä olemuseroa riittävästi.
Mitä merkitystä ”koneellisella ajatusten lukemisella” sitten on, mikäli kalifornialaisten tutkijoiden malli saataisiin toimimaan? Keksinnöstä raportoinut Nature-lehti näkee tärkeimmät mahdollisuudet konkreettisissa sovelluksissa: esimerkiksi neuroproteeseja eli kehon keinojäseniä voitaisiin hallita aivoilla.
Mutta avainsaavutukseksi mainitaan, että tutkijat ovat saaneet kehitetyksi mallin minkä tahansa kuvan tulkitsemiseksi. Tämä merkitsisi, että tien päässä häämöttäisi esimerkiksi unien toisintaminen kuvineen sekä ajatusten lukeminen. Aiheesta Suomessa raportoinut It-viikko antaa mielikuvituksensa laukata niin pitkälle, että se näkee ongelmana jo ajatustenlukuun liittyvät yksityisyydensuoja- ja tietoturvakysymyksetkin.
Näissä immanenteissa näkökohdissa ei ole kuitenkaan asian ydin. Keskeistä on, että tiedemiehet eivät kykene edelleenkään uudelleentuottamaan kuvia ihmistajunnasta. Jos aivoprosessien ja tajunnan välinen ero on niin peruuttamaton kuin esimerkiksi Rauhala näkee, se ei ole koskaan mahdollista. Parhaatkin koneet pystyvät tätä nykyä lukemaan eli jäljentämään kuvaruudulle sen tapaisia asioita, kuten ihmisen näkö- ja kuulohavaintoja, eli yksinkertaisia aistimuksia.
Aistihavaintojen aivotoiminnallisista vastineista voidaan siis anturien avulla johdella tietokoneohjelman kautta kuvia, jotka näyttöruudulle päätyneinä osoittavat, mitä havaitsijana toimiva koehenkilö suurin piirtein näkee tai kuulee. Mutta koneet eivät pysty raportoimaan vähääkään abstraktimmista ajatuksista, kuten koehenkilön ajattelemasta oikeudenmukaisuuden käsitteestä tai numerosarjasta.
Miten voitaisiin mallintaa esimerkiksi oikeudenmukaisuutta koskeva ajatus? Tuomarinvaaka tai nuija tuskin sopisivat sen vastineiksi, sillä kyseessä olisivat vain yhteiskunnallisen sopimuksen varaiset symbolit, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisen oikeudenmukaisuuden kanssa myöskään käytännön elämässä. Joku saattaisi tuottaa oikeudenmukaisuutta ajatellessaan mielikuvan pankkiryöstöstä, toinen kuvan hurmahenkisestä uhrautumisesta sotarintamalla, ja kolmannen ajatuksissa välkkyisivät sosialismin punaiset sukkapuikot. Mikään yksiselitteinen mallinnus tuskin olisi mahdollinen. Myös tämä tukee näkemystä, että aivokemiallinen ja tajunnallinen tapahtumataso ovat itsenäisiä, eivätkä mielipidepoliisit pääse ainakaan toistaiseksi lukemaan ajatuksiamme.
Kalifornialaisten tieteenharjoittajien tuottaman aivotutkimuksen saavutukset voivat parhaimmillaan helpottaa ihmisten elämää jonkinlaisten apuvälineiden muotoon saatettuina. Mutta ne eivät valaise lainkaan sitä, millaisia inhimillinen ajattelu ja sen toteutumisyhteys eli tajunta ovat ominaisluonteiltaan. Sitä voidaan pohtia lähinnä filosofian piirissä.
Tämä voisi johdattaa myös yhteiskunnan viranomaistahoja, poliitikkoja ja muita vaikutusvaltaisia toimijoita oivaltamaan, mistä kenkä terveyden ja sairauden kysymyksissä sekä niin sanotun häiriökäyttäytymisen tapauksissa puristaa. Kyse ei ole useimmiten fysiikasta eikä kemiasta vaan ihmistajunnan vääristymisestä, jonka takana ovat kieroutuneet valtasuhteet, yhteiskunnallista kurjuutta, köyhyyttä ja arvojen himmentymistä. Niihin taas eivät pure psykofarmasia eivätkä muut lääkkeet vaan järkevät filosofiset ja poliittiset ratkaisut.
