12. huhtikuuta 2010

Tieteen sopeutumattomat


Yhteiskuntaan sopeutumista pidetään konventionaalisena eli tavanomaisena ja totunnaisena ihanteena. Sopeutuminen se on tavallaan yhteiskunnallistumisen käsitteen sisältö. Kuitenkaan se ei ole itseisarvo, aivan kuten ei monikulttuurisuuskaan. Sopeutuminen on perimmältään hyvin sovinnainen päämäärä, ja se altistaa ihmiset keskinkertaisuudelle sekä massakulttuurille, jotka puolestaan tukahduttavat luovuutta, älyllisyyttä ja merkityksiä.

Sopeutumista on monenlaista. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa tieteenharjoittajien sopeutumista yhteiskuntaan. Kuuluisimpia sopeutumattomia tieteen alalla on venäläinen matemaatikko Grigori Perelman, joka todisti Poincarén kuuluisan konjektuurin vuonna 2002 ja jolle siitä hyvästä tarjottiin sekä virkoja yhdysvaltalaisista huippuyliopistoista että tämän vuoden alussa myös miljoonan dollarin rahapalkintoa. Niitä luova nero ei suostunut ottamaan vastaan, ja lisäksi hän kieltäytyi ”matematiikan Nobelina” pidetystä Fieldsin mitalista jo vuonna 2006.

Tätä nykyä Perelman asuu Pietarin lähiössä olevassa neuvostoaikaisessa kerrostaloasunnossa, joka naapurien mukaan kuhisee luteita. Maailman kaikkien työttömien itsetuntoa parantaa varmasti tieto, että tämä maailman älykkäimpänä ihmisenä pidetty matemaatikko on viralliselta asemaltaan työtön.

Sopeutumattomuuden syyt

Syitä Perelmanin eristäytymiseen voidaan selittää tieteellisen työn vaatimalla rauhalla, persoonan eriskummallisuudella tai vaatimattomuudella. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä kuvauksia luonteen tai elämäntilanteen ominaispiirteistä mutta eivät selityksiä hänen mahdollisiin motiiveihinsa.

Paremman näköalan tarjoaa katsaus tieteen sosiaaliseen olemukseen. Tiede on vuoristokiipeilyä, joka vaatii usein äärimmäisiä ponnistuksia, itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Myös matematiikka on peruskysymysten osalta hyvin mielipiteidenvaraista: on päätettävä tehtävien asetteluista ja oletusten mielekkyydestä sekä ratkaistava, mihin suuntaan niitä kehittelee. Jotta työ etenisi, pitää uskoa asiaansa lujasti, sillä tiede perustuu kriittisyyteen, ja arvostelijoiden kiljunta alkaa heti pienimmänkin aiheen ilmaantuessa.

Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista, joita ovat taloudelliset palkinnot ja sanktiot sekä yötä päivää hereillä oleva vertaisarviointijärjestelmä. Vaikka kollegojen arvioita kunnioittaisikin, kilpailijoiden epäreilu rääkyminen voi haavoittaa keskeneräistä työtä tai tehdä sen mahdottomaksi.

Ei siis ole ihme, että tiedeyhteisö täyttyy hulluina pidetyistä erakoista, joiden käytös on kummallista mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa, kuten ei Perelmanistakaan. Kyse on vain heidän johdonmukaisesta reagoimisestaan: puolustautumisesta ympäristön ja banaalin pintajulkisuuden vaatimuksia vastaan.

Julkisuudesta vetäytyminen voi olla myös taitavaa julkisuuden tavoittelua. Mistäänhän ei ole niin lyhyt matka julkisuuden valokeilaan kuin juuri marginaalista. Niinpä Perelmanistakin on tehty useita televisiodokumentteja pelkän kotialbumeista ja turvakameroista kerätyn kuvamateriaalin pohjalta, ja hänestä on kirjoitettu tuhansien ihmisten yksityisissä blogeissa. Perelmanin oma selitys siihen, miksi hän kieltäytyy palkinnoista, kuulostaa joka tapauksessa jalolta ja kirkastaa sanojansa persoonaa paljon enemmän kuin kaikkien kepeillä ja porkkanoilla ohjattujen orjien kiitollisuus isäntiään kohtaan. Perelmanin itsensä mukaan hän ei tarvitse tunnustuksia, sillä jos hänen todistustaan pidetään oikeana, jokainen ymmärtää, että se on riittävä tunnustus hänen työlleen.

Saattaa olla, että tällaisessa kumarruksessa tieteen kollektiivisuudelle on jäänteitä myös Perelmanin neuvostoaikaisesta kasvatuksesta. Kyynisesti ajatellen kyse voi olla myös äärimmäisestä itsensä ympärille kietoutuvasta narsismista, jonka tuloksena ihminen alkaa jumaloida itseään ja ylenkatsoa kaikkia muita.

Tieteilijöiden ihanteellisuus ja naiivi realismi

Matematiikka on tieteenaloista se, jossa veri punnitaan. Historiassa, sosiologiassa ja kielissä voi menestyä pelkillä istumalihaksilla. Mutta matematiikassa ollaan usein tekemisissä pelkkien abstraktioiden kanssa, eikä pelkkä ahkeruus ilman aivoja johda yleensä mihinkään.

Matematiikka auttaa myös maailman kahtia jakamisessa aivan niin kuin filosofiakin: yhtäältä käytännölliseen elämään ja toisaalta totta, hyvää sekä oikeaa koskevaan ideaaliseen maailmaan. Monet matemaatikot sanovatkin olevansa ”demokraatteja”, ”tasa-arvon kannattajia” ja ”pasifisteja” juuri sen merkiksi, että myös heidän leipälajinsa eli matematiikka perustuu universalismiin eli yksilöistä ja kulttuureista riippumattomaan yleistettävyyteen.

Tämä on ollut vaarassa johtaa matemaatikkoja ja monia luonnontieteilijöitä eräänlaiseen naiiviuteen, joka ei koske vain poliittisia kysymyksiä. He saattavat pohtia esimerkiksi, minkä muotoinen maailmankaikkeus on, onko sillä ”ulkopuolta” tai ”kuinka monta reikää objektissa voi olla”. Huomiotta jää, kuinka symbolisia nämä kysymykset ovat ja että jo niiden asettelu riippuu inhimillisen tietoisuuden apriorisista eli kokemusta edeltävistä ehdoista.

Vaikka Kantin kategoriaoppia onkin usein väitetty kumotuksi, joka tapauksessa nykyäänkin monet matemaatikot ja filosofit näyttävät pitävän sitä voimassa olevana. Aina kun jotakin väitetään kumotuksi, olisi vastattava kysymykseen, missä mielessä teoria on kumottu. Esimerkiksi Kantin filosofia perustuu kokemuksesta puhdistetun järjen käyttöön, ja niinpä sitä ei voitasi kritisoida havaintomaailman kokemusten perusteella, sillä lähtökohdat ovat keskenään vertailukelvottomia. Kantin mukaan kykymme aistia todellisuus kolmiulotteisena ja ajallisena seuraa aistikykymme lajityypillisistä ja kokemusta edeltävistä ehdoista todellisuuden an sich jäädessä tietokyvyllemme transsendentiksi. Naiivin realismin kannattajat puolestaan uskovat, että todellisuus on sellainen, millaisena se aistitaan. Jos Kantin teoriaa yritetään kumota havaintojen maailmasta saaduilla todisteilla, kumousyritys voidaan kumota toteamalla, että havaitseminen sinänsä on kategoriaopin mukaan rajoittunutta.

Vaikka filosofit ja matemaatikot hylkäisivätkin naiivin realismin, se joka tapauksessa kummittelee heidän käyttämässään kielessä ja ajatusmalleissa niin, että kyseisillä välineillä operoiminen johtaa ajattelua harhaan. Monetkaan tieteen ongelmat eivät ratkea ilman perusnäkökulman muutosta. Niinpä Perelmankin yhdisteli työssään sekä fysiikkaa että matematiikkaa. Useasti ratkaisut pätevät vain tietyn disipliinin sisällä tuomatta valoa kysymykseen todellisuuden luonteesta. Näin matematiikkakin voidaan ymmärtää displiinimäiseksi ja paradigmaattiseksi symbolijärjestelmäksi, jonka piirissä pieni joukko asiantuntijoita sopii keskenään siitä, mitä pidetään soveliaana.

Vaikka maailmankaikkeus nyt olisikin todistettu Poincarén oletuksen mukaisesti ”pallonmuotoiseksi”, mitä tämä oikeastaan merkitsee, kun itse lähtökohta on filosofisesti noin naiivi? Miksi meidän edelleenkään pitäisi ajatella realismin mukaisesti? Kehnoa on, että useat tieteenharjoittajat eivät lainkaan vaivaudu ajattelemaan tutkimusalojensa perusteita filosofisesti: tulkitsevasti ja eri tieteitä yhdistellen.

Pitääkö filosofiankin olla ongelmienratkaisua?

Useat tieteen ongelmat voisivat paljastua näennäisongelmiksi filosofisen tarkastelun myötä. Nykyään varsinaisena ongelmana tuntuukin olevan se, että luonnontieteellinen tieteenihanne on levittäytynyt myös filosofiaa hallitsevaksi normiksi. Se pitää filosofiaa pelkkänä ongelmanratkaisuna ja nojaa universalisoitavuuden oletukseen, käsitykseen, että filosofia on pähkinöiden särkemistä ja että kun työ tehty, tulosten pitää päteä kaikkialla maailmassa ja kaikille ihmisille. Luonnontieteiden piirissä näin voikin olla, mutta kyseinen universalistinen ja systeemikeskeinen tieteenihanne vaikuttaa tuhoisasti niiden tieteenalojen toimintaan, joilla pohditaan subjektiivisia ja kulttuurisidonnaisia merkityksiä.

Tosiasiassa jo matematiikka sinänsä on filosofisesti katsoen vain eräs symbolinen kieli muiden joukossa, ja väitetään, että matemaattisen lahjakkuuden syntymiseen vaikuttaa aivojen hapen saannin estyminen sikiöaikana. Aivot kompensoivat tilanteen kehittymällä joiltakin osin tehokkaammiksi, ja siten myös ihmisten taipumukset formaaliseen ajatteluun ja erilaisiin symbolikieliin vaihtelevat. Jos siis toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurifilosofiaa onkin moitittu pelkäksi ihmisten sotatraumojen käsittelyksi, voidaan muutamien luonnontieteiden maailmankuvasta lausua kuten Friedrich Nietzsche Epäjumalten hämärässään vuonna 1888: ”Voi että, kuinka vakavasti ihmiskunnan on pitänyt suhtautua sairaiden seitinkutojien aivovammoihin, ja kalliin hinnan se on saanut siitä maksaa!”

Nerouden myytillä kuuluisuuteen

On vaikea sanoa, miten suuri osa tieteellisten kuuluisuuksien esiinnoususta on pelkkää performanssia. Monien filosofien ja taiteilijoiden tapauksessa kuuluisaksi tuleminen on perustunut luonnollisesti persoonalliseen panokseen. Osa heistä on todellisia viihteen ammattilaisia. Mutta luonnontieteilijöiden kyseessä ollessa persoonalliset ominaisuudet eivät ole ratkaisevassa asemassa, vaikka kollegojen kiitosta ja kunniaa sataisikin kilokaupalla.

Monet luonnontieteilijät ja systeemiteoreetikot joutuvat tuossa tilanteessa pulaan: he eivät hallitse julkisuutta eivätkä tiedä, miten toimisivat. Osa alkaa tavoitella julkisuutta tietoisesti, osa erakoituu, ja osa päätyy hoipertelemaan politiikan poluilla luennoiden esimerkiksi maailman pelastamisesta ja ajautuen heitä itseään kettumaisempien poliittisten johtajien maskoteiksi.

Joka tapauksessa luonnontieteilijän kuuluisaksi tuleminen on melkein aina tapahtunut joko tieteen popularisoimisen tai yleisneroksi laittautumisen kautta. Newton, Leonardo ja Leibniz tunnettiin monipuolisista aktiviteeteistaan, ja Einstein tunnetaan kansan keskuudessa paremmin itseään esittävistä valokuvistaan ja pasifistisista mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä.

Myös Grigori Perelman on tarvinnut kuuluisuuden niittämiseen tietyn eksentrisen panoksen, ja tätä nykyä hänen elämänsä vastaakin myyttistä käsitystä luovasta nerosta. Hänen nimensä voisi kuulua yhtä hyvin konserttipianistille, tai sillä voisi myydä parfyymia, ellei puhtaaseen matematiikkaan syventyneen pitkäpartaisen tieteenharjoittajan ulkoinen habitus vaikuttaisi juuri niin epähygieeniseltä kuin kuvista voi päätellä. Perelman voi ehkä lohduttautua sillä, että vaikka hän nyt kulkeekin rääsyissä, friikit voivat maksaa noista vaatteista jonakin päivänä tuhansia tietäessään niiden kuuluneen eräänlaiselle ”matematiikan Rasputinille”. Tällaista tulkitsemista voidaan tietysti pitää arroganttina ja ulkokohtaisena, mutta onhan jokaisen toki tärkeää tietää, mitä tekee ja millaista tämä tai tuokin touhu pohjimmiltaan on.

Ehkä myös matematiikan Millennium-palkinnon osoittaminen yliopistomaailmaa pakenevalle Perelmanille oli vain yksi keino, jolla lamasta kärsivä yhdysvaltalainen Clay-instituutti saattoi säästää rahaa. Hänen kun arvattiin kieltäytyvän palkinnosta. Näin sanoessani en halua aliarvioida esimerkiksi Sofi Oksasen tapaa ottaa vastaan palkintoja oman neroutensa merkiksi. Onhan sekin totta kai viisasta, ja kieltäytyminen vaatisikin paljon vahvempaa itseluottamusta sekä saavutusten seisomista varmemmalla pohjalla.

Sopeutumattomuuden suhteellisuus

Jokaisella on oikeus poiketa normeista ja toimia ”sopeutumattomasti” nimenomaan itselleen luontevimmalla tavalla. Myös minä olen kieltämättä käyttäytynyt poikkeavasti tiedeyhteisössä. Oma poikkeavuuteni ei ole tietenkään ollut merkki mistään neron roolista jo siksikään, että ruodusta irtautumiseni on ollut eksentrisiin tieteenharjoittajiin verrattuna päinvastaista. Olen poikennut monille filosofeille ammattitaudiksi muodostuneesta sulkeutuneisuudesta. Poikkeavuuteni on ilmennyt sanoutumisena irti esimerkiksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologioista politiikantutkimuksen ja aatehistorian kentillä. Poikkeavuuteni on ollut halua osallistua todellisuuden muovaamiseen poikkeuksellisen sosiaalisesti, ja näin on siitä huolimatta, että myös minä olen tutkinut Jumalaa.

Sopeutumattomuutta on monenlaista, kuten sopeutumistakin. Kumpikaan ei ole itseisarvo, eikä esimerkiksi vieraista kulttuureista tulleiden ihmisten sopeutumista tai sopeutumattomuutta voida sen enempää syyttää kuin kiittääkään mistään. Olennaista on, missä merkityksessä sopeudutaan tai osoitetaan sopeutumattomuutta.

Matemaatikko Perelmanin sopeutuminen normaaliin yhteiskuntaan olisi varmasti kuihduttanut hänen luovuutensa, ja hänestä olisi tullut lattea tavis. Hänen omien tieteellisten haasteidensa määräämä sopeutumattomuuden pakko ja Damokleen miekan tavoin jatkuvasti yllä leijuva kritiikin uhka ovat toisaalta traumatisoineet hänet niin syvästi, ettei hän nykyään pysty sopeutumaan mihinkään normaaliin elämänmenoon – saati että hän haluaisi keskustella matemaattisista löydöistään kenenkään kanssa yhtään sen enempää kuin filosofi Nietzsche omista teoksistaan vanhoilla päivillään.

Aina kun glorifioidaan sopeutumattomuutta tai syrjässä elämistä, on muistettava, ettei mikä tahansa sopeutumattomuus tee kenestäkään ihmisestä uutta Perelmania tai Nietzscheä. Antakaa siis erikoisoikeudet niille, joille ne kuuluvat.

Tässä moniarvoistuvassa ja samalla myös eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on kai parasta, että yhteiskunta halkeaa kahtia reveten mieluummin boheemiin tieteilijä- ja taiteilijayhteisöön sekä monotonisesta etukäräjöinnistä koostuvaan pikkuporvarilliseen yhteiskuntaan, kuin että se halkeaisi kahtia esimerkiksi rodullisin perustein: työmuurahaisina pidettyyn kantaväestöön ja kulttuuririkkautena palvottavaan siirtolaisväestöön. Yksilöiden erot ovat kaikissa yhteyksissä merkittävämpiä kuin ryhmien erot, ja niinpä tasa-arvolänkyttelyt ovatkin usein vain banaaliuden sekä massakulttuurin kiroukseen syyllistymisen huipentumia. Sekä aivovoimistelun turruttamille neroille että keskinkertaisuuden ihanteen ruokkimasta rehusta ravintonsa saaville normaaliuden vaatijoille voisi pieni sähköshokki tehdä silloin tällöin terää.