Muurista ja diktatuurista

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Viime lokakuun 7. päivänä puolestaan täyttyi kuusikymmentä vuotta DDR:n perustamisesta, joten kommunistinen valtiodiktatuuri ehti seistä tolpillaan neljänkymmenen vuoden ajan. Idän ja lännen rautaesirippu halkoi Saksan kansaa vuodesta 1961 vuoteen 1989, yhteensä 28 vuotta.

Nykyisin muurista ovat jäljellä vain suojelukohteina säilytetyt rippeet, ikävät muistot ja Yleisradionkin TV-kanavien ahkerasti esittämät ”ryssän rokumentit”. Siinä, että ykkönen, kakkonen, Teema ja FST tuovat ruutuun noita sosialismin ajasta kertovia dokumenttiohjelmia, on selittelyn maku. Esimerkiksi Teema on suoltanut huomattavan paljon Kuuban reaalisosialismia ikävöiviä nostalgiaohjelmia ja Francon ajan Espanjasta kertovia kauhisteluja. Nyt, kun on aika itkeä Berliinin muurin kaatumista, Ylen toimitukset valaisevat kansaa ymmärtäväisillä ohjelmilla, joissa selitetään, miksi muurin rakentaminen oli DDR:lle niin välttämätöntä: näin ehkäistiin muun muassa maastapakoa ja työvoimapulaa...

Eilen esitetyn Berliinin muuri -dokumentin loppupuolella risupartainen historioitsija muistutti, että muuri oli Itä-Saksalle taloudellinen välttämättömyys, jonka turvin maa saattoi kokeilla yhteiskuntajärjestelmänsä toimivuutta ja jota ilman se olisi romahtanut. Mikä katastrofi vapaalle maailmalle!

Yli kahdensadan (viimeisimpien tietojen mukaan 239) ihmisen murhaamista ja lähes yhtä monen haavoittamista niin sanotulle kuolemankaistaleelle tuskin voidaan oikeuttaa DDR:n johdon pyrkimyksellä sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, joka oli kaikkea muuta kuin demokraattinen: totalitaristinen ja ihmisoikeuksien vastainen. Sosialismia ja kommunismia voidaan pitää historian pahimpina rikoksina ihmiskuntaa kohtaan. Ne kielsivät ihmisyyden olemuksen sen alkujuurista lähtien kieltäessään transsendentaalisen egon sekä ihmisten oikeuden itsemääräämiseen, yksityisomistukseen, yksilöllisyyteen ja vapauteen.

Kun yhteiskuntajärjestelmä oli niin mätä, että sitä pakeni henkensä uhalla 5 000 muurin ylittänyttä, alittanutta tai muutoin pakotoimissaan onnistunutta, ei koko järjestelmän ylläpidossa ollut tietenkään mitään järkeä. Itäsaksalaisia sotilaita pakotettiin ampumaan omia maanmiehiään. Sosialistit muuttivat koko itäisen miehitysvyöhykkeen keskitysleiriksi.

Pakoa yrittäneiltä 75 000:ltä oikeuden eteen raahatulta riistettiin heidän kansalaisluottamuksensa kymmenen kertaa pidemmäksi ajaksi kuin kapitalismin uhreilta viedään heidän luottokelpoisuutensa. Paenneiden sukulaiset toimitettiin epäluotettaviksi leimattuina vankilohin. Erich Honecker allekirjoitti henkilökohtaiset kiitokset ja myönsi mitalin jokaiselle rajavartijalle, jonka onnistui ampua pakoa yrittäneitä rajavyöhykkeellä. Kun eräs pakolainen ampui itsepuolustuksekseen rajavartijan pois loikatessaan, järjestelmä leipoi konepistoolinsa viereen kuolleesta sotilaspoliisista kansallissankarin. Nämä olivat kommunismin kasvot.


Rikosten tunnustajat

Sosialismilla ja kommunismilla ei ole käytännössä paljoa eroa. DDR:n ensimmäinen valtionpäämies Walter Ulbricht oli alun perin sosiaalidemokraatti. Suomessa DDR:n tunnustamiskomiteaan (Das finnische Komitee zur Anerkennung der DDR) kuului paljon sosiaalidemokraatteja, muiden muassa Ilkka-Christian Björklund ja Tarja Halonen, jonka toiminta on ollut viimeisimpien tietojen mukaan luultua aktiivisempaa.

Ajatus uuden yhdistyksen perustamisesta DDR:n tunnustamiseksi kirjattiin Suomi-DDR-seuran kokouksessa 18. lokakuuta 1969 eli aikana, jolloin DDR:n valtiojohto oli jo murhauttanut useita kansalaisia itäisen ja läntisen Saksan rajalle. Kukaan Suomessa ei voinut olla näistä rikoksista tietämätön. Ei ihme, että Suomea pidettiin Itä-Saksassa lännen heikoimpana lenkkinä, jolta DDR:n lähetystö päätyi kerjäämään poliittista tunnustusta. Kun Suomi tähän lopulta suostui joulukuussa 1972 ja diplomaattisuhteet molempiin Saksoihin solmittiin heti seuraavan vuoden alussa, itäsaksalaisten kiinnostus Suomea kohtaan luonnollisesti lakkasi, ja DDR:n tunnustamiskomitea lopetettiin.

Todellisuudessa Itä-Saksan tunnustamiskomitea oli turha jo siksi, että DDR ei ollut ensinkään valtio vaan tuhansia kilometriä piikkilankaa. Kun piikkilanka kerättiin pois, valtiota ei ollut.

Tavallaan DDR:n tunnustamiskomitea on voimissaan yhä. Sen entisiä aktivisteja on suomalaisen yhteiskunnan korkeimmilla johtopaikoilla ja huomattavissa viroissa. Kommunismi, sosialismi ja henkinen ”Berliinin muuri” ovat edelleen kumoamatta Suomen yliopistolaitoksessa, jonka viroissa istuu aktiivisia kommunisteja ja sosialisteja, juuri heidän kaltaisiaan, jotka vuoden 1989 jälkeen potkaistiin kauniissa kaarissa viroistaan irti esimerkiksi Itä-Berliinin Humboldt-yliopistosta.

Jokainen, joka kuului DDR:n tunnustamiskomiteaan Suomessa, antoi kannatuksensa Erich Honeckerin surmanluodeille. Niinpä asian oikeuskäsittelyidenkin pitäisi ulottua Suomeen asti. Honecker tosin onnistui välttelemään oikeutta pitkään. Kun vuoden 1989 kansannousu oli johtanut Honeckerin eroon 18. lokakuuta, hän vietti aikaansa neuvostojoukkojen sairaalassa Berliinin lähellä ennen vetäytymistään Moskovaan. Neuvostoliiton romahdettua Honecker palautettiin 1992 Saksaan, ja hänet tuotiin oikeuteen 1993, mutta heikkoon terveydentilaansa vedoten hän pystyi välttämään hänelle luetut syytteet 192 ihmisen murhauttamisesta Berliinin muurilla. Viimein hän pakeni monillekin saksalaisille johtajille tyypillisellä tavalla Etelä-Amerikkaan, Chileen, jossa hän vietti viimeisen elinvuotensa aidon viidakkonatsin tapaan ja kuoli maksasyöpään 29. toukokuuta 1994.


Vapaus vaara vasureille

Monet Honeckeria kannustaneet suomalaiset tuntuvat olevan vielä vahvasti tässä maailmassa kiinni. Niinpä vähintä, millä yhteiskuntamme voisi hyvittää viattomille itäsaksalaisille aiheutettuja kärsimyksiä, olisi se, että DDR:n tunnustamiskomiteaan kuuluneet johtohahmot sanottaisiin julkisista viroistaan irti. Kaikki.

Hullunkurista on, että samat tyypit, jotka aikoinaan pönkittivät vapaata muuttoliikettä estävää Berliinin muuria, vaativat nyt ihmisten hallitsematonta maahanmuuttoa. Poliittinen vihervasemmisto ei ole koskaan osannut tehdä muita kuin järjettömiä päätöksiä, ja sen vuoksi demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Kommunismi ja sosialismi epäonnistuivat, koska ne olivat keksintöjä. Sen sijaan vapaus ei ole poliittinen keksintö, vaan se on happi, jota ilman ihminen ei voi elää. Liberalismi perustuu ihmisten spontaaniin aloitteellisuuteen.

Sitä kuvaa myös tapa, jolla Berliinin muuri murrettiin. Erich Honeckerin erottua toimestaan uusi hallitus oli päättänyt lievittää ankaria matkustusrajoituksia edes ”hieman” ihmisten tyynnyttelemiseksi. Televisiolähetyksessä ilmoitettiin kuitenkin erehdyksessä, että kaikki rajoitukset olisi poistettu. Kymmenet tuhannet ihmiset ryntäsivät tällöin muurille, eivätkä hämmästyneet rajavartijat tienneet, mitä tehdä hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha, rajavartijoiden oli annettava periksi ja päästettävä kansanjoukot läpi.

Poliittiset vääryydet kumotaan yleensä lopulta, mutta useimmiten korjaus tapahtuu liian myöhään, toisin sanoen vasta sitten, kun miljoonien ihmisten elämä on pilattu ja sukupolvittain ihmisiä on kaatunut turhan tähden hautaan. Vaikka myös kommunismi ja sosialismi onnistuttiin lopulta nujertamaan, syylliset pääsivät kuin koira veräjästä järjestelmän luontaisedut nautittuaan, aivan niin kuin koko ajan käy yliopistomaailmassakin.

Muurien pystyttäminen sinänsä on mielenkiintoinen poliittinen ilmiö. Niitä nousee kaikkialle, missä ihmisten ikävä toisen luo ei ole suurempi kuin halu tuntea ”kauimmaisenrakkautta” ja pitää lähimmäiset loitolla. Betonista valmistettu konkreettinen muuri on usein jonkin syvemmän ideologisen kuilun manifestaatio. Siinä aineellistuu voimakas poliittinen mielipide-ero, suojelun pyrkimys tai etninen erilaisuus.

Tunnettuja esimerkkejä tarjoavat Kiinan muuri ja Israelin valtion Jerusalemiin rakennuttama kahdeksan metriä korkea turvamuuri. Osa muureista pitää vihollisen loitolla, osa estää omia pakenemasta. Tavallaan on ymmärrettävää, miksi graffiteilla koristeltu installaatio alkoi näyttää joidenkin Länsi-Berliinin puolelta asiaa katselleiden mielestä paikkaansa puoltavalta ja jopa ”kauniilta”.