On kaikki vain lainaa

Suomalaisella kevyellä musiikilla (joka usein on myös erittäin heviä) menee nykyään lähes yhtä hyvin kuin klassisella musiikilla. Television laulukilpailut leipovat lavatähtiä niin tiuhaan, ettei heidän levyjään ehdi edes ostaa saati kuunnella. Dance-musiikin yksilösuorittajat puolestaan tulevat läpi useimmiten omalla painollaan. Lisäksi maassamme on bändimusiikin vahva perinne, joka menestyy ilman tv-ohjelmaformaatteja. On kaiken kaikkiaan hämmästyttävää, miten paljon lahjakkuutta ja tekemisen iloa näin pieneen kansakuntaan mahtuu.

Musiikillisessa avaruudessa on myös ahdasta. Muutamasta soinnusta ei voida panna kokoon montakaan kombinaatiota. Esimerkin tarjoaa Jenni Vartiainen viime kuun lopussa julkaistulla laulullaan, jonka on säveltänyt ja sovittanut Teemu Brunila. Listahitti ”En haluu kuolla tänä yönä” toistaa kahdenkymmenen ensimmäisen sekunnin matkalta Kate Ryanin ”Désenchantéen” (2002) sävelkulun todellisella äänilevyn tarkkuudella. Varmaan moni muukin on huomannut yhtäläisyyden. Jos ette, kuunnelkaa.

Vielä yllättävämpää yhdenmukaisuus oli Vartiaisen aiemmalta albumilta peräisin olevan ”Mustaa kahvia”-raidan ja Eppu Normaalilta tunnetun, nyt jo klassikoksi muuttuneen, ”Kun olet poissa”-jollotuksen välillä. Kertosäkeet muistuttavat parin soinnun poikkeuksella toisiaan niin, että monot menevät pienen säveltapailun tuloksena aivan vinoon.

Lainailu voi olla tahallista tai tahatonta. Tietoisestikin tehtynä se on totta kai sallittua. Lainasihan myös Antti Tuisku Dingon ”Levottoman tuhkimon” alkuriffiä ”Levoton”-singlensä alussa. Tosin viittauskohde oli peittelemättömämmin esitetty ja helpommin tunnistettavissa kuin näissä Jenni Vartiaisen tapauksissa, joissa lainausten peittoon jääminen voi tuottaa epäilyn lähteen salaamisesta. Joka tapauksessa Vartiainen ja Brunila ovat saaneet aikaan vetoavan uuden levyn, ja minua harmittaa, että heleä-ääninen Jenni joutui perumaan keikkansa viime viikonloppuna sairaustapauksen vuoksi.


Hieno albumi

Jenni Vartiaisen Seili-albumi on vahva ehdokas koko vuoden parhaaksi suomalaiseksi popmusiikin julkaisuksi, eikä vaikutelmani johdu sympatioista, joita minulla yhä on Ihmisten edessä -debyyttialbumia (2007) ja sen nimiöraitaa kohtaan.

Uusi albumi on samalla sekä mahtipontinen että kokeileva, ja odotan innostuneena, miten sen laulut toimivat keikoilla, joilla osaa niistä voidaan soittaa myös akustisesti. Levyltä erottuvat edukseen sen edellä mainittu singlelohkaisu ”En haluu kuolla tänä yönä”, joka energisyydestään ja myönteisyydestään huolimatta herättää kysymyksen, kenen kyytiin Jenni on oikein illan päätteeksi noussut.

Ironinen ”Nettiin” puolestaan tarttuu internetpornon ongelmiin humoristisesti ja ilman tosikkomaista paatosta. Balladimaisesta ”Missä muruseni on?”-tunnelmoinnista puolestaan tulee varmasti juuri sellainen klassikko, joka löytää tiensä suomalaiseen virsikirjaan. Sanat tähän 1960-luvun laulelmaperinteestä muistuttavaan kauniiseen sävellykseen on tehnyt Mariska (oikealta nimeltään Anna Maria Rahikainen), joka on opiskellut klassisia kieliä Lontoossa ja jonka kynänjäljistä voin lukea jopa Catulluksen kaipausoodien vaikutteita.

Minusta levy on kokonaisuutena hieno! Vaikutelmaa täydentävät Vartiaisen kouluajoista muistuttava ”Kiittämätön”, elektrohenkinen ja kulutuskulttuuria arvosteleva ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa?” sekä levyn sisäänpäin kääntyvä päätösraita ”Halvalla”, jonka pohdinnoissa ”käytetty sydän” luovutetaan pois aamuyön kiireettöminä tunteina.

Sen sijaan levyn nimiöbiisiä pidän hieman makaaberina ”ruumisarkun nauloja ja lautoja” käsittelevän aihepiirinsä vuoksi. Turun edustalla sijaitseva Seilin saari toimi aikoinaan spitaalisten viimeisenä hoitopaikkana, jonne matkaaville lastattiin mukaan puisen takin tykötarpeet. Ei vaadi erityistä oivallusta tulkita kyseistä sanoitusta metakertomukseksi meidän aikamme leprasta: hiv-sairaudesta, joka varjostaa nykyajan ihmisten elämää yhtä morbiidilla tavalla ja johtaa onnensa etsijöitä pimeyden teille. Mikäli tällainen kuulijoille helposti syntyvä mielikuva ei ole tarkoitettu vaan tahaton, kyseessä on sanoittajan tyylillinen horjahdus. Kuolemansairauksia koskeva rinnastus on suorastaan alleviivatusti tarjolla.


Esikuvat esiin

Jenni Vartiaisen ja Mariskan tavoin myös Christel Sundberg, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellä Chisu, on loistava lahjakkuus säveltäessään, sanoittaessaan ja tuottaessaan teoksensa itse sekä tehdessään lauluja myös monille muille. Hänen lyyrisesti esittämästään laulusta ”Mun koti ei oo täällä” voisi tulla jotakin samanlaista kuin Edith Piafin dramaattisista laulelmista, ja uskon, että jokainen näistä kolmesta kotikissasta voi kynnelle kyetessään yltää maailmankuuluisuuteen.

Joka tapauksessa vuoden 2009 Emma-gaalassa nähdyssä esityksessä jousisektio olisi voinut näytellä korostuneempaakin roolia. Teoksen sopivuudesta mitä erilaisimmille esiintyjille antaa näyttöä rockyhtye Uniklubin tekemä sovitus, joka saa kodittomuuteen ja levottomuuteen liittyvän eksistentiaalisen Angstin kuulostamaan sisältä tulevana. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä esimerkiksi Tomi Metsäkedon tapainen tenori saisi irti tämän laulun taivaankaarta ja pilvettömiä kesäisiä päiviä kuvaavista sanoista.

En voi kuitenkaan täysin torjua epäilystäni, olisiko Christel Sundberg voinut päätyä biisinsä ”Sama nainen” (julkaistu 23.9.2009) lopputulokseen ilman Jamin Winansin elokuvasta ”Ink” (julkaistu 23.1.2009) lainattua soundtrackia. Asian voi sanoa myös niin, että ”Sama nainen” toistaa sävelkuluiltaan elokuvan kohtauksen nimeltä ”John’s walk” musiikin niin täsmällisesti, ettei lähemmäksi pääse. Todetkaa itse!

Tässä Chisun ”Sama nainen”.

Ja tässä Jamin Winansin elokuvan ”Ink” tunnusmusiikki.

Entä mistä Winans on elokuvansa musiikin napannut? Linkitin tunnussävelen nimenomaan tähän versioon, sillä juuri sen kautta paljastuu, että jäljet johtavat Danny Boylen vuonna 2007 julkaistun tieteiselokuva ”Sunshinen” tunnusmusiikkiin. Soundtrackin nimeltä ”The Surface of The Sun” teki elokuvasäveltäjä John Murphy.

Mikäli Chisun ”Sama nainen” toistaakin 99-prosenttisesti ”Ink”-elokuvan tunnusmusiikin, ”Ink”-elokuvan tunnussävel puolestaan toistaa John Murphyn ”The Surface of The Sunin” ainoastaan 95-prosenttisesti. Näin kansainvälistä suomalainen musiikkibisnes on, ja ”Samassa naisessa” on todella jotakin samaa!

No, John Murphyn ”The Surface of The Sun” luo hartaan ja kauniin tunnelman varsinkin Adagio in D Minor -versiona, ja se on välittynyt Jamin Winansin ”Ink”-elokuvan kautta myös Chisun lauluun. Joten ei niissä moitteen sijaa ole. Näin kulttuuri monistaa itseään.


Kulttuurimme kiertopulkassa

Sointuavaruudessa vallitseva tilanahtaus tuo mieleen filosofi, säveltäjä ja esteetikko Theodor W. Adornon analyysin populaarikulttuurista. Hänen mukaansa vähäiset ja näennäiset vaihtelut kulttuurihyödykkeiden välillä voivat saada ne näyttämään ”erilaisilta”, vaikka ne ovatkin vain saman teeman variaatioita. Adornon mukaan ”samaa asiaa tarjotaan kaikille ihmisille kulutushyödykkeiden standardoidun tuotannon kautta”, mutta tämä peitetään ”maun manipuloinnilla ja virallisen kulttuurin teeskentelemällä individualismilla”, mitä Adorno kutsui ”pseudo-yksilöllistämiseksi” ja ”aina-samaksi”. Ehkä jotakin totuutta on postmodernistien, kuten Jean Baudrillardin, ajatuksessa että kaikki artefaktit lainailevat toisiltaan, tai jälkistrukturalistina tunnetun Michel Foucault’n käsityksessä tekijän kuolemasta. Omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista myös muiden ajattelemiksi, ja muiden ajatuksina vain niitä, joita emme heti tunnista omiksemme.

Populaarikulttuuri saattaa peittää yksilöllisyyttä, mutta kyllä se myös luo sitä. En usko yksioikoisesti myöskään siihen, että populaarikulttuuri ja sen ”helpot ja halvat nautinnot” johtaisivat välttämättä sellaiseen ”maun manipuloimiseen”, jossa ihmiset muuttuvat ”passiivisiksi, tottelevaisiksi ja tyytyväisiksi” riippumatta siitä, millaisissa oloissa he elävät. Näyttää nimittäin siltä, että populaarikulttuuri on kannustanut ihmisiä myös luovuutensa osoittamiseen niissä vähäpätöisissä mitoissa, joissa se on mahdollista muillekin kuin Adornon tapaisille mestareille tässä itseään toistavassa ja samaa rataa kiertävässä todellisuudessa.

Osallistumisen merkiksi myönnän toki itsekin lainailleeni. Tieteellisissä painotuotteissa tosin lainaukset merkitään sitaatein ja viittein. Lisäksi remiksasin teknon kukoistuskaudella 2000-luvun taitteessa noin sata galaksimme hektisintä trance-genreen sijoittuvaa hengenjalostuksen tuotetta yhdeksi entistäkin tyydyttävämmäksi kokoelmaksi tuolloisella Macintoshillani. Hitsasin ja hehkutin, ja yön kevyt polttoöljy valaisi tieni. Mutta ei siitä sen enempää.