Lehti kiittää itseään

Helsingin Sanomien jutun mukaan ”HS-raati näkee Hesarissa aatetta”, kun 73 prosenttia vastaajista on vastannut ”kyllä” lehden kysymykseen ”Onko Helsingin Sanomissa yhä tilaa aatteellisuudelle?”.

Tästä lehti johtelee selityksen, että se on siis monipuolinen ja sallii erilaisten kantojen esille pääsyn. Todellisuudessa vastaajien mielipiteet tarkoittavat, että Helsingin Sanomat julistaa omaa aatettaan. Tämän jokainen on voinut huomata lehden truuttaamasta maahanmuuton puolustelusta ja eräiden tahojen ajojahdeista.

Myös haastatelluilta saatuja kannanottoja, joissa lehteä pidetään ”liberaalina”, voidaan pitää absurdeina. Ainoa lehteen mahtunut vapaus on ollut vapautta olla samaa mieltä sen keskiluokkaisten ihanteiden kanssa. Ja vastausten luotettavuus sinänsä on kyseenalainen: kukapa HS-raatiin kelpuutettu haukkuisi lehteä, jonka kultapossukerhoon toimitus on lähettänyt kutsun?

Aika sovinnaista on mielipiteiltään Helsingin Sanomien kokoon keräämä suomalaisen älymystön kärki, ainakin mikäli on uskomista niihin mielipiteisiin, joita HS-raati on laukonut seksuaalisuudesta, naistutkimuksesta, kirjallisuudesta ja melkein mistä tahansa.

Pahiten näitä lapsenvahteja rasittaa vihervasemmiston omasta kompostikasasta huokuva normatiivisuus ja banaali mielikuvituksettomuus. On tärkeää olla tosissaan, ja kun on tosissaan, on tärkeä. Katsokaa vaikka raadin aiempia kannanottoja (lista jutun oikeassa laidassa). Lisää analyysia tässä ja kirjani Sensuurin Suomi (2009) päättävässä luvussa.

Aatteellisuus on muuten kreikaksi ideologiaa. Helsingin Sanomat on siis oman raatinsakin mukaan ideologinen julkaisu.

Toisaalta Helsingin Sanomat ei ole lehti ollenkaan, vaan se on ideologia sinänsä. Se on keskiluokan aatteiden ja elämäntavan paimen. Onpa kyse mistä tahansa arkipäivän ilmiöstä, lehti kiirehtii kuin jokin täti Eulaalia julistamaan siitä omat kantansa ja opettamaan, kuinka asiaan pitää suhtautua. Nyt se määritteli myös itsensä. On se seriöösiä.