Viranomaisfilosofeista

Minulta on silloin tällöin kysytty kuin Apostolien tekojen Saulilta (Apt. 9:3), miksi vainoan virkamiesfilosofeja ja mikä minua pöyristyttää heissä niin, että jaksan jatkuvasti arvostella heidän toimiaan. Vikana on heidän filosofia- ja tiedekäsityksensä. Se puolestaan perustuu heidän elämännäkemykseensä. Tämä kritiikki ei siis ole bisnestä vaan todellakin persoonallista.

Harmillista systeemifilosofeissa on heidän kunnianhimonsa, virkojen ahmintansa ja niistä sikiävä alttius toteuttaa sovinnaisen normaalitieteen ihanteita. He itse puolestaan halveksuvat kaikkia niitä, jotka uhraavat oman uransa filosofiselle totuuden tavoittelulle eivätkä tee kuten he itse, eli uhraa filosofiaansa ja periaatteitaan omalle uralleen.

Heidän pelkonsa johtuu heidän pikkusieluisuudestaan. Heistä ei ole käsittelemään periaatteellisia kysymyksiä, sillä he eivät ole vaivautuneet ajattelemaan mitään peruskysymysten kannalta. He osaavat kyllä kalkyloida: laskea yhteen ja vähentää sekä vertailla. He ovat pesusieniä, jotka turpoavat tiedosta mutta eivät tiedä, mitä tiedoillaan tekisivät tai tunne niiden merkityksiä.

Heidän tärkeimpänä pitämänsä asiat (jotka he pyrkivät aina varmistamaan) ovat heidän taloudelliset tulonsa. Rahaa ja virkoja tavoitellen he suosivat sovinnaisuutta ja alistavat ajatuksensa toistensa arvioitaviksi näennäisissä vertaisarvioinneissa. Todellisuudessa tuo touhu on samanlaista kuin se, että kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Tämän painostuksen tuloksena läpi ei voi päästä yhtäkään sellaista ajatusta, jonka ihmiset esittävät vilpittömästi omana itsenään, mikä puolestaan tappaa pois totuuden tavoittelun keskeisen edellytyksen: rehellisyyden ja sitoutumisen omaan argumentaatioon.

Todellisuudessa niin sanottu ”tieteellinen filosofia” on yksi persoonan riiston muoto. Mitään vertaisarviointeja ei ole olemassakaan, sillä tieteellisten julkaisujen sensorit ja nimitysprosessien asiantuntijat eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa. Niinpä tällaisessa käytännössä ei ole järkeä. Sosiaalisten kahleiden ripustelun vuoksi mistään ei yleensä tule yliopistolaitoksessa mitään, eivätkä systeemifilosofit saa aikaiseksi mitään sellaista, jolla olisi ylipäänsä jotakin merkitystä. Kritiikkini ei ole tietenkään vain metodologista vaan myös tyylillistä: kuivuuspisteitä he saavat oman luovuutensa tukahduttamisesta.

Analyyttisen systeemifilosofin persoonaa pienentää tieteen sosiaalisten rajoitteiden lisäksi hänen henkinen surkastuneisuutensa sekä kokemusmaailmansa ohuus. Säännöllisen kuukausipalkkansa vuoksi hän elää tietenkin suojattua elämää. Vielä merkittävämpää on, miksi systeemifilosofit pelkäävät ja välttelevät kaikkia niitä filosofeja, jotka tekevät filosofiaa piittaamatta yhteisön langettamista rangaistuksista. Analyyttinen systeemifilosofi näet tietää, että todellisesta filosofiasta seuraa aina yhteiskunnan ulkopuoliseksi ajaminen: julistaminen lainsuojattomaksi. Analyyttinen filosofi pelkää siis päätyvänsä pultsariksi, mikä pelko onkin hänen omalla kohdallaan aiheellinen. Sillä mitäpä hän olisi ilman suojatyöpaikkoinaan toimivien yliopistojen turvamuureja?

Siksi hän koettaa olla hyvissä väleissä poliittisen vallan ja tiedehallinnon kanssa, mikä pienentää hänen filosofiansa. Tämä on tietenkin nokkelaa mutta opportunistista ja kaiken kaikkiaan huono kauppa: hän menettää filosofisen vapautensa.

Analyyttinen systeemifilosofi inhoaa omasta puolestaan kaikkia niitä, jotka hän on yhdessä tiedehallinnon kanssa ajanut yliopistolaitoksen ulkopuolelle. Analyyttiset systeemifilosofit karttavat ulkopuolisissa ihmisissä omia pelkojaan ja mahdollista omakuvaansa. Niinpä he toivovat voivansa tuhota omat pelkonsa ajamalla heidän kanssaan eri mieltä olevat filosofit pakosalle ja kiistämällä eri tavoin ajattelevien tieteelliset toimintamahdollisuudet.

Pahin painajainen systeemifilosofeille on, jos heidän pelkonsa eivät tuhoudukaan vihollisia likvidoimalla, vaan nämä toiset legitimoidaan todellisiksi filosofeiksi ja he itse häviävät pikkubyrokraateiksi julistettuina. Ja siihen on totta kai kaikki syyt: heillä ei ole mitään omaperäistä filosofiaa, ei näkemystä ihmisen, elämän eikä maailman luonteesta, vaan heidän tuotantonsa koostuu kansainvälisissä aikakauslehdissä julkaistuista artikkeleista, joiden aiheet on keinotekoisesti rajattu tiettyjen systeemiteoreettisten aiheiden puitteisiin. Se taas on ollut yksi keino kuolettaa pois suomenkielinen filosofinen kirjallisuus ja kotimainen kulttuurikritiikki, ja tilalle syntynyt angloamerikkalainen kaakatus on ollut aivan sietämätöntä.

Entä mitä vikaa systeemifilosofiassa itsessään on? Ongelma ei ole siinä, että systeemifilosofit ovat systemaattisia eli järjestelmällisiä, vaan siinä, että heidän järjestelmänsä ovat sellaisia, jollaisiksi filosofiat järjestelmiksi muovattuina aina tulevat, eli totalitarismeja. (Ajatelkaa, mitä kaikkea on sanottu esimerkiksi Hegelin maailmanjärjestelmästä ja Kantin universalismista.) Sellaiseksi filosofia panssaroituu, kun sitä tekee ahtaassa umpiossa. En sano, etteivät lopputulokset olisi olleet viisastuttavia, mutta päätelmät voivat lähinnä ohjata välttämään akateemista systeemifilosofiaa.

Halveksuttavimpana pidänkin analyyttisten systeemifilosofien tiedekäsityksessä heidän itsetyydytystään. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa ole, mutta täytyykö heille maksaa tuosta touhusta palkkaa?

Suomalaisen nykyfilosofian historia.