Arvoisa professori Esa Väliverronen,
Kiitoksia kunniasta olla taannoisen huomionne kohteena iltapäivälehdessä ja Twitterissä.
On kuitenkin asioita, joista kansalaisilla on oikeus tietää, vaikka se olisi joidenkin mielestä ”epäsoveliasta”.
Ja on asioita, joita ihmisten on suorastaan pakko tietää, vaikka kaikki eivät sitä haluaisi.
Näitä ihanteita olen edistänyt, vaikka tieteen ja tutkimustoiminnan vapauttani, sananvapauttani ja henkilökohtaisia oikeuksiani on poljettu julkisen vallan taloudellisilla kiristystoimilla ja toimittajien sekä heidän valikoimiensa tieteilijöiden vihapuheilla.
Esitän asiasta todisteellisen näytön uudessa kirjassani ”Pavlovin koirat –Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta”.
Linkkaan teoksen Teille, koska myös Teillä on velvollisuus tietää muutakin kuin sitä, mitä tutkimuksistani esitetään toimittajien kostoissa, lehdistöreportaasitieteessä ja muissa sekundäärilähteissä.
Rohkenen suositella mediatutkimusteni molempien osien (Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat) sisällyttämistä viestinnän tutkintovaatimuksiin jo pelkästään siksi, että kukaan ei sitä halua.
Huolenne tutkijoihin kohdistuvasta painostuksesta on ollut liikuttavaa ja myötäelettävää, paitsi että kritiikkinne kohteet ja puolustelun aiheet ovat nähdyt tässä kirjoituksessanne melko manikealaisesti.
Todellinen uhka ei ole mikään yliopistomaailman ulkoinen vaikuttaminen vaan yliopistojen sisäinen politisoituminen, josta olen esittänyt selvän näytön sekä teoksessani ”Totuus kiihottaa” (luku 17) että tutkimukseni toisessa osassa ”Pavlovin koirat” (luku 9).
Yliopistotila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.
Ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuuden” ovat yleensäkin samoja, jotka ratsastavat tekaistujen uhkien selässä ja haluavat maksuksi vapautemme.
Myöskään demokratian olemus ei ole mikään yksimielisyys tai vastakkainasettelujen torjuminen vaan erilaisten näkemysten avoin ja julkinen kilpailuttaminen.
Kuinka helppoa onkaan lavastaa ”häirinnäksi” kaikki sellainen, mikä koettelee median, politiikan tai yliopistomaailman omaa ideologisuutta, pureutuu asioiden ytimiin ja kyseenalaistaa niin sanottuja perusarvoja, jotka usein ovat vain sovinnaisia ajattelutottumuksia?
On yliopistojen itsensä kannalta oireellista, että kriittinen filosofia pyritään ajamaan palavilla seipäillä yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Siitä merkkinä on erilaisten ajatushautomojen ja muiden yksityisten tutkimuslaitosten yleistyminen eri puolilla maailmaa.
Ilmiö kertoo samasta kuin niin sanotun vaihtoehtojournalismin esiinnousu: valtavirtamediat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi monipuolisuusvelvoitteidensa mukaan toimia.
Tässä valossa vaateet, joiden mukaan kaikkien pitäisi ulvoa samaa kuuta, ovat yhtä oikeutettuja kuin ”Professoriblogissa” esittämänne paheksunta sen johdosta, että ”tutkimustietoa ja julkisuudessa esiintyviä tutkijoita kyseenalaistetaan yhä herkemmin”.
En voi torjua epäilystäni, että Iltalehden kommentoijana ansioiduitte itsekin blogikirjoituksessanne moittimillanne hyveillä. Osuuttanne oman tutkimukseni mustamaalaamisessa kuitenkin vähentää se, että palautteenne oli – niin kuin sanotte blogissanne – ”suhteellisen lievää, kuten loukkaavia sanoja ja asiantuntemuksen vähättelyä”.
Kiitän ja kumarran siis tuostakin.
Erityisen mielissäni olen Twitterissä esittämästänne ja Iltalehden pääkirjoitukseen 11.6.2020 päätyneestä varoittelusta ”ennen kuin kiihotut Totuus kiihottaa -raportista, mieti oletko osa käsikirjoitusta”.
Joudun toteamaan, että ainakaan minulla ei ollut mitään käsikirjoitusta, vaan osallistuin tapahtumien kulkuun niiden uhrina. En vain ole saanut kuvatuksi median toimintaa paremmaksi kuin on itse malli.
Lähes kaikki tiedotusvälineet, puolueet ja virkamiehet jättivät viisautenne noudattamatta, ja sen vuoksi niiden reaktiot ovat nyt dokumentoituina tutkimukseni osaan 2: ”Pavlovin koirat”.
Lopuksi muutama yleishavainto nykyisestä yliopistokulttuurista.
On koko yliopistomaailmaa leimaavan matalamielisyyden merkki, että tiettyjä kritiikin aiheita, kuten sanotte – ”maahanmuutto, historialliset tabut, sukupuoli ja seksuaalisuus, samoin jotkut ympäristönsuojeluun ja terveyteen liittyvät aiheet” – pyritään pitämään arvostelun ulkopuolella ja niistä suostutaan keskustelemaan vain vihervasemmistolaisten perususkomusten tultua hyväksytyiksi.
Yliopistoissa ei enää edes yritetä yltää tuon moraalipastöroidun diskurssin metatasolle saati tulkita eripuran ideologisia juurisyitä, jotka olen osoittanut molemmissa – useimmilta lukematta ja ymmärtämättä jääneissä – mediatutkimuksissani. Niitä olen kirjaillut muun muassa uuden teokseni ”Pavlovin koirat” ensimmäiseen päälukuun.
Sokalin & Boghossianin jälkeisenä aikana kenellekään ei pitäisi olla salaisuus, että myös tieteen vertaisvartiointikäytänteet kärsivät tiedepoliittisesta ryhmäkoheesiosta ja konformismista.
Tieteenfilosofian näkökulmasta mitään vertaisasemaa ei edes vallitse, sillä refereethän eivät ole kirjoittajiin nähden vertaisasemassa vaan tiedepoliittisessa valta-asemassa, mikä on tehnyt kyseisestä ajatuskahleiden ripustelusta dialogisen filosofian irvikuvan.
Surkuhupaisaa on ollut niin sanotun vasemmistoälymystön kääntyminen aiemmasta ”rationalismista” kirkassilmäisen idealismin polulle, josta jo Frankfurtin koulukunnan filosofit varoittivat ja jonka tuloksena millenniaalit nyt hakeutuvat yliopistoihin parantamaan maailmaa – eivät ymmärtääkseen, kuinka maailma toimii.
Entisenä Seta-veteraanina en voi peittää hämmästystäni siitäkään, kuinka feministit, jotka ennen polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi, vaativat nykyään entistä kauheampia kahleita kaiken seksuaalisen pois juurimiseksi sekä mediasta että ihmisten kanssakäymisestä.
Älyllinen näkökulma ahdasmielisyyden kasvuun on laiminlyöty, ja se löytynee vain tunnustamalla, että seksuaalisen mielihyvän alati laajenevalla sääntelyllään feministit käyttävät huomattavaa ylivaltaa, jonka olemus pyritään tietenkin kiistämään (vallan käytölle tyypillisesti).
Tieteellisten seurojen valtuuskunta kirjoitti sivuillaan seuraavasti palkitessaan toimitustyönne ”Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus”:
”Teoksen luvuissa tarkastellaan tieteen vapauden ja vaikuttavuuden ohella muun muassa tieteen markkinoita, tutkijoiden sananvapautta vaarantavia rakenteellisia ja henkilöön kohdistuvia uhkia, tieteen roolia poliittisessa päätöksenteossa sekä tutkimuslaitosten riippumattomuutta rapauttavaa poliittista ja taloudellista ohjailua. […] Puolustamalla tieteen ja tutkijoiden vapautta puolustetaan myös yhteistä hyvää ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa sensuurilta ja ohjailulta sekä vihapuheelta ja vaientamiselta.”
Ikävä sanoa, mutta kaiken sen hyökkäilyn jälkeen, jota opetusministeriö, valtavirtamediat ja osa tutkijakunnasta ovat suunnanneet näiden kauniiden sanojen höystämänä minua ja tutkimustoimintaani vastaan, vaikuttavat edellä siteeratut sanat parodialta, jota Keijo Kaarisadekaan ei voisi ylittää.
’Tieteen vapaus’ ei ole mikään abstraktio vaan käsite, jonka sisältö mitataan joka päivä siinä käytännössä, jolla tiedehallinto rahoittaa valtioneuvoston ohjaamaa puolueellista agenda- ja komiteamietintötiedettä mutta kohdistaa häikäilemättömiä perintätoimia kriittiseen yhteiskuntatutkimukseen.
Tästä sietäisi olla huolissaan myös kaikkien niiden, joilla on yliopistolliseen virka-asemaan perustuva etuoikeus arvostella toisella tavalla ajattelevien töitä.
JUKKA HANKAMÄKI
Aiheeseen liittyviä luentoja täällä, täällä ja kohdasta 46 min. alkaen täällä.
