Rolextariaatin rintaprenikat

Tasavallan presidentti jakoi taas yhden kierrätysmetallikontillisen kunniamerkkejä ja muita mitaleita kuuliaisille alamaisilleen. Kateellisia ihmisiä taisivat eniten puhuttaa ulkoministeri Alexander Stubbille ja asuntoministeri Jan Vapaavuorelle myönnetyt Valkoisen Ruusun komentajamerkit. Esimerkiksi säveltäjä Richard Järnefelt kirjoitti Uudessa Suomessa, ettei kumpikaan olisi moista ansainnut. Stubb kuulemma mokasi Venäjä-suhteet väitteillään, ettei naapurimme muka ole suurvalta. Vapaavuoren ministerinpostin aikana ovat maahan syntyneet ennätyksellisen kalliit asunnot, ja vuokrien hinnoistakin käydään jo huutokauppaa, kun sääntely puuttuu.

Kriitikot eivät nähtävästi ymmärrä, ettei ansiomerkkejä myönnetä ansioista vaan siksi, että niiden katsotaan sopivan asukokonaisuuteen tai rooliin. Varsinkin kaulaan ripustettavat komentajakorut pukevat frakkipaitaa mainiosti. Kun Hitler suunnitteli upseereilleen univormuja, hänenkin ideanaan oli, että ylänapin kohdalla pitää roikkua jokin ristimuotoinen killutin arvovallan symbolina. Hyvin pukeutuva herrasmies saa nimittäin anteeksi paljon.

Kun olin armeijassa, kenraalin läsnäolon kuuli ansiomerkkien kilinästä esikuntarakennuksen toiseen päähän. Kunnian ja arvostuksen kasaaminen tietyille ihmisille (joista suuri osa on ollut melkoisia tyranneja), lienee ihmislajille tyypillinen ominaisuus. Nyt itsenäisyyspäivänä voidaan esimerkiksi kysyä, miksi suurin ansio talvi- ja jatkosodan torjuntavoitoista langetetaan aina Mannerheimille – jopa niin, että marsalkan arvonimikin täytyi täsmentää alleviivatusti Suomen marsalkaksi, ja lopulta kansallinen juhlakalu kohotettiin korkeimmalle jalustalle, tasavallan presidentiksi.

Näin on siitä huolimatta, että sodan pysäyttivät rivimiehet, joiden saviseen todellisuuteen ei sen enempää päämajasta kuin everstienkään korsuista nähnyt mitään. Muutamat tosin kehtasivat epäillä, oliko koko sota edes oikein, sillä Stalinhan tarjosi aluevaatimustensa vastineeksi paljon suurempaa aluetta Petsamosta pelkästään hyvää hyvyyttään. Kun Suomi ei suostunut, venäläiset tulivat ja ottivat kaksi kertaa pyytämänsä kokoisen alueen korvauksetta.

Mutta takaisin aiheeseen: miksi ansiot, palkinnot, kunnia, arvostus ja usein myös suuri määrä rahaa kasataan vain tietyille symbolihahmoille, joilla ei ole välttämättä mitään tai ainakaan kovin selvää yhteyttä jossakin tietyssä yhteydessä saavutettuun menestykseen?

Ihmisillä on taipumus välttää ristiriitoja tietoisuudessaan. Kuinka vaikea sodanjälkeisten sukupolvien olisikaan ollut päästää mieleensä ajatusta, että sodassa annetut uhrit tai edes osa niistä olivatkin mahdollisesti turhia tai jopa vääriä?

Ihmiset koettavat välttää kipeät epäilykset ja yrittävät oikeuttaa uhrien antamisen, sillä ajatus sodassa turhaan kaatuneista veisi pohjan koko hirveän asian hyväksymiseltä, juuri sen, joka aivan äsken oli saatu pois päiväjärjestyksestä: haavat kiinni ja haudat umpeen. Siksi ihmiset ratkaisevat ajattelunsa ristiriidat ja tukahduttavat epäilynsä glorifioimalla sotapäälliköitä sekä oikeuttamalla heidän tekemiään ratkaisuja jälkikäteen.

Historia ei ole vain voittajien historiaa (joka tunnetusti on aina vääristelevää). Myös hävinneet kirjoittavat historian mutkat suoriksi pyrkiessään oikeuttamaan sota-aikana tehtyjä ratkaisuja ja haluamalla nähdä ne oikeina tai jopa ainoina mahdollisina. Näin tulevaisuus opettaa menneisyyttä, ja itsenäisyyspäivä on tämän historiallisen sovitustyön rituaalinen muistokarkelo.

Ja onhan itsenäisyydessä totta kai juhlimista – myös sodan ajan voittojen kautta siitä huolimatta, että voittoja on tullut useita. Suomi on sellaisessa paikassa ja asemassa, että voittoja voi tulla sodassa monta, mutta häviö tulee vain kerran.

Niinpä en väitä, että Suomessa sotien aikana tehdyt ratkaisut olisivat olleet vääriä. Mutta paikkaansa pitävät myös laulun sanat ”kenraalit ne sakon saa ja sotamies ristin”. Samaan tapaan itsenäisyyspäivänä jaettavista mitaleista moni osuu väärän henkilön käteen. Asiassa auttaa tieto, että kenraalien kukittaminen ja kunniataulujen naulaaminen on vain yhteiskuntarauhan säilyttämistä siinä missä kaikki muukin tasa-arvon ja demokratian ylläpitotyö.