Finlandiasta Wunderbaumiin

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluva Kirjasäätiö myönsi jälleen Tieto-Finlandia-palkinnon. Valinnan suoritti tällä kertaa Björn Wahlroos, joka piti hänelle tarjotuista parhaana Henrika Tandefeltin teosta Porvoo 1809.

Kirjallisuuden palkitseminen on yhtä älykästä kuin kirjailijoiden rankaiseminenkin. Olen kiittänyt siitä jo aiemmin. Asiaintilan tunkkaisuutta lisää se, että valitsijan roolia rajoitetaan. Paljon ratkeaa jo ”esivaalissa”, jossa raati päättää, minkä teosten joukosta voittaja on lupa valita. Tätä on ehditty kyynelehtiä muutaman joen verran, sillä ulkopuolelle on usein jätetty ansiokkaita teoksia.

Siksi monilla on kiusaus perustaa varjopalkintoja. Koska Sanoma-konserni haluaa omistaa kaiken julkaisupoliittisen vallan Suomessa (saamatta sitä koskaan tarpeeksi), Helsingin Sanomien toimitus osoitti jälleen pömpöösimäisyytensä luettelemalla päätoimittaja Janne Virkkusen kynällä oman listansa palkintoehdokkaiksi. Hesarista on tullut kyllä sellainen telapyörä, joka vierii vääjäämättä kaivoon.


Historiaa, hämähäkinseittejä ja hasardihommia

En ollut tosin itsekään tyytyväinen lautakunnan Nallelle valikoimaan kirjakasaan. Esivalinnan suorittivat Kaarina Hazard, joka on feministi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska, joka on lääkäri, ja toimittaja Max Arhippainen, joka on ekonomisti. Oli siis perusteltua odottaa, että loppusuoralle olisi selviytynyt hyvin myyneitä naisten lääkärikirjoja.

Nyt listalle kertyi kasa kuivakasta historiaa: muuan historiallinen majakkakirja, metsähallituksen historiikkiteos, Porvoon vuoden 1809 juhlamenoista kertova kirja ja huumeiden historiasta Suomessa kertova teos. – Miksi pelkkää historiaa? Aika tylsämielinen tuo lista joka tapauksessa oli, eikä se edusta suomalaisen tietokirjallisuuden terävintä kärkeä. Myös Nalle olisi voinut vetää esiin mustan hevosen ja päättää itse.

Toisaalta Sanomilla ei ollut tarjota mitään parempaa. Esimerkiksi Virkkunen ylisti (tietysti) saman konsernin sisällä julkaistua dramaturgi Timo Harakan lamakirjaa Luoton loppu (WSOY 2009), josta löytyy taloustieteellisiä tosiasioita kuin heiniä neulasuovasta.


Varjosta valoon

Jos lasken omat kirjani pois (kuten aina teen jääviyden välttämiseksi), vuoden paras tietokirja oli mielestäni Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta Lännestä. Parhaita ovat yleensäkin ne, jotka lyövät säröjä kulttuurielämän kipsiin. Teoksen merkitystä osoittaa, että kirjoittaja joutui julkaisemaan sen omakustanteena. Ja silti kirjan esseiden ympärillä käytiin vuoden vaikuttavin debatti.

Ehdin jo esittää teokselle valtion tiedonjulkistamispalkintoa, mutta nyt ehdotan, että kriittiset ihmiset, joita tässä maassa toivoakseni vielä on, perustaisivat Erkon, Waltarin ja muiden palkintojen rinnalle ummehtuneisuutta tuulettavan palkinnon. Sen ei tarvitsisi olla pelkkä protesti, kuten varjo-Finlandiat ja erilaiset kossupalkinnot ovat.

Huomio, suomalainen mieslukijakunta, oletteko kuulolla?! Samoin hommaforumilaiset! Tätä maata vaivaa kaksi valtaideologiaa, feminismi ja monikulttuurisuuden liehakointi, joten esitän, että alkaisitte jakaa kahta uutta palkintoa. Ensimmäinen voisi olla kulttuurisen kuonan poisräjäyttämispalkinto. Sen aineelliseksi esineeksi sopisi purkillinen jotakin siivouksessa käytettävää kemikaalia, esimerkiksi Kodin Putkimiestä tai Spick & Span -liuosta. Toinen palkinnoista voisi olla keskustelun tuulettamisesta myönnettävä ilmanraikastuspalkinto, jonka pokaalinvastineena voisi toimia esimerkiksi Wunderbaum-tuoksukuusi.