Historiallinen aivopieru

Moni yliopistolla toimiva näyttää ajattelevan, että tarpeeksi lemuava aivopieru riittäisi pitämään ”ystävät lähellä ja viholliset loitolla”, mutta useasti käy päinvastoin, ja kriittinen älymystö alkaa hiisautua lähietäisyydelle ystävien perääntyessä. Onko siis Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola positiivisesti ajatteleva skunkki, sillä hän näyttää soveltavan juuri tällaista hajupommilogiikkaa?

Historia päälaellaan.

Hän nimittäin julkaisi tänä syksynä teoksen Stalin ja Suomen kohtalo (Otava 2016), jossa hän todistelee, että Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin oikeastaan lahjoitti Suomelle itsenäisyyden pidättäytymällä puuttumasta maamme asioihin enempää kuin teki. Rentolan mukaan Stalin suunnitteli vallankaappausta Suomen kommunistien avulla mutta keskeytti hankkeen, kun Paasikiven kanssa saatiin aikaan YYA-sopimus. Lisäksi Stalinin vetäytymiseen vaikutti maailmanpoliittinen tilanne.

Tällä tavoin itsenäisyytemme nähdään Neuvostoliiton meille kahteen kertaan myöntämänä etuoikeutena ja armeliaisuuden osoituksena. Enää ei siis riitä se vasemmiston yleensä toistelema klisee, jonka mukaan Suomen itsenäisyys tuli Leninin kädestä. Ongelmana tässä ajatusmallissa on, että Suomen itsenäisyys ja suvereenius nähdään venäläisten suostumuksen varaisena. Juuri näin asia ei ole. Itsenäisyyden ja suvereeniuden käsitteellis-aprioriseen ideaan sisältyy, että niitä ei luovuteta miltään ilmansuunnalta ulkopuolisten toimesta vaan otetaan ja pidetään itse.

Sen sijaan Suomen Kommunistisen Puolueen entinen jäsen Kimmo Rentola tulkitsee tilannetta niin, että Paasikiven ansio oli rähmälleen heittäytymisessä Stalinin edessä, kun sillä tavoin saatiin totaalisen maailmankartalta katoamisen uhka väistymään. Samoin hän näkee, että SKP:llä oli Stalinille pelkkä käsikassaran rooli, joka olisi vallankumouksen jälkeen heitetty pois puhdistusten myötä. Tämä voi pitää paikkaansakin.

Rentola hakee vaihtoehtoa tai täydennystä Timo Vihavaisen teoksessaan Stalin ja suomalaiset (1998) esittämälle tulkinnalle ja puhuu Stalinin ”erityissuhteesta” suomalaisiin ja Suomesta Stalinin ”erikoistapauksena” (Rentola, s. 9). Näin hän pohjustaa kirjansa metaviestiä, joka on, että Stalin oli Suomen itsenäisyyden suojelija ja varsinainen puuhamies.

Teoksen metavastaus kysymykseen on ”kyllä”.

Kyse ei ole kuitenkaan nyt vain historiankirjoituksen perinteisestä kissanhännänvedosta oikeistolaisen ja vasemmistolaisen historiantulkinnan kesken, toisin sanoen kysymyksestä, pitäisikö kiitos Suomen säilymisestä itsenäisenä vaaran vuosien yli myöntää suomalaisten omalle neuvokkuudelle vai Stalinin suuripiirteisyydelle. Kyse ei ole myöskään vain siitä, pitääkö tai saako Stalinin mahtia glorifioida.

Kyse on siitä, että Rentolan historiantulkinnalla on vaikutusta nykyajan politiikkaan. Venäjän valtaapitävät innostuvat varmasti tulkinnasta, jonka mukaan Suomen kyky pysyä itsenäisenä nähdäänkin nyt merkkinä venäläisten armollisuudesta eikä suomalaisten omasta päättäväisyydestä.

Tällöin itsenäisyytemme voidaan katsoa seisovan huterammalla jalustalla, ja Rentolan esittämä Stalin-tulkinta saa paikan Suomen ja Venäjän historiallisia suhteita koskevassa narraatiossa sekä nykyisiä suhteita koskevassa valtapoliittisessa pelissä. Tämä tekee poliittisesta historioitsijasta historioivan poliitikon.

Rentola aloittaa Stalinin korpuksessa piehtarointinsa kysymällä ”[o]liko Stalin merkittävin yksittäinen päätöksentekijä itsenäisen Suomen historiassa?” Hän haastaa aiemmat historiantulkinnat mutta antautuu myös voimakkaaseen puolustuksellisuuteen, mistä kertoo tiheä viiteapparaatti. Oman työn puskuroiminen on tyypillistä monille kontroversiaaleille, joissa esitetään levottomuutta herättäviä ajatuskulkuja. Mielestäni Stalin ei ole henkilö ”itsenäisen Suomen historiassa” vaan Neuvostoliiton historiassa.

Tutkimus perustuu neuvostoarkistoista löytyneeseen aineistoon, joka on ollut julkista jo pitempäänkin ja muiden muassa Vihavaisen tutkimuksen (1998) kohteena. Vaikka dokumentit ovatkin varmasti aitoja, kaikki mitä dokumenteissa sanotaan, ei välttämättä ole luotettavaa vaan poliittisuutensa vuoksi hyvin tulkinnanvaraista. Lähdekritiikkiä ja reflektiota Rentolan kirjassa on loppujen lopuksi vähän. Lisäksi käsitys itsenäisyydestä luovutuksenvaraisena asiana ja sota-aikaisen hyökkääjän jalomielisyyden ilmaisuna on vinksallaan oleva näkemys, joka ansaitsisi paremmat perustelut päätyäkseen hypoteesiksi.

Tiettyjen historioitsijoiden kallellaan olo itään päin näyttää jatkuvan riippuvuussuhteen tavan takaisen myöntämisen ja napanuoran hypistelyn myötä. Muistan, kuinka Jari Ehrnroothia, Hannu Rautkalliota, Jukka Seppistä, Martti Turtolaa, Timo Vihavaista ja monia muita ei-sosialistisina pidettyjä historian ja kulttuurin tutkijoita haukuttiin suomettuneisuuden jälkimainingeissa oikeistolaisuudesta. Juuri koskaan yliopistoissa ei kuule arvosteltavan siellä vakituisella vakanssilla olevia kommunisteja vasemmistolaisuudesta. Miksihän?

Kirjallisuus

Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Helsinki: Otava, 2016.
Timo Vihavainen, Stalin ja suomalaiset. Helsinki: Otava, 1998.