Vihervasemmistolainen hallitus on jättänyt eduskunnan hyväksyttäväksi esityksensä asumisoikeuslainsäädännön muuttamiseksi (HE 189/2020). Entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) veti keväällä 2019 aloitteen pois juuri ennen vaaleja laajan kansalaisvastarinnan vuoksi. Sen sijaan nykyinen hallitus on viemässä hankkeen läpi ASO-talojen omistaja- ja rakentajayhtiöiden painostuksesta johtuen.
Uudistuksen keskeisiä asiakohtia ovat omistajayhtiöille tarjottu mahdollisuus myydä asumisoikeusasuntoja omistusasunnoiksi, jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen sekä siirtyminen tarveharkinnalla tapahtuvaan asuntojen jakoon.
Ympäristöministeriössä valmisteltavana olevan asumisoikeuslain uudistuksen lausuntopyyntö (VN/5985/2019) löytyy täältä. Kansalaisille tarjottiin mahdollisuutta ilmaista mielipiteensä Lausuntopalvelussa, jossa aktiivisimmin esiintyivät tosin omistajayhtiöt ja niiden edustajat.
Hallitus laittoi asian lausuntokierrokselle kesän ajaksi, jotta kansalaiset eivät huomaisi ottaa siihen kantaa. Aika meni umpeen heinäkuun puolivälissä. Kirjoitin itse kannanottoni Lausuntopalveluun, ja se löytyy tämän linkin takaa.
Tässä kirjoituksessa esitän perusteluni sille, miksi ASO-lainsäädäntöä ei saa muuttaa eikä huonontaa asukkaiden tappioksi.
1. Jonotusnumerojärjestelmästä luopuminen olisi lyönti kansalaisten naamatauluun
Hallitus esittää, että asumisoikeusasuntojen jakoperiaatteet muutettaisiin järjestysnumeroon perustuvasta järjestelmästä tarveharkintaisiksi.
Tämä olisi räikeä vääryys niitä hakijoita kohtaan, jotka ovat jonottaneet ASO-asuntoa jo vuosia. Eteneminen jonossa on ollut kituliasta, ja lainmuutoksella hallitus vetäisi maton kaikkien niiden alta, jotka ovat edenneet jonossa saamatta kuitenkaan vielä asuntoa.
Kunnalliset vuokra-asunnot jaetaan jo sosiaalisin perustein ja tarveharkinnalla, joten ASO-asuntoja ei pidä saattaa samantyyppisen mallin piiriin. ASO-asuminen on ollut käytännössä ainoa mahdollisuus hankkia asunto, mikäli rahat eivät riitä omistusasuntoon ja sosiaaliset perusteet eivät täyty vuokra-asuntoa haettaessa.
Niinpä jonotusjärjestelmää ei pidä lopettaa eikä korvata tarveharkintaan perustuvalla järjestelmällä. On huomattava, että hakemisen perusteenahan on myös ASO-asuntojen kohdalla asukkaan tarve, jonka tosin voi määritellä asukas itse. Viranomais- tai omistajayhtiölähtöisen tarveharkinnan huomioon ottaminen jakoperusteena merkitsisi päätösvallan siirtämistä kansalaisilta itseltään ratkaisuvaltaa käyttäville instituutioille, mikä olisi epädemokraattista.
En pidä lainmuutosta hyväksyttävänä myöskään siten, että järjestysnumerot pysyisivät voimassa ehdotetun siirtymäkauden mukaisesti vain kaksi vuotta. Esimerkiksi Helsingissä on jaettu noin 250 000 järjestysnumeroa, ja toiveidensa mukaisen asunnon voivat saada noin puolivälissä olevat. Lainmuutos kohtelisi kaltoin yli sataa tuhatta muuta hakijaa, jos ovi vedettäisiin nenän edestä kiinni.
Uusia säädöksiä sovellettaisiin vuoden 2023 alusta alkaen, ja järjestysnumerot olisivat voimassa siirtymäajan 31.8.2023 asti, jolloin jono pantaisiin poikki. Tämä on ympäristöministeriön tiedotteen mukaan ”asukasvalinnan yksinkertaistamista” ja ”läpinäkyvyyden lisäämistä”, siis housujen vetämistä kinttuihin jonossa olevilta.
Se on myös jonon ohittamista tavalla, joka palvelisi jonottamattomien ja Suomeen maahanmuuttajina viime vuosina tulleiden etua. Jonon ohittamista hallitus kehtaa kutsua ”sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi”, vaikka siten tosiasiassa poljetaan jonossa pitkään olleiden oikeuksia!
Hallitus vetoaa esityksessään (jälleen kerran) ”yhdenvertaisuuteen”, joka näyttääkin olevan hallituksen veruke aina, kun se rikkoo saavutettuja oikeuksia tai sopimuksia vastaan. Hallituksen sosialistitädit ottaisivat siis jonotusnumerot suomalaisten käsistä ja antaisivat ne maahanmuuttaneille pakolaisille tai turvapaikanhakijoille, sillä he toteuttavat kaikki vihervasemmiston kurjuusihanteet ja ovat hallituksen mielestä kaikkein eniten asunnon tarpeessa.
Numeroinnin pysyvyydestä ei tule siirtyä määräaikaisuuteen, sillä jonot
ovat tyypillisesti pitkät kasvukeskuksissa, ja jonon katkaiseminen olisi
isku vasten kansalaisten kasvoja.
2. ASO-asuntoja ei saa myydä: romuttaisi järjestelmän idean ja sopimusinstituution
Hallituksen ehdotuksen epäoikeudenmukaisin asiakohta sisältyy aikomukseen mahdollistaa ASO-asuntojen myynti ja käyttörajoituksista luopuminen. Hallituksen esityksessä tätä kutsutaan ”rajoituksista vapauttamiseksi”. Samalla laitettaisiin pallo asukkaiden jalkaan.
Hallitus aikoo esittää, että jos vähintään puolet talon asunnoista on tyhjinä, voisivat omistajayhtiöt myydä asunnot omistusasunnoiksi tai esimerkiksi vuokrakäyttöön.
Tämä olisi vastoin asumisoikeusjärjestelmän ideaa ja kumoaisi koko ASO-järjestelmän. Asumisoikeustaloissa asukas maksaa ASO-maksun nimenomaan asumisoikeudesta, joka sopimuksella on sovittu elinikäiseksi. Asumisoikeus on myös perintö- ja siirtokelpoinen sukulaisille.
Jälkikäteisellä ja vain toisen sopimusosapuolen tahdosta syntyneellä sopimusehtojen muutoksella rikottaisiin sopimusinstituutiota vastaan. Sopimusinstituution ideaan sisältyy, että sopimusten tulee olla sitovia (pacta sunt servanda), ja sopimusvelvoitteita voidaan sovitella vain molempien osapuolten suostumuksella. Asukkaiden kannalta tässä ei ole kuitenkaan mitään neuvoteltavaa, ei myöskään neuvottelun tarvetta eikä varaa.
Uudistus olisi myös räikeästi vastoin taannehtivan lain kieltoa (ex post facto), eikä kyseisellä lainuudistuksella pitäisi olla menestymisen mahdollisuuksia sen enempää sopimusjuridisesti kuin perusoikeuksienkaan näkökulmasta.
Tämä tarkoittaa, että tehtyjä sopimuksia (ja jatkossa tehtäviä sopimuksia) ei pidä voida purkaa eikä niiden ehtoja muuttaa taannehtivalla lainsäädännöllä eikä -käytöllä sopimusosapuolten tahdon vastaisesti. Siihen ei pitäisi myöskään avata tietä lainmuutoksella.
Jos lakiehdotus hyväksyttäisiin, mikään ei estäisi omistajayhtiöitä tahallisesti luovan tilanteita, joissa ASO-asunnot tyhjenevät myyntiä varten. Tämä voisi tapahtua esimerkiksi aiheuttamalla remonttihaittoja tai nostamalla käyttövastikkeita niin korkeiksi, että asukkaat kaikkoavat ja seuraa niin sanottu hintahäätö.
Käyttövastikkeet saavat nykyisin olla enintään 85 % vastaavien asuntojen vuokratasosta, mutta käytännössä yksityiset omistajayhtiöt kantavat käyttövastikkeita, joiden taso on ylittänyt vuokrien hintatason. Tämän on mahdollistanut se, että vuokrien vertailutaso on laissa määrittelemättä.
On sairasta, että SDP, joka Forssan julistuksessaan vaati torpparilaitoksen purkamista, on nyt hallitusta johtaessaan kurjistamassa asumisoikeuslakia niin, että asumisoikeudesta maksaneet saatettaisiin takaisin torppareiksi, jopa heitä huonompaan asemaan.
Puolueelta, joka puliveivasi julkisilla tuilla rahoitetut ja asumistuilla maksatetut Lumon ja Kojamon vuokra-asunnot kansainvälisille ja kotimaisille keinottelufirmoille, tätä sopii tosin odottaa. Rahat vasemmisto laittoi taskuihinsa ja vei vaalikassaansa.
3. ASO-omistajayhtiöiden harjoittama kiskonta pantava kuriin
Ministeriön esityksessä mainitut perusteet, kuten ASO-asuntoihin kohdistuvan ”kysynnän hiipuminen”, johtuvat perimmältään nyt voimassa olevan lain muista ongelmista kuin siitä, ettei asuntoja voi myydä.
Suurin osa ASO-asunnoista sijaistee kasvukeskuksissa, joissa kysyntää on, joten ASO-asumisen todelliset ongelmat liittyvät ASO-asumisen muuttumiseen kalliiksi vuokralla asumisen muodoksi. Ongelmat ovat seuraavat:
A) Nykyisessä mallissa omistajayhtiöt siirtelevät talojen pääomavastikekuluja tasausjärjestelmässä, jonka laskukaavat ne määrittelevät mielivaltaisesti itse. Esimerkiksi 1990-luvulla rakennettujen talojen lainat ovat tulleet maksetuiksi rahoittajille, joten niissä olisi laskennallista varaa velkaantua ja rahoittaa lähestyviä korjauskuluja sitä kautta. Monet omistajayhtiöt, kuten Helsingin Asumisoikeus Oy, ovat kuitenkin taivuttamassa tasausjärjestelmää niin, että se langettaisi entistä suuremman vastikeosuuden maksettavaksi uusien talojen asukkaille, jotka ovat jo joutuneet maksamaan paljon suuremman kynnysrahan (eli ASO-maksun) asukkaiksi siirtyessään. Pääomakulujen tasausjärjestelmä on sinänsä hyvä instrumentti kulujen tasaamiseksi, mutta sitä ollaan soveltamassa uusissa taloissa asuvien haitaksi omistajayhtiöiden vaatimuksesta. Nyt tähän ongelmaan ei olla puuttumassa lainkaan.
B) Edellä esitetty ongelma johtuu suomalaisen ASO-lainsäädännön toisesta heikkoudesta. Kun vuoden 1990 lakia säädettiin, luvattiin lain perusteluissa 65 kertaa talojen hallinta ja päätösvalta asukkaiden yhteisöille: joko ASO-yhdistyksille tai -osuuskunnille. Kuitenkin päätösvaltaa käyttävät taloissa nyt rakennuttajayhtiöt, myöhemmät omistajat ja niiden edustajat. Sen sijaan Ruotsissa päätösvalta luovutettiin asukkaiden asukasyhdistyksille, jotka voivat päättää itse kuukausittaisten käyttövastikkeiden tasosta, kun lainat on maksettu loppuun. Vapaarahoitteisissa taloissa vastikkeet voidaan siis pudottaa käyttökuluja vastaavalle omakustannustasolle, kun yhtiölainoista on suoriuduttu. Siksi ASO-malli toimii Ruotsissa, eikä myöskään kysynnän hiipumista esiinny.
Lakia pitäisi Suomessa muokata niin, että päätösvallan enemmistö luovutettaisiin asukkaille. Tuottojen siirtämiselle yhtiöiden liikevoitoiksi pitäisi määrätä katto. Perusteena on, että omistajayhtiöt ovat rahoittaneet rakentamisen aravalainoilla ja asukkailta perityillä ASO-maksuilla. Käytännössä asukkaat ovat kustantaneet vastikkeillaan kaikki menot ja rakentamiskulut sekä kantaneet markkinariskin.
Nyt lakia ollaan muokkaamassa omistajayhtiöiden vaatimuksesta niin, että yhtiöt saisivat riskittömällä 0-sijoituksella haltuunsa asukkaiden kokonaisuudessaan maksamat talot ja voisivat vieläpä myydä tyhjät huoneistot sekä potkaista osan asukkaista vastikekorotuksilla ulos.
Tämä olisi yhtiöille aivan liian hyvä diili jopa Suomessa, jossa asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Sen takaajina näyttävät olevan Kokoomuksen lisäksi myös Vihreät, Vasemmistoliitto, RKP, Kepu ja SDP! (Aiheesta lisää täällä).
4. Käyttövastikkeiden kuukausitaso olisi tarkistettava
Käyttövastikkeiden tasoon olisi puututtava myös nykyisen lain voimassa ollessa. Kuten jo edellä totesin, käyttövastikkeet saavat olla maksimissaan 85 prosenttia vastaavan asunnon vuokrasta. Koska vuokrien vertailukohta on määrittelemättä, ovat yksityiset omistajayhtiöt vedättäneet käyttövastikkeiden tason jopa markkinavuokrien yläpuolelle. Asukkaat ovat joutuneet käräjöimään asiasta.
Ministeriön pitäisi myös nykyisen lain voimassa ollessa antaa viranomaismääräys, jolla täsmennettäisiin, mikä tarkalleen ottaen on se vuokrataso, josta ASO-käyttövastike saa olla kohtuullisena pidetyt 85 prosenttia. Oikeudenmukaisena vuokravertailutasona ARA-rahoitteisissa asumisoikeusyhtiöissä pidän 85 prosenttia ARA-rahoitettujen ja samantasoisten sekä samalla alueella sijaitsevien asuntojen vuokratasosta.
ASO-asumisen vaimea suosio Suomessa sekä ASO-asumiseen liittyvä epäluottamus johtuvat suurelta osin ASO-asumisen hintariistosta etenkin yksityisten yhtiöiden piirissä. Kynnysrahaa vaaditaan 15 prosenttia asunnon hinnasta (rakennuskustannusindeksillä korotettuna) ja yleensä myös kolmen kuukauden vakuus, ja kuukausivastikkeet ovat vuokrien tasolla. Myös irtisanomisaika asukkaan lähtiessä asunnosta on vuokra-asumista pitempi, ja asukas voi joutua maksamaan tyhjäksi jääneestä asunnosta 3 kuukauden vastikkeen.
5. ASO-asukkaiden sopimussuojaa vahvistettava ja laajennettava osaomistusjärjestelmällä
Mikäli ASO-asumista halutaan järjestelmänä pitää yllä, kaivattaisiin täysin erilaisia toimia kuin hallituksen ehdottamia. Asukkaiden asumisoikeuden elinikäisyyteen ei pitäisi missään tapauksessa puuttua eikä asuntojen käyttötarkoituksia ASO-asuntoina muuttaa.
Sellainen laki aiheuttaisi ennakolta vaikuttavasti sen, että ASO-asumisen suosio todellakin heikkenisi ja johtaisi juuri siihen, mikä olisi tarkoitus estää, eli ASO-asuntojen tyhjenemiseen. Tähän hallitus ilmeisesti tähtää, jotta omistajayhtiöt voisivat myydä asunnot tyhjinä!
Kyseisen menettelyn sijasta pitäisi toimia täysin toisin. ASO-asukkaiden sopimussuojaa pitäisi parantaa ja laajentaa niin, että 15 prosentin ASO-maksu voitaisiin katsoa myös omistusosuudeksi asunnosta. Nythän asukas maksaa kyseisen summan mutta ei omista asunnosta mitään vaan ainoastaan asumisoikeuden, joka sekin uhataan mitätöidä!
Jatkossa lakia pitäisi kehittää niin, että asukas itse voisi halutessaan lunastaa asunnon omaksi ja kasvattaa omistusosuuttaan porrasteisesti. Tämä toisi ASO-mallin lähemmäksi niin sanottua osaomistusta.
Asukas saisi siis itse vapaasti valita, millaisen prosenttiosuuden hän haluaa hankkia ASO-kodista. Minimi voisi olla nykyistä ASO-maksua vastaava 15 prosenttia. Vastike puolestaan alenisi omistuksen kasvaessa. Varallisuutta kartuttanut voisi hankkia esimerkiksi 50 prosentin osuuden, jolloin vastike olisi alempi kuin 15 prosentin omistusosuudella. Sata prosenttia sijoittanut maksaisi käyttövastikkeena vain kuluja. Rahansa saisi luonnollisesti takaisin rakennuskustannusindeksillä tarkistettuna, kuten nykymallissakin, joten järjestelmä ei olisi ainakaan HITAS-mallia huonompi.
Jos siis ASO-asuntojen myymisestä puhutaan, miksi ei annettaisi etuostomahdollisuutta asukkaalle itselleen omakustannushintaan, josta maksetut pääomavastikkeet vähennettäisiin pois. Miksi tuo oikeus pitäisi antaa yhtiöille?
Lopuksi
Edellisen hallituksen kepulainen vastuuministeri Kimmo Tiilikainen taipui vetämään aloitteen vaalien 2019 alla takaisin, eikä se edennyt eduskuntakäsittelyyn.
Nykyisen hallituksen esitystä ei pidä hyväksyä edes sen suuntaviivoja koskien, sillä siinä ollaan purkamassa ASO-järjestelmän keskeisiä periaatteita, jotka liittyvät asukkaiden sopimussuojaan ja jonotusjärjestelmään. Jo tieto uudistuksen tekeillä olosta on aiheuttanut paniikkia jonossa, laittanut ihmiset kiirehtimään ja sekoittanut järjestelmiä hakemustulvalla.
Esimerkiksi Helsingin kaupungilla on nykyisin toimiva ja suosittu asumisoikeusjärjestelmä, jota pitää yllä Helsingin Asumisoikeus Oy, HASO. Sen piirissä käyttövastikkeet pyritään pitämään pääoma- ja käyttökuluja vastaavalla omakustannushintaisella tasolla. Sitä täydentää jo tarveharkintainen vuokra-asuntojärjestelmä, joten sosiaalisin perustein tapahtuvaa tarveharkintaa ei pidä laajentaa ASO-järjestelmän piiriin.
ASO-lainsäädännössä koetut ongelmat johtuvat perimmältään muusta kuin järjestelmän toimimattomuudesta. Lainmuutoksella ajettaisiin vain yksityisten omistajayhtiöiden etua, kun nämä voisivat tehdä ihmisten kodeilla bisnestä ja muuttaa ne markkinahintaisiksi omistusasunnoiksi vastoin asukkaiden ja muiden kansalaisten tahtoa.
Tämä olisi vastoin ASO-järjestelmän tarkoitusta, jolla haluttiin parantaa omistusasumiseen yltämättömien ihmisten mahdollisuuksia hankkia itselleen vakituinen asunto työssäkäyntialueeltaan. Aikana, jolloin omistusasuntojen hinnat ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta, ASO-järjestelmällä olisi entistäkin tärkeämpi rooli.
Asumisoikeusasukkaiden järjestö vastustaa lakiuudistusta jyrkästi ja on kannellut ASO-sopimusten uhanalaiseksi saattamisesta eduskunnan oikeusasiamiehelle (aiheesta täällä ja täällä). Myöskään poliittista esitystä jonotusnumerojärjestelmän lopettamisesta ei saa hyväksyä.
ASO-asuminen on käsitykseni mukaan edelleenkin hyvä omistusasumisen ja vuokralla asumisen välimuoto, jota pitää kehittää asukasystävälliseen suuntaan. Huomiota herättävää on, että myös julkisyhteisöjen, kuten monien kaupunkien, asumisoikeusyhtiöt ovat ottaneet hallituksen lainuudistukseen myönteisen kannan, vaikka uudistus on kuntalaisten etujen vastainen. Tämä johtunee siitä, että kunnallisten ASO-yhtiöiden johto- ja luottamushenkilöpaikat on täytetty hallituspuolueiden etäispäätteillä.
Olen itse perussuomalaisena ilmoittanut tekeväni kaikkeni, jotta asukkaiden oikeusturvaa ja ASO-järjestelmää ei huononnettaisi hallituksen esityksen sisältämällä tavalla, onpa kyse julkisyhteisöjen tai yksityisten yritysten hallinnoimista ASO-kodeista. Asuntopolitiikkaan liittyvän keinottelun lopettaminen on eräs kärkiteemani, mikäli olen vielä jonakin päivänä ehdokkaana vaaleissa.
JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori
Perussuomalaiset r.p.
