8. joulukuuta 2010

”On siinä mies ja nainen”


Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.

Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.

Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?