Hyvä voittaa pahan

”Pahuuden voittoon tarvitaan vain se, että hyvät eivät tee mitään.” Tämän lauseen opetus kirkastui seitsemänkymmentä vuotta sitten päättyneen talvisodan aikana. Jos suomalaiset olisivat antaneet alusta asti viholliselle periksi, kohtalomme olisi ollut sama tai huonompi kuin Baltian maiden. Hyökkääjä olisi vallannut maamme viideksikymmeneksi vuodeksi, tuhonnut maamme infrastruktuurin ja lähettänyt suuren osan väestöstämme suurin surmin Siperian kuolemankyliin.

Suomessa hyvät eivät jääneet toimettomiksi. Hyvät tarttuivat aseisiin ja torjuivat vihollisen pahat ja epäoikeutetut aikeet. Me saimme apua myös niiltä hyviltä kansakunnilta, jotka tuomitsivat neuvostoliittolaisten toimet, erottivat Neuvostoliiton Kansainliiton jäsenyydestä ja toimittivat Suomeen myöhemmin aseapua.

On tärkeää, että hyvät puolustavat myös nykyisin sitä, minkä tietävät oikeaksi. Suomen ulkopolitiikan eräs saavutus on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tämä on tulos, josta on tärkeää pitää kiinni, jotta talvi- ja jatkosodassa saavutettu torjuntavoitto ei menisi hukkaan. Se on poliittisen vastuun kantamista ja harkitun valtio-opillisen ja filosofisen linjan vetämistä. Vaikka tämä toiminta onkin usein uhrauksia vaativaa, menetyksiin johtavaa ja raskasta, se palkitaan kuitenkin aina, ja valheellisuus päätyy kasvamaan koiranputkea kaatopaikalle.

Talvisodan 70-vuotismuistelon lopuksi päättyi myös Ilta-Sanomien markkinointikampanja, jossa lehden kylkiäisenä kaupiteltiin ”suomalaisia sotien sankaritarinoita” DVD-elokuvien muodossa. Elokuvavalinnat heijastelivat toimituksen sekä Sanoman markkinointiportaan ajatusmaailmaa.

Feministiselle ja vihervasemmistolaiselle linjalle uskollisesti lehden kylkiäisenä ei oikeastaan tarjottu sotaelokuvia ollenkaan vaan rakkausdraamoja. Lehden valikoima oli seuraava: 1. Rukajärven tie (rakkauselokuva), 2. Käsky (kansalaissotaan sijoittuva kolmiodraama), 3. Äideistä parhain (lapsiaiheinen ihmissuhde-elokuva), 4. Edwin Laineen Tuntematon Sotilas (ainoa sotaelokuva!) ja 5. Lupaus (elokuva lotista).

Nämä nais- ja lapsiaiheiset elokuvat ovat tietenkin koskettavia. Ne toivat näkyville paljon sellaista, mikä helposti jäi sodan jalkoihin ja huomiotta poliittisen historian kirjoittajilta. Mutta Ilta-Sanomien ja Sanoma-yhtiöiden linjaa heijastelevina kyseiset valinnat olivat jälleen kerran tarkoituksellisen asenteita muokkaavia. Ihmisiä yritettiin opettaa ajattelemaan, ettei sotaa pitäisi nähdä sotilaiden (eli käytännössä miesten) näkökulmasta ja että sotaa johdettiinkin keittiön puolelta. (Tämä on tietenkin osa totuudesta aina, sillä suuri osa sodista käydään naisten ja lasten vuoksi.)

Ilta-Sanomat avasi myös palautesivun, jolla se toivoi lukijoiden kommentteja kyseisistä elokuvista. Veto oli ymmärrettävää, sillä valintoihin liittyi tarkoitushakuisuutta. Ei tähän oikein voi sanoa muuta kuin sen, minkä olen todennut jo aiemminkin. Sanoma-lehtien ei kannattaisi paikkailla levikinlaskuaan tarjoamalla lehtiä Suffeleiden kera, kun syynä lukijakatoon ovat toimituksen valinnat: perussuomalaisiin kohdistetut ajojahdit, kansallismielisyyden halveksunta, isänmaallisuuden kieltäminen ja kritiikitön monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansainvälisyyden lietsonta.

Oma listani parhaista suomalaisista sotaelokuvista ja sankaritarinoista on seuraava:

1. Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (realistinen sodankuvaus ja musiikittomana kansainvälinen harvinaisuus).

2. Olli Saarelan Rukajärven tie (kauneus sodan keskellä).

3. Pekka Parikan Talvisota (koskettavia koettelemuksia).

4. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 (kuvauksia Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta).

5. Edwin Laineen Tuntematon sotilas (klassikko).

Taide on altis ideologioille ja arvotuksille, tiedän. Eräiden teoreetikoiden mukaan kaiken taiteellisen esittämisen takana on jokin arvo. Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat taiteellisesti ansiokkaita, enkä kritisoikaan niitä, vaan iltapäivälehden tarkoitushakuisia valintoja. Pientä, mutta paljastavaa.