Kun Aamulehden entinen toimittaja Matti Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (2024) käyttäneensä mielikuvituksensa tuotteita uutisjutuissaan, asiasta nousi suuri kohu.
Tapaus skandalisoitui, kun Aamulehden entinen päätoimittaja ja nykyinen EK:n pomo Matti Apunen sekä vastaavana päätoimittajana ja Ylen uutisten päätoimittajana toiminut Jouko Jokinen ryhtyivät puolustamaan Kuuselaa.
Sepitettä ja tarinointia uutisissa, eli pajuköyttä yleisöille? Ja tämä kaikki on muka oikein?
Julkaistessani vuonna 2020 teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, toimittajat luonnollisesti pillastuivat.
Olin jo tuolloin paljastanut valtavirtamedian poliittisen kallistuman, agenda- ja tendenssijournalismin valheellisuuden, narratiivien paisumisen ja yksittäistapausten käyttämisen yleistämisen välineinä. Olin kaivanut esiin maahanmuutto-ongelmiin liittyvän salamielisyyden, puolitotuuksien latelemisen ja valikoivan vaikenemisen eli uutisoimatta jättämisen, joka MTV3:n entisen uutispäällikön, Ylen nykyisen toimitusjohtajan ja Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajan Merja Ylä-Anttilan mielestä ei rajoita sananvapautta.
Tosiasiassa myös kertomatta jättäminen rajoittaa viestien vastaanottajien sananvapautta, sillä sananvapauteen kuluu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja Suomen perustuslain mukaan oikeus paitsi ilmaista ja julkistaa, myös vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.
Nykyisin niin sanotussa journalismissa tahtoo korostua nimenomaan mielipiteiden kertominen.
Julkisen sanan neuvoston vuonna 1992 käyttöön ottamien Journalistin ohjeiden mukaan
”[h]yvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”
Uuspolitisoituneiden nykytoimittajien mielestä tämä tietojen korostaminen oli väärin. Vuoden 2011 jälkeen siellä on sanottu:
”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”
Viimeksi mainittuun on lisätty juuri nuo mielipiteet. Ja mikäpä vika mielipiteiden ilmaisemisessa onkaan, mutta ne pitäisi erottaa selvästi uutisjournalismista.
Nykyisin uutisissa korostuvat toimittajien subjektiiviset näkemykset, tulkinnat ja analyysit, ja uutiset laitetaan ”faktanurkkiin” ja ”kainalojuttuihin”.
Huomautin tästä teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 29 ja 290 ja monessa muussakin kohdassa.
Tarinallisuus, kertomuksellisuus ja sepitteellisyys ovat levinneet laajalle valtavirtamedian piirissä.
Raivostuneet toimittajat kostivat tutkimuksessa Totuus kiihottaa paljastamani vilpillisyyden ja puolueellisuuden minulle moittien teostani ”naisvihasta”, jota teoksessani ei ollut.
Olin vain osoittanut, kuinka yksipuolisesti Yleisradio ja Helsingin Sanomat tuputtivat myös Me too -kampanjaa, Suostumus-hanketta ja muita feministien syytöksiä ja herjoja sekä piinasivat nuorisoa ilmastoahdistuksen lietsonnalla.
Kyseisen tyrkyttämisen arvosteleminen ei ole naisvihaa eikä nuorison pilkkaa, kuten toimittajat väittivät, vaan julkista järjen käyttöä, kriittistä filosofiaa sekä tietoteorian ja tieteenfilosofian soveltamista tiedonvälitystoimintana esiintyvään valehteluun.
Matalamielisimmät ja pahansisuisimmat toimittajat sekä heidän yliopisto-opettajansa antautuivat jopa väittämään, että olisin kehittänyt heidän nostamansa kohun itse. He varoittivat menemästä mukaan kirjan julkaisseen Suomen Perustan ”tarinointiin”.
Tampereen yliopistosta Helsingin yliopistoon siirtynyt Esa Väliverronen piipitti silloisessa Twitterissä, että ”[e]nnen kuin kiihotut Totuus-raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta.” Hän sanoi, että ”[j]otkut asiat ovat vain niin typeriä, ettei niille kannata antaa huomiota.” (Asia on dokumentoituna tämän teokseni sivulla 108.)
Hän siis salaili toimittajien valheellisuutta ja haukkui tutkimustani typeräksi.
Nyt nuo typerykset kiehuvat itse omassa liemessään tarinoinnista, sepitteellisyydestä ja kertomuksellisuudesta syytettyinä!
Median maineterrorismi
Toimittajat saivat valheillaan aikaan paljon tuhoa omassa elämässäni.
Helsingin Sanomat ja Yle loivat ”totuuden jälkeisen ajan” itse ja maineterrorisoivat ihmisten uria cancel-aktivismin tihutöillä. Toimittajat väittivät minun keksineen tarinan valheellisuudestaan, kun paljastin sepitteensä jo nyt meneillään olevaa kohua aiemmin. Ja mikä syyttely!
Tutkimuksestani mediaan kirjoitetut valheet kannustivat opetus- ja kulttuuriministeriötä perimään kirjani julkaisseelta ajatuspajalta teoksen tuotantokustannuksiin käytettyjä valtionapuja takaisin, mikä oli rikos tieteen ja tutkimustoiminnan perustuslaillista vapautta vastaan.
Niinpä kirjoitin mediatutkimukseni jatkoksi toisen osan Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022). Jouduin julkaisemaan sen omin toimin kustantamojen laitettua minut poliittiseen toimintasaartoon ja yliopistokommunistien eristettyä minut tieteelliseen vaikutusvallattomuuteen yliopistojen ulkopuolelle (jossa tilaa on kylläkin paljon enemmän).
Sen sijaan professori Timo Vihavainen kirjoitti teoksiini perehdyttyään, että
”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”
En voi väittää vastaan. Vihavaisen kirja-arvio kannattaa lukea, niin kuin hänen tekstinsä yleensäkin.
Narratiivisuudella ei ole varsinaisesti tekemistä narraamisen kanssa, vaikka yhdennäköisyys saattaa houkutella sanaleikkiin. Tarinoinnista on kuitenkin tullut (tai tehty) maan tapa. Nykyisin melkein mikä tahansa valtavirtamedian tuotos voi olla aprillipäivän juttu.
Postmodernistiset toimittajat peräävät ”faktajournalismia” ja alleviivaavat faktojen tarkistamisen tarpeellisuutta, vaikka postmodernismiin liittyy näkemys tiedon ja havaintojen subjektiivisuudesta ja relatiivisuudesta.
Tuota näkemystä informaation henkilökohtaisuudesta ja suhteellisuudesta he käyttävät toisaalta hyväkseen pönkittääkseen omaa tarinointiaan.
Pahinta on, että niin sanottujen tiedotusvälineiden kautta disinformaatio leviää myös sosiaaliseen mediaan, aivan niin kuin sossumediassa leviävä juoruilu puolestaan toimii lehtien lähteenä.
Tosiasiassa toimittajat ovat jäävejä sanomaan itseään koskevasta mediatutkimuksesta mitään, mutta lehdissä sanottu tuntuu kelpaavan myös Wikipedian lähteeksi aina, kun toimittajien mielipiteet ovat Wikipediaa näpertelevien punakaartilaisten näkemysten mukaisia (Wikipedian ongelmista teokseni Pavlovin koirat luvussa 13.5 sivulta 314 alkaen).
Totuus on, että tutkimusjulkaisujen stauksesta ei pidä päättää kritisoitujen toimittajien omilla kynänkäänteillä. Siitä, mitä tutkimuksessa sanotaan, ei pidä päättää muualla kuin tutkimuksessa itsessään, eikä ole anonyymien wikipedistien asia päättää siitä, mitä tutkimuksista ja niiden tekijöistä esitetään tietona. Se on pseudotieteen laji: lehdistöreportaasitiedettä.
Vain jäävuoren huippu
Samalla kun maa pettää Ylen, Sanomien ja muun valtamedian alta, toimittajat kompuroivat omiin juoniinsa. Näin kaikki, mitä sanoin kriittisessä mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa, tulee päivä päivältä kirkkaammaksi.
Toimittajakunta punastelee, kun
woke-journalisminsa murenee palasiksi, ja äänessä heitä puolustelemassa ovat median näennäisasiantuntijat: entiset valheiden virran
soutajat.
Hullut pakottivat ajatuspajaa itsesensuroimaan kriittisen tutkimukseni opetus- ja kulttuuriministeriön taloudellisen painostuksen vuoksi. Keksivät kuitenkin lopulta erään todellisen syyllisen ja sensuroivat nyt häpeilleen 551 Matti Kuuselan kirjoittamaa juttua.
Pahinta on, ettei Kuuselan harjoittama journalismi ole yksittäistapaus.
Muistatte kai Eero Mäntymaan ja Jessica
Stolzmannin valejutut Ylellä? He sepittivät tarinan Suomesta karkotetusta ”Alista” ja hänen muka kovasta kohtalostaan, joka paljastui sittemmin valeeksi. Vale tosin saattoi vaikuttaa jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle langettamaan päätökseen (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).
Mäntymaa ja Stolzmann saavat ilmeisesti jatkaa Yleisradiossa, kuten suuri joukko muitakin roskajournalismin tekijöitä, joita on kaikkialla median turvamuurien ja heidän edunvalvontajärjestöjensä takana.
Plagioinnista oivallisen esimerkin puolestaan antoi Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson naisten historiaa käsittelevässä feministisessä tietokirjassaan, jota ehdittiin myydä yli 10 000 kappaletta ja joka toi tekijälleen myös suuren kasan rahaa. Tekijänoikeusneuvosto tuomitsi kirjan (tekijän nimeä mainitsematta), ja toimittajakollegat yrittivät selittää kymmenien asiakohtien plagioinnit pois. Journalistiliitto antoi Petterssonille luvan jatkaa tehtävässään, kunnes löylyä kertyi liikaa.
Kukapa voisi unohtaa myöskään alpakkakohua, jonka lietsomiseen valtamedia hurahti, vaikka perusväittämät olivat sosiaalisessa mediassa esitettyjä valheita? Ne menivät läpi Ylen ja Helsingin Sanomien ”faktantarkistuksesta” kuin palava bensavana, kun tarkoitusperä oli äärivasemmistolainen. Käsittelin sitäkin tarinointia teoksessani Totuus kiihottaa (s. 104).
”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, sanoivat toimittajat ja poliitikot tutkimuksestani. Mutta kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt osoittamaan, ettei se, mitä sanon, pitäisi paikkaansa. Ja vain tämä on filosofian näkökulmasta ratkaisevaa.
Media ei kuulu tieteen maailmaan
Toimittajien omallakehulla, narsismilla, sosiaalisella korrupoituneisuudella ja sisäänpäinlämpiävyydellä ei ole äärtä eikä rajaa. Myös myrskyn silmässä nyt oleva Matti Kuusela palkittiin aikoinaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnolla, Sanomalehtien liiton ”Vuoden paras sanomalehtijuttu” -tunnustuksella ja Bonnierin ”Vuoden juttu” -palkinnolla. Palkitsijana on toiminut muun muassa edellä mainittu ylioppilas Merja Ylä-Anttila omassa ylevyydessään.
Pidän opetus- ja kulttuuriministeriön byrokraattien suorittamaa rahoituksen takaisinperintää parhaana minulle osoitettuna palkintona, sillä mitäpä muuta puoliksi oppineilta pölkkypäiltä voisi odottaa.
Yleisöt haluavat uutisilta totuutta, eivät storytelliä.
Nykymedia on sekaisin kuin piispanhattu, ja toimittajat irvistelevät mediaseksikkäästi kuin kameli, jolla on ientulehdus.
Uutisten ohella myös asiajournalismi kärsii kynsin hampain kiskotusta yleisöjen kalastelusta, jolla yritettäneen lepyytellä tuottajia, mainostajia ja vihervasemmistolaisia feministejä, ilmastohysteerikkoja ja muita nykyajan käärmeöljykauppiaita.
Yleisradion ”faktajournalismin” kirkkaimpia hedelmiä on juttu ”Omena päivässä pitää aivohalvauksen loitolla”, joka kiertää medioiden sivuilla eräänlaisena klikkiuutisena ja keinotekoisena täytejuttuna. Tosiasiassa kyseessä on vain englantilainen sananlasku lääkärin loitolla pitämisestä eikä mikään kolesterolilääke tai amyloidiplakkien liuotushoito.
Tutkimustulosten yksipuolinen ja holtiton referointi voi vaarantaa yleisöjen terveyden, jos ihmiset ottavat kyseisen uutispopulismin todesta ja korvaavat tieteen luontaislääketieteellä.
Kyse on silloin edellä mainitsemastani lehdistöreportaasitieteestä, jonka mukaisesti toimittajat päättävät, mitä tieteilijä sanoo ja välittävät, kiteyttävät, tiivistävät, supistavat, täydentävät ja valikoivat tulkintansa yleisöille.
Totuus on, että media ei kuulu tieteen maailmaan tiedekustantamista lukuun ottamatta, mutta sekin on suureksi osaksi vihervasemmistolaisen vertaisvartioinnin kourissa.
Ei ole toimittajien asia arvostella heistä kirjoitettuja tutkimuksia eikä arvioida itsestään esitettyjä tieteellisiä analyysejä saati päättää niiden relevanssista.
Uutisjournalismi on nykyisin kuin dinosaurusten taru.
Katselin äsken valtavirran naturalistiselta TV-kanavalta National Geographicilta dokumenttia nimeltä Meret ilman vettä: Dinosaurusten aika, jossa rakenneltiin monipolvista legendaa erään dinosaurusfossiilin elämänkaaresta, ihonväristä, kellumisesta kaasutäytteisenä ruumiina ja lopulta uppoamisesta merenpohjan sedimentteihin ylösalaisin.
Juttu oli kuin mätäkuun 2022 mediakertomus mursusta ja sen kovasta kohtalosta.
Lopulta ohjelmassa päädyttiin pohtimaan, miksi tyrannosauruksia on löydetty joukkohaudoista. Olivatko ne sosiaalisia ja oliko niillä kulttuuria? Hyvä tarinallinen vastaus voisi olla, että ne harjoittivat uskontoa ja edustivat siis esikristillistä ajattelua. Tämä tarinointi voisi ehkä tyydyttää myös Päivi Räsästä.
Kyseinen mielikuvituksen rääkkääminen vie tosiasiassa pohjaa myös tieteellisten kehityskertomusten uskottavuudelta.
Aiheesta aiemmin
Avoin kirje viestinnän professorille
Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta
Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)
Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)
Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)
Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla
Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan
Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta
Mitä on tieteen medioituminen?
Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa
Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla
Sensuuri on murha ja minä olen uhri
Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?
Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori
Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden
