Homoseksuaalisuus ja maahanmuutto

Otsikkoni pitäisi oikeastaan kuulua muodossa: ”Homoseksuaalisuus vai maahanmuutto”. Nämä asiat on nimittäin kytketty niin mielivaltaisesti yhteen julkisessa retoriikassa, että erottava analyysi on paikallaan.

Tuoreen homonormilehti NHL:n 2/2010 sivulle 20 on päässyt henkilöjuttu, jossa haastatellaan intersukupuoliseksi esittäytyvää valokuvataiteilija Del La Grace Volcanoa ja kerrotaan, kuinka haastateltava ”suuttui” kuultuaan, että ”Helsingin Priden avasi tänä vuonna kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, jonka henkilökohtainen poliittinen agenda on romanien hävittäminen Helsingistä”.

Omasta mielestäni Jussi Pajunen on toiminut aivan oikein avatessaan kesätapahtuman. Myös ne vähäiset varaukset, joilla kaupunginjohtaja on jarrutellut maahanmuuttoa, ovat tulleet oikeaan aikaan ja paikkaan. Sitä paitsi kyse ei ole ollut mistään romanialaisten hävittämisestä vaan täysin perustellusta toiminnasta ja huolesta sekä suomalaisten että ulkomaalaisten puolesta.

Entä keneltä kyseinen väärä informaatio oli lähtöisin, toisin sanoen kuka on kyseisen lehtijutun laatija? No pitihän se arvata: Uuden Suomen palkattuna kolumnistinakin toimiva Akuliina Saarikoski! Oliko häneltä nyt kovin eleganttia esittää haisevia vastalauseitaan Jussi Pajusen muutenkin kainoa ja vienoa hyväntahdonelettä kohtaan, kun konservatiivi kehtasi käydä esittämässä tervehdyksensä vapautuspäiville?

Ei ole ihme, jos muut ihmiset eivät koske homoihin edes pitkällä kepillä, kun Saarikosken ja Volcanon kaltaiset vihreät Mimosat kulkevat edellämme. Olen varma, että mikäli Pajunen olisi kommunisti, Saarikoski kiittäisi häntä ”tärkeästä tasa-arvotyöstä”. Vai edustaako hän kenties kristillistä liittoa arvostellessaan ”kaupungin tukea gay pride -tapahtumalle”?!


Vasemmisto käyttää homoja ihmiskilpenä

Kuinka monta muuta virhettä Saarikosken juttuun mahtui? Kirjoituksessa siteerattiin haastateltavaa esimerkiksi seuraavasti: ”Hyväksymällä tuollaisen politiikan käännätte selkänne ei-valkoisille queereille ja trans-veljille ja -siskoille, jotka eivät suostu tai pysty normalisoitumaan. Ja mihin tämä johtaa? [...] Siihen, että homoja käytetään oikeistolaisten kapitalistien käsikassarana.”

Kirjoittajan päähän ei ole pälkähtänyt, että homot voivat antaa kannatuksensa oikeistoliberaaleille ihan omilla päätöksillääkin. Mukavaa joka tapauksessa olla suosittu, sillä tähän asti homojen kannatuksesta ovat kilpailleet lähinnä vasemmistopuolueet, jotka ovat tehneet seksuaalivähemmistöistä oman tasa-arvopolitikointinsa mannekiineja.

Vikana Saarikosken argumentaatiossa on muun muassa se, että seksuaalivähemmistöt ja eri kansallisuutta edustavat maahanmuuttajat laitetaan samaan veneeseen. Ihmisen seksuaaliset ominaisuudet ovat kuitenkin täysin eri ominaisuuksia kuin heidän rotunsa tai kansalaisuutensa.

Niinpä on järjetöntä vaatia, että esimerkiksi homojen pitäisi hyväksyä maahanmuutto sillä perusteella, että kuulumme erääseen toiseen (kansalliseen) vähemmistöön syntyperäisinä suomalaisina. Tällaista ajattelutapaa sanotaan kompensoivaksi suvaitsevaisuudeksi. Meiltä vaadittaisiin tällöin kaiken suvaitsemista hintana siitä, että kuulumme yhteen vähemmistöön. Tämä on kuitenkin epäjohdonmukaista ja johtaisi muun muassa siihen, että meidän täytyisi hyväksyä myös islam, vaikka islam ei hyväksykään meitä.

Jos ajatusta jatketaan ja kysytään, mihin tämä todellakin johtaa, tulos on seuraava.

Ensinnäkin (1) maahanmuuton puolustelijat yrittävät käyttää homoja verukkeena omalle poliittiselle agendalleen ja tehdä meistä uhrilampaita, joihin vetoamalla oikeutetaan meille vieraita tarkoitusperiä.

Toiseksi (2) kun maahanmuutto tätä kautta lisääntyy, kasvavat myös kulttuurien konfliktit. Niistä taas homot eivät ole vastuussa. Mutta konfliktien myötä nousee rasismi. Kun rasismi laajenee, siitä kärsivät erityisesti homot, vaikka meillä ei ole mitään syyllisyyttä etnisiin ristiriitoihin. Homoista pyritään lopulta leipomaan syntipukkeja olojen kurjistumiseen kansallisvaltioissa.

Ja kolmanneksi (3) poliittinen vasemmisto käyttää meitä käsikassarana ja ihmiskilpenä, jonka taakse se yrittää piiloutua omaa syyllisyyttään väistellessään. Poliittinen vasemmisto on nimittäin itse suurin syypää rasismin esiinnousuun liiallista maahanmuuttoa edistäessään.

Juuri näistä syistä haluan homomiehenä sanoutua täysin irti kyseisestä vihervasemmiston poliittisesta myyräntyöstä, jossa on sekoitettu kaikki järkiperäisen politiikanteon periaatteet. Seksuaalisuutta ja etnistä taustaa sekä maahanmuuttoa ei pidä kytkeä yhteen sellaisella tavalla kuin tämä surun lapsi Akuliina Saarikoski tekee.

Sekä haastattelija että haastateltava näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että seksuaalinen suuntautuminen erottaa ihmisiä mutta kansallisuus tai etninen tausta eivät. He siis näyttävät ajattelevan, että kaikki maailman ihmiset pitäisi nähdä oikeudelliselta asemaltaan samanlaisina. Näin ei voi olla. Esimerkiksi maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi oikeus. Sen sijaan syntyperäiset suomalaiset homoseksuaalit ovat (tai ainakin meidän pitäisi olla) juridisesti täsmälleen samassa asemassa kuin heteroidenkin. Asia onkin siis niin päin, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole kysymys, jonka pitäisi halkoa kansaa, mutta erojen tekemiseen kansalaisuuden ja etnisen taustan perusteella on puolestaan vahvat valtio-opilliset perusteet.

On tietenkin selvää, että maailmassa on eri kansallisuutta ja etnistä alkuperää edustavia homoseksuaaleja sekä muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Mutta jäsenyys seksuaalivähemmistöissä ei tee heistä esimerkiksi suomalaisia niin, että ihmisen seksuaalisilla ominaisuuksilla voitaisiin jotenkin kumota kansalaisuusominaisuudet ja niihin liittyvät oikeudet sekä velvollisuudet.


Miksi suvaitsemisen pitää olla valikoivaa?

Olen useassa yhteydessä korostanut, että suvaitsemisen pitää olla (ja se myös luonnostaan on) valikoivaa. Emme voi yhtä aikaa kannattaa useaa keskenään ristiriitaista kulttuuria tai arvojärjestelmää. Myös homojen on valittava esimerkiksi länsimaisen liberalismin ja islamin välillä. Ja tämän ehdon meille asettaa islam itse omassa konservatiivisuudessaan ja uppiniskaisuudessaan. Tämä ei tietenkään estä sitä, että homot voisivat jatkossakin vapauttaa ihmisiä heidän uskonnollisista kahleistaan.

Vastoin Saarikosken ja Volcanon käsityksiä kyseisen analyysin tekeminen ei ole osa ”hajota ja hallitse”-politiikkaa vaan väistämätön seuraus siitä, että maailmassa todellakin on kulttuurien välisiä eroja ja ristiriitoja, jotka kärjistyvät usein etukonflikteiksi. Rasismikaan ei nouse tällöin kansankiihottajien taikasanoista vaan taloudellisten ja sosiaalisten intressien joutumisesta törmäyskurssille. Silloin rasismi lähtee lentoon itsestään. Koska minä en missään tapauksessa haluaisi rasismin leviävän, toivon että konfliktit kohdattaisiin edelleenkin hallitusti valtioiden rajoilla eikä niiden sallittaisi siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia.


Syyllinen: VHM

Mutta löytäähän Akuliina myös syyllisen siihen, miksi ”homopolitiikka on [hänen mielestään] hukkateillä”: ”sitä orkestroivat pääasiassa hyvin toimeentulevat valkoiset homomiehet”.

Hurraa! VHM! Maahanmuuttodiskurssista peräisin oleva ja ’valkoista heteromiestä’ merkitsevä käsite on nyt ulotettu koskemaan myös meitä valkoihoisia homomiehiä!

Näiden feministien mielestä syyllinen kaikkeen näyttää olevan aina vain järkiperäisesti ajatteleva mies. Ei ole enää väliä, onko kyseessä homo vai hetero: tärkeintä on, että syyllisellä on penis ja pallit.

Tämä tavallaan vahvistaa käsitystäni, että feminismi ja maahanmuutto vetävät yhtä köyttä. Heteroseksuaalinen (ja ehkä muukin) naisväki haluaa ihan tahallaan luoda kilpailua erityisesti heteroseksuaalisille pariutumismarkkinoille tuomalla maahan salskeita hädänalaisia ulkomaalaismiehiä ja näyttämällä sillä tavoin keskisormea valkoisille heteromiehille. Jos siinä sivussa siipeensä saavat myös valkoiset homomiehet, sitä suuremman tyydytyksen se tuottaa feministeille.

Ja korostettakoon, että rotukortin veti esiin Akuliina itse. Eli solvatakin saa, kunhan kohde on valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni.

Tämä feministinen kansankiihotus on saanut aikaan sen, että suuri osa homomiehistä on päätynyt aidan samalle puolelle heteroveljiensä kanssa. Tavallaan se on ymmärrettävää, vaikka kansakunnan repiminen feminismin kautta onkin vahinko kaikille suomalaisille.

On joka tapauksessa vääristelevää väittää, että valkoiset homomiehet olisivat muka jotenkin ”hyvin toimeentulevia”, sillä yliopistojen ja Suomen Akatemian määrärahatkin myönnetään lähes yksinomaan naispuolisten feministien täysin tarkoitushakuisiin ja miesvihamielisiin hankkeisiin; samoin suurin osa EU:n ja valtiovallan tasa-arvorahoista ja -viroista.

Myös Uuteen Suomeen kirjoittamisesta Akuliina Saarikoskelle maksetaan palkkaa toisin kuin esimerkiksi minulle, vaikka hänen asennoitumisensa miehiin on ollut pelkästään syyttelevää ja patologisoivaa (katso esimerkiksi kirjoitusta ”Miehet ovat kykenemättömiä sympatiaan”).

Näitä puoliksi oppineiden kirjoituksia ei viitsisi edes kommentoida, vaan mieluiten kehottaisi kirjoittajaa hakeutumaan takaisin koulunpenkille lukemaan logiikan läksynsä loppuun. Yksi lehtikirjoittelun ongelma onkin siinä, että suuri osa lehtiin kirjoittavista a) ei tunne käsittelemäänsä asiaa, b) ei ole ajatellut mitään ja c) ei kykene johdonmukaiseen analyysiin. Saarikosken pois potkaiseminen ei kuitenkaan auttaisi yhtään, sillä hänen paikalleen kammettaisiin kuitenkin joku Kaarina Hazardin tapainen kiintiöfeministi Yleisradion poliittisella päätöksellä. Kiintiön täytteinä he joka tapauksessa ovat kaikkialla missä ovat – eivät pätevyytensä vuoksi.


Queer-liikkeen tappio

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Saarikosken haastattelema Volcano toteaa jutussa, kuinka huonosti kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävä niin sanottu queer-liike lopulta onnistui. Itse iloitsen siitä. Queer-teorian mukaanhan ihmiset eivät ole varsinaisesti kumpaakaan sukupuolta, biologinen sukupuoliero ei ole mukamas tärkeä, sukupuolia on paljon enemmän kuin kaksi, ja sukupuoli perustuu pikemminkin pukeutumiseen, eleisiin ja tyyleihin kuin ruumiilliseen sukupuoleen ja sukupuolielimiin.

Osoitin kyseisen ajattelutavan teoreettisesti ja käytännöllisesti lahoksi jo kirjoituksessani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla - Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan”, joka julkaistiin filosofisessa Niin & Näin -aikakauslehdessä 4/2004 ja joka herätti ymmärrettävästi myös paljon keskustelua. Kyllä kaksiarvoinen sukupuoliero on täysin selvä biologinen, fyysinen, kehollinen, ruumiillinen ja fenotyyppinen tosiasia. Sen osoittaa myös Volcanon tapaisten interseksuaalien oma halu vaihtaa sukupuolta tai operoida ja leikitellä sukupuolten välisellä rajalla. Vaikka sukupuoli ymmärrettäisiin vertauskuvallisesti ja katsottaisiin, että ”sukupuolia on useita”, nämäkin variaatiot hyödyntäisivät joka tapauksessa naisellisuuden ja miehekkyyden välistä kaksiarvoisuutta ja olisivat siitä riippuvaisia.

Eniten minua kuitenkin riemastuttaa se, mikä Volcanoa harmittaa: ”Suurin osa radikaaleista muuttui materialisteiksi ja kuluttajiksi, ja jos minulta kysytään, he eivät ole enää queer vaan pelkästään homoja tai lesboja”.

Minun mielestäni tämä on ihan hyvää kehitystä. Ihmiset ovat integroituneet yhteiskuntaan. Heillä on vahva identiteetti, ja he tietävät keitä ovat. Myös yhteiskunta on tullut meitä vastaan ja toivottavasti tulee edelleenkin Saarikosken kaltaisista oman pesän likaajista välittämättä. Sen sijaan jo hänen juttunsa otsikko on paljastava. Siinä haastateltu Del La Grace Volcano lausuu: ”En ole homo.” Niin: hän ei todellakaan ole homo vaan jotakin aivan muuta, mikä ehkä selittää hänen näkemyksensä. Johtuisivatko Volcanon kompleksisilta vaikuttavat mielipiteet hänen henkilökohtaisen elämänsä solmuista?

Korjaan vielä lopuksi erään väärinkäsityksen. Myöskään homoseksuaalien vapautusliikkeessä eivät ole pitkään aikaan valtaa käyttäneet homomiehet eivätkä lesbot itse vaan juuri tuo identiteetiltään häilyvä trans- ja queer-kansa. Tämä johtuu ehkä poliittisesti ajettavien asioiden loppumisesta ja homojen mielenkiinnon vähenemisestä yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Mutta harmillista vallanvaihto on ollut ohjatessaan suurta heteroyleisöä luulemaan, että me homot olemme yhtä epäjohdonmukaisia kuin tuo hippijengi itse.

Monesta homosta ja lesbosta tuntuu nykyisin pahalta, kun meidän oma liikkeemme syrjii meitä suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä ajattelemaan vihervasemmiston poliittisten tavoitteiden mukaisesti jopa henkisen väkivallan ja pois karkottamisen uhalla. Onkin vaikea olla kaksinkertaisesti syrjitty: ensinnäkin syrjitty homoseksuaalisuuden perusteella ja toiseksi myös seksuaalivähemmistöliikkeen syrjimä, melkeinpä pakolainen omassa maassaan.

Myös NHL voisi olla ihan kiinnostava lehti, mikäli se ei olisi trans- ja queer-väen sekä poliittisen vihervasemmiston hallussa. Sellaisena se antaa homoista virheellisen tai ainakin kovin yksipuolisen kuvan asioita tuntemattomille.

Toivonkin, että esimerkiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa olisi ehdokkaina henkilöitä, jotka osaavat tehdä etnisten maahanmuuttokysymysten ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien kysymysten välille eron ja edistävät seksuaalivähemmistöjen asioita kaikkien kannalta myönteisessä hengessä 1960-luvun räksytykset taakse jättäen.

Miksi rangaistusten kiristäminen ei auta?

Vaalien lähestyessä sekä ehdokkaat että ratikkamummot vaativat jälleen ankarampia rangaistuksia lääkkeeksi mitä erilaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Näin he koettavat luoda vaikutelman korkeasta moraalista. Todellisuudessa kyseinen asenne osoittautuu kuitenkin pelkäksi moralismiksi.

Jos ankarat rangaistukset purisivat hyvin, lainkuuliaisuuden pitäisi olla huippuluokkaa niissä maissa, joissa rangaistukset ovat kovimpia ja käytetään esimerkiksi kuolemanrangaistusta. Kuitenkin juuri ne ovat moraaliltaan ja turvallisuustilanteeltaan takapajuisimpia. Samoista syistä rangaistusasteikkojen kiristäminen ei vähennä rikollisuutta myöskään Euroopan maissa.

Ankaramman rankaisemisen puolesta esitetään yleensä kaksi perustetta. Ensinnäkin vedotaan rankaisemisen pelotevaikutukseen. Oletuksena on, että rangaistuksen uhka vaikuttaisi ennakolta rikollisuutta vähentävästi. Toinen peruste on näkemys, että teoista pitää rangaista ankarasti tilanteen tasapainottamisen eli puhtaan koston vuoksi. Ajatus on sama kuin talio-periaatteen sisältävässä Hammurabin laissa ja Vanhassa Testamentissa: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Jälkikäteen vaikuttava oikeus on kuitenkin pelkkää kostoa, joka saattaa tyydyttää uhria. Mutta se ei kuitenkaan korjaa mitään. Euroopan maissa vahingonkorvausmääräyksiä ei käytetä rangaistuksen osana (toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa), joten ankarampaa rankaisemista ei voida soveltaa myöskään korvausmenettelyn muotona.

No niin. Miksi sitten en itse kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä? Vastaus on, että vakavan rikollisuuden kyseessä ollessa rangaistusten ankaruus ei pelota rikoksentekijöitä ennakolta, sillä tekijät hautovat usein itsemurhaa, ovat epätoivoisia tai heidän tajuntansa on hämärtynyt. Esimerkiksi terroristi ei piittaa rangaistuksista lainkaan, ja rattijuoppo taas ei yllä ymmärtämään toimintansa seurauksia tekohetkellä. Muslimiterroristi suorastaan toivoo kuolevansa iskussa, sillä hän otaksuu pääsevänsä marttyyrikuoleman kautta Paratiisiin. Sen sijaan hänellä ei ole lupaa tappaa itseään iskun jälkeen jäätyään henkiin, sillä se olisi syntiä. Niinpä hänellä on syytä pitää sähkötuoliin päätymistään eräänlaisena pelastuksena, ja kuolemantuomio vain tyydyttää häntä.

Rikollisliigat puolestaan rötöstelevät ammatikseen eivätkä piittaa rangaistuksista oman paatuneisuutensa vuoksi, sillä syömätöntä kakkua voi olla kertynyt jo niin paljon, ettei kerta kiellon päälle vaikuta yhtään. Jotkut suorastaan toivovat pääsevänsä vankilaan, koska kokevat rangaistuslaitoksen hotelliksi. Tämän logiikan vallitessa vakavia rikoksia tekevien kurmottaminen näyttää olevan vaikeaa pelkästään rangaistuksia kiristämällä, ja heidän pitkät vankeustuomionsa ovatkin perusteltuja lähinnä muiden ihmisten ja yhteiskunnan suojelemiseksi.

En kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä, koska rangaistukset eivät poista rikollisuuden syitä. Parasta olisi, jos ihmisten ei tarvitsisi tehdä rikoksia. Esimerkiksi kouluampumisten kyseessä ollessa olisi ollut ehdottomasti viisaampaa toimia ennakolta kuin murehtia asiaa jälkikäteen. Tässäkin yhteydessä näkyy, kuinka tehotonta rangaistusten tiukentaminen on. Monessa tapauksessa rangaistusten kiristäminen vie rikollisuutta yhä enemmän piiloon ja johtaa vain keinojen kovenemiseen.

On pohdittava myös sitä, mitä rikollisuus on. Rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Ihmiset tekevät esimerkiksi omaisuusrikoksia suureksi osaksi siksi, että he kokevat sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä monet pyrkivät korjaamaan kokemaansa vääryyttä esimerkiksi kahmaisemalla haltuunsa vierasta omaisuutta. Epäoikeudenmukaisuutta voi olla myös rikokseksi määrittely sinänsä. Puuttua pitäisi epäoikeudenmukaisuuksien yhteiskunnallisiin syihin eikä rakentaa maastamme poliisivaltiota, jossa kaikki kyttäävät kaikkia.

Normiruuveja kiristelemällä ihmisten tavallisesta käyttäytymisestäkin on tehty rikoksia monissa maissa. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Kieroa on, että useissa länsimaissa muutamien sanankäyttäjien toiminta on pyritty leimaamaan rikolliseksi. Esimerkiksi maahanmuuton arvostelua sanotaan rasismiksi, vaikka kriitikot eivät viittaisi sanallakaan rotuun tai rotuoppiin – saati että he harjoittaisivat rotusortoa. Monet maahanmuuton kriitikot ovat itse vaatineet rangaistusasteikkojen tiukentamista, mutta näin tehdessään he eivät ehkä huomaa, että tiukennukset tulisivat koskemaan myös heitä itseään.

Jos esimerkiksi itärikollisuutta torjutaan Suomessa ankarammilla rangaistuksilla, siitä täyttyvät vain vankilat. Tällöin ei olisi tehty mitään itse syiden poistamiseksi. Tässä tapauksessa ongelmien korjaamisen pitäisi alkaa maahanmuuton vähentämisestä. Maahanmuuttajien myötä Suomeen on saapunut rikollisuutta, jota täällä ei ole ennen nähty. Virosta saapuneet prostituoidut panivat ihmislihan näyttävästi kaupaksi kaupunkien kaduilla. Venäläiset mafiat tekevät ryöstöjä ajamalla autoilla sisään jalokiviliikkeiden ikkunoista. Jotkut Helsingin kultakaupat on puhdistettu tällä tavoin moneen kertaan.

Rikollisten otteet ovat koventuneet kansainvälistymisen myötä. Samanaikaisesti viranomaisvalta kurittaa ja pamputtaa suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä todistelemaan rehellisyyttämme biometrisin passein ja sirukortein. Tämä on seuraus maahanmuutosta – mutta myös rangaistusten ja tarkkailun tiukentamisesta. Jotta kontrollia voidaan harjoittaa, se joudutaan kohdistamaan kaikkiin. Näin ratsioiden kohteiksi joutuvat myös kovempia rangaistuksia vaatineet puudelirouvat, joita tarkastetaan kesäisillä kävelykaduilla samalla kun raiskausjengit polkevat uhrejaan kuin tulpatonta mopoa läheisissä puskissa.

Rikollisuuden yhteiskunnallisiin syihin pyritään puuttumaan, mutta tehottomasti. Perusongelmaan ei kajota lainkaan. Viranomaiskontrolli tulisi kohdistaa oikein. On järjetöntä, että Suomessakin siirryttiin kalliisiin uusiin passeihin, kun niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan!

Jos normiruuvia aina vain kiristetään, siitä tulee peukaloruuvi, ja ankarampien rangaistusten penääjät tulevat huutaneiksi omaa päätään pölkylle. Näin katkeaa kaula myös suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta, älylliseltä kulttuurilta ja luottamukseen perustuvalta yhteiskunnalta. Voi olla, että myös moralistien sisällä asuu pieni potentiaalinen rikollinen, ja heidän tuomiomielensä kertookin vain heidän torjutuista intohimoistaan: halustaan itse syyllistyä paheksumiinsa tekoihin.

Hullujen huhumylly

Älymystölehti Metro kirjoitti eilen (30.9.2010) kannessaan, että ”Hiippareista on paljon huhuja”. Lehden mukaan muutamat helsinkiläiset vanhemmat olivat tehneet ilmoituksia poliisille lasten kouluteillä liikkuneista ihmisistä. Pitihän se arvata: pedofiileja siinä taas vainottiin. Kun huhuille ei kuitenkaan löytynyt todellisuuspohjaa, vanhemmat ilmeisesti vain projisoivat omia insestisiä pedofiliayllykkeitään perheen ulkopuolisiin kohteisiin.

Viime maanantaina (27.9.2010) Metro kirjoitti pääotsikossaan, että ”Koiraa jahdattiin lentokentällä”. On se ihme, ettei viaton luontokappalekaan saa enää elää rauhassa. Kimppuun käyvät rankkurit, elämäntapatarkkailijat ja sanomalehtien juoruämmät.

Maamme henkinen tila lähestyy hullujen karnevaalia. Ihmiset näkevät ”hiippareita” kaikkialla. Lopulta he lyövät toisiaan rautalapiolla päähän jahdatessaan pimeässä vainoharhaisesti toisiaan: ”Klonk! Siinä meni Mähmäsen Hiski.” Ja ”Klonk! Siinä Hienosen Sanelma”. Ja populistinen media vain kiihottaa tätä kampanjaa.

Harvardin yliopiston professori Robert Putnam todisteli teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Ravival of American Community (2000), että monikulttuurisissa yhteiskunnissa ihmiset eivät luota enää, paitsi ulkopuolelta tuleviin ihmisiin, myöskään toisiinsa. Näin maahanmuutto lisää myös yleistä epäluottamusta, minkä seurauksena ihmiset alkavat etsiä syntipukkeja, syyllisiä, uhkatekijöitä ja ahdistuksen aiheuttajia toisistaan.

Myös Hullut päivät ovat taas ovella. Älkää nyt kumminkaan menkö ihan sekaisin koettaessanne peittää omia syyllisyydentunteitanne ja kaikkea sitä ahdistusta, jota pieni maailmanne sisältää, pelkkiin toisianne koskeviin ajojahteihin.

Kansanedustajien sikapalkkaus

Eduskunnan ulkopuolinen palkkiotoimikunta korottaa kansanedustajien palkkoja 1,5 prosenttia marraskuun alusta lukien ja tekee palkkoihin 6,5 prosentin tasokorotuksen ensi toukokuun alusta.

Viimeksi palkkoja nostettiin vuonna 2008 ja sitä ennen Jaakko Iloniemen vetämän toimikunnan esityksestä, jolloin eduskunnan puhemiehen palkkaa nostettiin 100 prosenttia ja ryhmäpuheenjohtajien palkkaa useita kymmeniä prosentteja. Myös rivikansanedustajien palkkoihin tehtiin roimia korotuksia.

Kansanedustajat ovat hieman laiskoja, kun eivät viitsi itse edes korottaa palkkojaan vaan siirtävät tehtävän ulkopuoliselle toimikunnalle. Edustajien täytyy ainoastaan vaivautua ottamaan raskain mielin vastaan tämä kiusallinen puolueeton päätös. Ja onhan siinäkin totta kai kantamista. Ei sitä rehellisen ihmisen omatunto kestäisi.

Palkkiotoimikunnan mielestä tasokorotuksessa ei ole mitään väärää, sillä saavathan tavalliset ihmisetkin vuokranantajiltaan 15 prosentin korotusilmoituksia, ja vakuutusyhtiöt nostavat vakuutusmaksuja 20 prosenttia pelkillä yksipuolisilla ilmoituksilla.

Kun kansanedustajan peruspalkka on nyt 6 335 euroa, tämän ajatellaan ehkä riittävän niin, ettei lahjontaa enää tarvita.

Blogien aika on ohi

Uuden Suomen blogiuudistus on saanut osakseen paljon kritiikkiä. En puutu asian tekniseen enkä taloudelliseen puoleen, mutta nykykäytännön vallitessa suosituimmuuslistan kärkeen näyttäisivät nousevan journalistisesti ja kirjallisesti kehnoimmat jutut, ne, jotka eniten muistuttavat Esson vessaa.

Syy ei ole kuitenkaan välttämättä vain niissä kriteereissä, joilla kirjoitukset valikoituvat esille Uuden Suomen sivuilla. Ongelma on sisällöllinen. Kirjoittajien kannattaisi olla enemmän huolissaan siitä, kuinka kehnoa jälkeä heidän näppäimistöltään lähtee. Melkein kaikki kirjoitukset ovat täynnä aivan hirvittäviä kielioppivirheitä ja kliseemäistä sanankäyttöä.

Lisäksi useimpien kirjoittajien ajatusmaailmaa rasittaa pelkkä normatiivinen eetos, joka on sikäli vaarallista, että sen mukaisesti toimittaessa maailman ilmiöt yksiselitteisesti hyväksytään tai tuomitaan, mutta mitään ei suostuta selittämään tai ymmärtämään.

Yhtenä esimerkkinä voin mainita Anu Palosaaren oman käyttäjäesittelyn, jossa rikollisille vaaditaan entistä kovempia tuomioita, lapset ”kasvatetaan” yksiselitteisesti joihinkin puolifasistisiin arvoihin ja jonka mukaisesti Suomesta rakennetaan henkistä ja fyysistä keskusvankilaa.

Esittelyn kirjoittaja ei ole varmaan koskaan kuullutkaan siitä, että rikollisuuden syyt eivät poistu rangaistuksia kiristämällä. Kirjoittajalla ei liene aavistustakaan, mihin lasten pakottaminen tiettyihin käyttäytymismalleihin johtaa: yleensä vain kielletyn hedelmän ongelmaan ja defensioiden esiinnousuun. Niiden tuloksena ihmiset toimivat aivan toisin kuin kasvattajien tarkoitus oli – ihan vain säilyttääkseen henkisen vapautensa.

Ja turvayhteiskunnan perään kiljuminen ei edistä muuta kuin ihmisen oman olemuksen eli vapauden kieltämistä. ”Turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole kovin vapaa eikä viihtyisä yhteiskunta, eikä turvallisuus ole itseisarvo vaan välinearvo jonkin tärkeämmän ylläpitämiseen. Se taas voi olla esimerkiksi ajattelun vapaus. Niinpä turvallisuutta tavoiteltaessa ei pidä laittaa ajattelua kahleisiin. M.O.T.

Jos kyseinen teksti olisi kansainvälistä politiikkaa opiskelevan Anu Palosaaren koevastaus, pitäisin sitä niin asenteellisena ja tyhmänreippaana, että en päästäisi häntä tentistä läpi. Myönteistä siinä on vain feminismin kritiikki.

Blogikirjoittamisen ongelmana on tekstien kehnouden lisäksi myös se, ettei niille löydy enää lukijoita. Kun jokaisella alkaa olla blogi, kaikki rääkyvät netissä jotakin omaa asiaansa. Mitään puheenvuoroja ei voi olla, sillä kaikki puhuvat yhteen ääneen. Tämä näkyy myös Uudessa Suomessa.

Se, miksi en ole itse käynyt keskustelua kommenttipalstoilla, johtuu ajan puutteesta. Tullessani takaisin tekstieni ääreen joku on yleensä ehtinyt vastata puolestani. Netti on itseään korjaava järjestelmä myös tässä suhteessa. Jos taas kommentaattori on kanssani täysin eri linjoilla, vastaaminen olisi turhaa, sillä maailmankatsomuksemme poikkeavat tällöin niin paljon toisistaan, että keskustelu johtaisi pelkkään kinasteluun.

Ja sitä palstoilla riittää. Kurjaa onkin, että pelkkä mielipiteiden kakofonia nostaa sijoitusta listalla. Pelkkä huomion saanti ei ole kuitenkaan todiste tekstin journalistisesta arvosta eikä varsinkaan väitteiden totuudesta.

Lopulta keskustelijoiksi jäävät vain nuoret kiilusilmät ja eläkkeellä olevat kusimutterit, joilla on aikaa näyttöpäätteiden äärellä roikkumiseen.

Itse uskon, että bloggaamisen tähti on laskussa. Blogit toimivat julkaisukanavina niille, joiden hampaankoloihin oli patoutunut sanottavaa. Blogikirjoittamisella voidaan tietysti edelleen madaltaa julkaisemisen kynnystä.

Mutta kaikki alkaa olla jo sanottu. Olen itse pitänyt blogia vuodesta 2006 (alun perin tässä Blogspotissa, jossa pääblogini toimii edelleen) ja julkaissut kirjoituksistani kaksi kohtalaisen hyvin lukijansa tavoittanutta kirjaa. Nousipa ensimmäinen niistä jopa Suomalaisen Kirjakaupan nettimyyntilistan kärkeen ilmestymisviikollaan, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhteisjulkaisun.

Blogien aika on kuitenkin ohi. Maailmassa tuskin voi tapahtua mitään, johon en olisi esimerkiksi itse ehtinyt ottaa kantaa noin 600:ssa kirjoituksessani.

Lehtikirjoittaminen on osa ihmisten kokemaa ahdistusta. Se on yritys hallita mielettömänä näyttäytyvää maailmaa. Olen perustellut omaa osallistumistani ja politiikan kommentaattoriksi ryhtymistäni sillä, että politiikka on tärkeä moraalifilosofian alue. Politiikan kautta tehdään suuria ihmisten arkielämään liittyviä ratkaisuja ja käytetään valtaa. Siksi politiikkaan pitää puuttua.

Melkein kaikkien blogien ongelma on, että ihmiset kirjoittavat nopeammin kuin ajattelevat. Asiaa revitään jyrkkiä arvotuksia sisältävistä aiheista, kuten lapsipornosta, pedofiliasta, perheväkivallasta, pahoinpitelyistä, sotasyyllisyydestä ja heteronaisten sekä heteromiesten (minua hämmästyttävästä mutta tavallaan ymmärrettävästä) sodasta. Niistäkö teidän todellisuutenne koostuu?

Kun julkisuuden tavoittelu yltyy, kieli ja asenteet kovenevat. Käyttöön otetaan entistä voimakkaampi efektikieli, joka muodostuu pelkistä impulsseista ja ärsykkeistä. Myös televisio on mediakilpailun keskellä valinnut saman: ihmisten viihtyessä netissä tv-kanavat koettavat naulita katsojat ruudun ääreen Big Brother -shown kaltaisilla ympärivuorokautisilla lähetyksillä, jotta naiset näkisivät kotoaan, kun komea mies menee suihkuun. Vai miten päin se oli?

Tämä on tirkistelijöiden ja puskista huutelijoiden luvattu maa, jossa ihmiset vaativat omaa ja toistensa päätä vadille kiljuen milloin ankarampien tuomioiden, milloin taas suuremman sananvapauden ja liberalismin puolesta. Puistattavaksi asian tekee ihmisille tyypillinen poliittisen vallan ahneus, jota lähestyvät vaalit saavat aikaan – ja joka johtanee arvoiltaan ja normeiltaan täysin keskiluokkaiseen kirjoitteluun.

Itse taidan siirtyä jälleen sähköisestä mediasta takaisin kirjallisuuden suuntaan. Painettu sana on siitä kivaa, että sen tuottaminen ja lukeminen perustuvat viipymiseen. Viipyminen taas tukee ajattelemista. Jos kaikki tekisivät samoin, kenenkään ei tarvitsisi lukea mitä tahansa paskaa.

Perussuomalaisten kannatus on herkkä asia

Perussuomalaisten gallupkannatus on noussut 12,5 prosenttiin kolmesta syystä.

Ensinnäkin (1) puolue on ainoa eduskuntapuolue, joka on esittänyt uskottavaa maahanmuuton arvostelua ja vaatinut maahanmuuton järkiperäistä rajoittamista.

Toiseksi (2) korruptoituneiden puolueiden vaalirahaskandaali kaatuu ääninä Perussuomalaisen puolueen laariin.

Ja kolmanneksi (3) perussuomalaisten koppa ropisee, koska Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvat sitoumukset alkavat aktualisoitua: myös Suomen valtion nimi on niin monessa EU-paperissa, että emme ole ehtineet nähdä puoliakaan siitä, mitä kaikkea sitoumuksista voi seurata. Nyt dominopalikat alkavat mennä nurin. Vähitellen voi kaatua koko EU:kin, ja luhistuminen alkaa tietysti taloudesta.

Minä olen sanonut tätä koko ajan kaikissa kymmenessä kirjassani sekä vuodesta 2006 pitämässäni blogissa, mutta ääntäni ei ole haluttu kuulla.

Perussuomalaisten kannatus on joka tapauksessa hyvin epävakaa asia. Ilmiö muistetaan jo SMP:n ajoilta. Siksi puolueen johto on gallupien kanssa varovainen. On syytäkin.

On kysyttävä, mitä gallupit kertovat. Gallupit kuvaavat vain puoluekannatusta, mutta eivät yhdenkään ehdokkaan kannatusta. Gallupeissa ei äänestetä ehdokkaita, kuten vaaleissa, vaan puoluetta. Gallupit kertovat siis vain siitä, minkälaisin motiivein ja toivein äänestäjät lähtevät vaaleihin. Nyt gallupit osoittavat, että ihmisillä olisi suuri motiivi äänestää puoluetta, joka esimerkiksi suitsii maahanmuuttoa.

Mutta vaaleissa äänestetään ehdokkaita. Olennaista on, löytyykö vaalipäivänä puolueen listoilta sopivaa äänestettävää. Jos äänestettävää ei löydy, kannatus katoaa nopeasti takaisin sinne, mistä on tullutkin.

Suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta tulee SDP:n riveistä. Vasemmiston kylki vuotaa Perussuomalaisiin päin, aivan niin kuin vasemmistopuolueiden kannatus on valunut jo pitkään kansallismielisten puolueiden riveihin muualla Euroopassa.

Tämä on luonnollista, sillä vasemmisto ei enää aja pääasiallisen kannattajakuntansa eli työväenluokan ja keskiluokan etua. Solidaarisuuden säveliä soitteleva SDP tukee esimerkiksi maahanmuuttoa ja pakkokansainvälistämistä siinä missä kokoomus globalisaatiota. Ja juuri nämä vievät ensinnä leivän työväen- ja keskiluokan pöydästä. Entiset isot puolueet saavat syyttää tilanteestaan vain omaa itseään ja uppiniskaista internationalismin ajamistaan.

Jos Perussuomalaiset aikoo ohjata gallupkannatuksensa vaalikannatukseksi, olisi tärkeää, että puolueen listoilla olisi uskottavaa ja toimintakykyistä äänestettävää. Pahin virhe, jonka puolue voi tehdä, on asettaa ehdokkaiksi pelkkiä puoluevirkailijoita, jotka jakavat tulevia tuolejaan keskinäisissä kähinöissään.

Ääniä eivät kerää nykyään poliitikot vaan epäpoliittiset henkilöt, jotka tulevat politiikan ulkopuolelta. Esimerkin tarjoaa vaikkapa Mitro Revon ja Tommy Tabermanin kannatus. Yksi syy on, että ammattipoliitikkoja pidetään puolueiden kahleissa olevina. Toinen syy on se, että ammattipoliitikkojen kädet ovat ranteita myöten mämmissä.

Ihmiset haluavat eduskuntaan henkilöitä, jotka menevät selittämään ammattipoliitikoille, mitä vikaa heidän ajattelussaan on. Eduskuntaan halutaan ihmisiä, jotka puhuvat politiikan vallankäyttäjille järkeä. Se on mielipidevaikuttamista. Sitä sanotaan populismiksi, mutta sen oikea nimi on demokratia. Vaikuttaminen ei tapahdu rahalla vaan ajatuksella: filosofisesti.

Jos Perussuomalaiset haluaa pitää kiinni kannatuksestaan, sen on pysyttävä haalimaan vaalijulisteeseen samanlaista naamataulua kuin on kokoomuksella ja demareilla. Esimerkiksi Jussi Halla-aho puhuttelee varmasti monia, mutta hänen äänensä alkavat olla korvamerkityt. Kannatus ei enää kasva. Siksi puolue tarvitsisi ehdokkaita, jotka puhuttelevat juuri niitä liikkuvia äänestäjiä, joista suurin osa kannatuksen kasvusta muodostuu.

Muuten käy niin, että Tupu, Hupu ja Lupu saavat lihamyllynsä käyntiin ja pystyvät luomaan taitavalla vaalikampanjalla vaikutelman, että kyllä näistä puolueista sittenkin löytyy maahanmuuttopolitiikkaan liittyvää järkeä. Ja mikäli sieltä isoista puolueista löytyy yksi tai kaksikin maahanmuuttokriittistä äänestettävää, Perussuomalaisten ennustettu kannatus valuu kuin vesi villalankaa pitkin takaisin alkulähteilleen.

Ehdokasvalinta ratkaisee vaalin. Valituiksi eivät tule ehdokkaat, joilla on äärimmäisen kovia arvoja, sillä poliitikko ei saa antaa itsestään aggressiivista viestiä. Poliitikon täytyy olla suomalaisten ihmisten ymmärtäjä ja tukija. Siksi perille menee parhaiten luotettava kokonaispaketti. Kyllä kansa tietää, ja politiikan pitää olla kahden kauppaa, äänestäjän ja ehdokkaan, ei ehdokkaan ja puolueen.

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle

Kun ruotsindemokraatit (Sverigedemokraterna) saivat naapurimaamme parlamenttivaaleissa 5,7 prosenttia äänistä ylittäen 4 prosentin äänikynnyksen ja nousten 20 edustajalla valtiopäiville, tiedotusvälineet saarnasivat, että ”äärioikeisto nousi vaa’ankieliasemaan”. No niin, siinä se nyt on muiden puolueiden ympäröimänä: keskellä poliittista kenttää.

Lisäksi puoluetta haukuttiin ”ulkomaalaisvastaiseksi” ja julistettiin toimintasaartoon. Sen enempää istuva porvarihallitus kuin vihervasemmistokaan ei ole luvannut kelpuuttaa ruotsindemokraatteja hallitukseen puolueen esittämän maahanmuuttokritiikin vuoksi. Miksi ”ulkomaalaisvastaisuutta” ei voi lopultakaan kutsua sen oikealla nimellä maahanmuuton arvostelemiseksi tai rajoittamiseksi, kun tästä järkiperäisestä toiminnasta siinä kuitenkin on kyse?

Aika laveaksi parlamentin äärimmäinen oikeistoreuna tällä menolla leviää. Sveitsissä kansallismielinen EU-kriittinen puolue nauttii peräti 29 prosentin vaalikannatusta ja peittää suuren osan keskustankin jakkaroista paikallisessa parlamentissa.


Kun kansallista etua ei saa edustaa

Ruotsin vaalit noudattelevat samaa tendenssiä, joka näkyy myös muualla Euroopassa: ihmiset äänestävät hädissään kaikkia sellaisia ryhmiä, joiden voidaan odottaa panevan edes joitakin kapuloita maahanmuuton ja EU:n laajentamisen rattaisiin. Niinpä isänmaallisena perinteisesti pidetty kokoomuskin nosti kannatuksensa 30,0 prosenttiin demarien alamäen jatkuessa ja päätyessä 30,9 prosenttiin. Vihervasemmiston tappio ja Geerd Wildersin menestys näkyivät myös Hollannin viimekeväisissä vaaleissa.

Ei taida kuitenkaan olla naapurimaamme kokoomuksesta vetämään järkiperäisempää linjaa EU-ongelmien keskellä, kun kokoomuskin on Ruotsissa ainoastaan ”maltillinen” ja sellaisena globaalin kapitalismin intohimoinen asianajaja. Ja vihreiden lievä kasvu 7,2 prosenttiin selittyy luonnollisesti sillä, että aatteensa pettämäksi joutuneiden vasemmistolaisten kylki vuotaa ympäristöpuolueen riveihin.

Kansanpuolueen 7,1, keskustan 6,6 ja kristillisdemokraattien 5,6 prosenttia eivät takaa Ruotsin porvarihallitukselle enemmistöasemaa eivätkä jatkoa. Merkittävää onkin, että sen enempää oikeisto kuin vihervasemmistokaan ei pysty yksin kokoamaan enemmistöhallitusta. Ja vielä merkittävämpää on, että valtapuolueet ovat ilmoittaneet mieluummin jatkavansa jopa vähemmistöhallituksen turvin kuin ottamalla ruotsindemokraatteja mukaan hallitustyöskentelyyn!

Tämä on cordon sanitairea. Sillä tarkoitetaan eräänlaista pannaan julistamista: kättely-, tervehtimis- ja kanssakäymiskieltoa kaikkien niiden ihmisten kanssa, joilla on kansallismielisinä pidettyjä näkemyksiä. Kuvaavaa on, että eurooppalaisia puolueita on kyllä hyväksytty hallituksiin, vaikka ne ovat olleet äärivasemmistolaisia. Mutta kansallismielinen ei ole saanut olla, kuuluupa siten oikeistoon, keskustaan tai vasemmistoon. Ilmeisesti kansallisen edun ajamista pidetään politiikassa jonkinlaisena rikoksena.

Kieltämättä myös ruotsindemokraattien tapa hoitaa asioitaan on ollut honteloa, ainakin verrattuna Perussuomalaisiin, jolla on vakiintunut asema Suomen poliittisella kentällä. Siinä se onkin ihan oikealla paikalla: keskustan ja demarien välissä.

Ruotsindemokraatit ja perussuomalaiset ovat varsin etäällä toisistaan ideologisesti. Lisäksi toinen on lähinnä yhden asian liike – toinen yleispuolue. Eräs syy siihen, miksi maahanmuuttokritiikki on Ruotsissa herännyt melko raihnaisesti, on varmasti se, että rauhan siunauksista nauttivasta maasta puuttuu kansallisen edun puolustamisen perinne. Suomessakin sen toivoisi integroituvan entistä paremmin yleispolitiikan osaksi.


Kansanvalta kriisissä

Pidän itse koko oikeisto–vasemmisto-asetelmaa vanhentuneena, ja syitä olen analysoinut poliittisen ohjelmani johdannossa. Myös hallituksen ja opposition vastakkainasettelu on tavallaan kumoutunut. Useimmissa Euroopan maissa näyttää olevan vain yksi oppositio: kansallisen edun ja itsemääräämisoikeuden puolustajat. Kansallismielisiä vastaan ovat asettuneet sitten niin perinteinen oikeisto kuin vasemmistokin. Ne jopa puhaltavat yhteen hiileen taatakseen vähemmistöhallituksen toimintakyvyn, kunhan voivat siten estää kansallismielisten esittämän periaatteellisen kritiikin. Tällä toimintasaarrolla pyritään estämään myös maahanmuuttoa ja pakkokansainvälistämistä koskeva valtiofilosofinen arvostelu.

Entisten suurten puolueiden temppu ei tunnu kuitenkaan toimivan. Valtaa ei voida enää ottaa kansalta pois, poliittisen eliitin haltuun, joka pitäisi sitä omanaan koko vaalikauden ajan. Internetin aikakaudella ihmisten osallistumis- ja vaikuttamisvaatimukset ovat kasvaneet. Se näkyy myös vaaleissa, joissa sananvapautta puolustavien ryhmien kannatukset ovat nousussa.

Huonoksi osoittautuneeseen politiikkaan halutaan korjausta Suomessakin. Todennäköisesti reaktio kanavoituu sen kansanvaltaisen puolueen kautta, jonka vaikutusmahdollisuudet eivät perustu seteleistä tehtyyn selkärankaan vaan puhtaaseen mielipidevaltaan: Perussuomalaisten.

Euroopan maissa on tällä hetkellä suuri motiivi suitsia löyhää maahanmuuttoa. Sen sijaan äänikynnystä en haluaisi nähdä Suomen yksissäkään tulevissa vaaleissa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään keinotekoista kynnystä asettaa. Pienetkin ryhmät ovat elävöittäneet suomalaista politiikkaa ja vaatineet myös suuria parantamaan kuuloaan. Äänikynnys olisi kansanvallan varkaus ja rikos demokratiaa kohtaan, aivan niin kuin Ruotsin mallin mukainen listavaalikin.

Oikeat punnukset nyt ruotsindemokraateille vaakaan ja vaaka hyvään kalibrointiin, niin vaa’ankieli näyttää oikein.

Lentävä Lontoon-bussi ympäristöhelvettiin

Helsinki-Vantaalla eilen vieraillut Airbus A380 ei ole ainoastaan fallossymboli vaan myös matkustajalentokone, vieläpä maailman suurin. Delfiiniä muistuttava kaksikerroksinen ilma-alus tuo mieleen Lontoon-bussin; ihmeteltäväksi tämä yksilö tosin saapui Lufthansan väreihin maalattuna Frankfurtista. Tarkoitus oli testata pohjoisen pikkukentän soveltuvuutta varalaskupaikaksi, mutta eiköhän kyseessä ollut myös Lufthansan mainoslento, jonka tavoitteena oli näyttää, mikä maa tai valtio johtaa Eurooppaa.

Saksasta laskeutuu silloin tällöin historiallisia vieraita lentokentillemme; eräänä esimerkkinä lähes 80 vuotta sitten 24.9.1930 Helsingissä käynyt ilmalaiva Graf Zeppelin. Melko überiä!

Jopa 850 matkustajaa sisäänsä ahmaiseva A380 on yhdentyneen Euroopan vertauskuva. Se on rakennettu symboloimaan Euroopan unionin mahtia. 1970-luvulle saakka edistyksellisimmät lentokoneet valmistettiin Amerikan unionissa. Myös Sovjet-unionissa saatiin aikaan jotakin. Sen sijaan Afrikan unionissa ja Aasian unionissa ei ole saatu aikaan lentämisen alalla juuri mitään, vaikkakin Aasian paisuvat väestömassat ovat muun muassa tämän koneen halukkaimpia käyttäjiä. Ilmiö johtunee samasta syystä kuin Amerikan unionin etumatka lentokoneteollisuuden alalla: amerikkalaiset koneet ovat olleet parhaita siksi, että niihin on sovellettu sotilas- ja avaruusteknologiaa, joka ei ole ollut esimerkiksi japanilaisten helposti vakoiltavissa.

Paneurooppalainen yhteistyöyritys Airbus symboloi samaa asiaa kuin brittien ja ranskalaisten rakentama Concorde: sodan raunioista edelleen nousevan Euroopan teollista potentiaalia. Todennäköisesti A380 jää rakentajayhtiölleen yhtä tappiolliseksi kuin Concordekin, sillä konetta on tilattu vasta noin puolet kannattavuusrajana pidetystä 420 kappaleesta. Pullistelun maksanevat tavalla tai toisella matkustajat ja niiden maiden kansalaiset, joissa tuetaan tätä teollisuudenhaaraa.

Ihmisten mielenkiinto lentäviä laitteita kohtaan ei johtune pelkästään stondiksen totuudesta. Painovoimaa vastaan kohoaminen rikkoo ainakin näennäisesti newtonilaisen luonnonlain. Siksi ei ole ihme, että myös Helsinki-Vantaalle saapui töllistelijöitä pilvin pimein.

Nämä koneet painavat täyteen lastattuina jopa 600 tonnia. Yli kolmannes massasta on lentämiseen soveltuvaa petrolia, kerosiinia, jota tankkeihin mahtuu 310 000 litraa. Laite on niin painava, ettei sillä voida laskeutua kuorman ollessa täysi laskutelineiden rikkoutumisvaaran vuoksi, vaan tankit on ensin ajettava tai pumpattava tyhjemmiksi.

Filosofi Martin Heidegger kirjoitti aikoinaan, että nykyihminen ei käsitä teknisen maailman mieltä. Lausahdus sopii hyvin lentämistä koskevaan tekniikkaan. Monet ihmiset ovat huolissaan esimerkiksi lehmien piereskelyn aiheuttamista metaanipäästöistä ja jopa rock-konserttien hiilidioksidipäästöistä, kuten eräät vihreät Mimosat. Mutta heidän päähänsä ei näytä mahtuvan tieto siitä, mitä merkitsee, että tämäntapaiset lentokoneet puskevat koko hiilivetykuormansa taivaalle.

Asiassa ei auttane tuottajan mainos, jonka mukaan päästöt ovat matkustajaa kohti alhaisemmat kuin muilla koneilla. Kokonaispäästöt ovat joka tapauksessa valtavat, saastutus on institutionalisoitua, ja suurkoneiden takaamat halpalennot ohjaavat ihmisiä massamatkustukseen. Tälläkin hetkellä yhdentyneen Euroopan yläpuolella lentää matkustajakoneita niin tiheässä, ettei eteensä näe, ja reaaliaikaisen tilanteen voi tarkistaa esimerkiksi tältä matoisessa maailmassa vaeltaville tarkoitetulta Flightradar24.com-sivustolta.

A380 on siis yleiseurooppalaisen yhteistyön hedelmä ja kaksinaismoralismin kukkanen. Esimerkiksi vihreät ovat vaatineet suu vaahdossa Euroopan yhdentymistä, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta. Nämä lentokoneet on rakennettu toteuttamaan tuota poliittista ohjelmaa. Nyt kun vihreät saavat näiden koneiden kyydissä tulevaa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, he eivät tunnu kysyvän, kuinka paljon siitä aiheutuu ilmansaasteita ja miten tämä tekninen loistokkuus tuhoaa uusiutumattomia luonnonvaroja. Ainakaan heillä ei ole kriitikoiden vastaväitteisiin mitään sanottavaa.

Tavallaan nämä lentokoneet ovat eräänlaisia helvetinkoneita. Ne aiheuttavat kulttuurieroosiota, jota jo filosofi G. H. von Wright arvosteli eräässä 1990-luvun puheessaan pitäessään massaturismia yhtenä pahimmista kulttuurituhon edistäjistä. Heta Gylling tosin vastasi hänelle, ettei akateemikolla ole oikeutta arvostella asiaa, sillä von Wright jos kuka oli itse viettänyt paljon aikaa lentokoneissa ja matkustellut keskiverto kansalaisia enemmän. (Tästä havaitaan, kuinka tärkeää filosofin on elää niin kuin opettaa.)

Uskallankin omasta puolestani arvostella matkustuksen massakulttuuria juuri siksi, että olen osallistunut kyseisiin karnevaaleihin minimaalisen vähän. Suuri osa lentomatkustajista on kansainvälisillä kentillä parveilevia Brysselin-enkeleitä, jotka mielellään kiitävät puhalluslamppujen nokassa kohti ilmastonsuojeluseminaareja.

Helvetinkoneita nämä laitteet ovat myös siksi, että ne sisältävät disposition: taipumuksen ja mahdollisuuden. Räjähdys on suunnaton, liekkimeri on käsittämätön ja alumiinipellin sinkoileminen on spektaakkelimaista, kun tämäntapaiset koneet romuttuvat törmätessään toisiinsa aivan tavanomaisessa lento-onnettomuudessa. Tulevaisuudessa saamme siis nauttia entistäkin näyttävämmistä ilmailukatastrofeista. Ne puolestaan ovat massamedian suosikkiaiheita, aivan kuten voidaan havaita television B-kanavilla esitettävistä survival-ohjelmista, joissa jokin aina räjähtää (”It exploded!”) tai romahtaa (”It collapsed!”).

Ihmiset ovat hobitteja, jotka eivät pysähdy ajattelemaan teknisen maailman mieltä. Sen sijaan he vaeltavat lentoasemien odotushalleista toiseen ymmärtämättä, missä ovat osallisina. He ovat osallisina taloudellisessa, kulttuurisessa ja teknisessä katastrofissa, tuhossa, joka voi tapahtua hitaasti – mutta aika ajoin myös hyökkäävin askelin, salamannopeasti.

Mitä enemmän ihmiskunta lentää, sitä lähempänä on aika, jolloin ei ehdottomasti lennetä, sillä ei ole mitään, mitä laittaa lentokoneiden tankkiin. Ei ole ihme, että kentälle pysäköidyn säiliöauton kylkeen on maalattu huonosta omastatunnosta ja neuvottomuudesta kertova mainosteksti: ”Bioenergy is our passion.” Bioenergia on luonnollisestikin energiayhtiöiden intohimo, kun kaikille alkaa olla selvää, etteivät öljyyn perustuvat hiilivedyt ole korvattavissa.

On todennäköistä, että öljyn alettua ehtyä sen hinta leikkaa lentoliikenteen matkustajamääriä. A380:n kaltaiset superjumbot käyvät silloin tarpeettomiksi, ja niistä tulee teknologisen hybriksen muistomerkkejä. Luonnon kannalta tämä on vain hyväksi, samoin filosofian kannalta. Filosofiaa harvemmin edesauttaa saati edes auttaa massojen hysteerinen rimpuilu suuntaan tai toiseen. Sen sijaan sitä edistää paikallaan pysyminen ja syventyminen ajattelemaan.

Ainakin minuun massaturismi ja väestöjensiirrot vaikuttavat vastenmielisyyttä herättävästi. En pidä myöskään yliopistojen tavasta lähettää puoliksi oppineita ulkomaille bailaamaan vaihto-opiskelijan ominaisuudessa, sillä tuossa opintojen vaiheessa he eivät pysty välittämään mitään tieteellisiä vaikutteita. Tiedematkailu on suureksi osaksi pelkästään viihteellistä ja sellaisena turhaa.

Vauhdin ja liikkeen filosofiaa sekä massakulttuurin kirouksia käsittelin jo artikkelissani ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria?”, jonka filosofinen aikakauslehti Niin & Näin julkaisi numerossaan 1/2003, ja joka on ikuistettuna myös kokoelmateokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007, 2. p. 2015).

Osia siitä kirjoitin istuen Helsinki-Vantaan entisen ulkomaanterminaalin yläkerrassa sijainneessa kahvilassa, josta oli loistava näköala kiitoratojen 1 ja 3 suuntaan ja jossa oli aina myös erinomainen tunnelma. Nykyään tämä näköyhteys ja sen arkkitehtonisesti arvokkaat ratkaisut on hävitetty poistamalla yleisökahvila käytöstä ja muuttamalla koko asemarakennus bunkkeriksi, josta muut kuin matkustavat asiakkaat eivät näe ulos – ilmeisestikin turvallisuuden varjelun nimissä.

Tästä havaitaan, että ”turvalliseksi” peloteltu yhteiskunta ei ole yleensä kovin vapaa eikä viihtyisä, harvoin myöskään kovin oikeudenmukainen. Tai sitten oikeus on vain niin sanottua vahvemman oikeutta, jolla yhteiskunnallinen yläluokka harjoittaa kulttuurieroosiota ja jota järjestäytynyt yhteiskunta suojelee omalla asenteellisella defensiivisyydellään.

Myös A380 on rakennettu luokkayhteiskunnaksi, jonka alakerrassa matkustaa keskiluokka, yläkerran peräosassa merkonomeista koostuva nousukasluokka ja kärkikabinetissa ekonomeista (niistä paremmista merkonomeista) kokoonpantu yläluokka. Nämä ympäristöterroristit kiitävät taivaan sinessä lähes tuhannen kilometrin tuntinopeudella kohti ekologista, monikulttuurista ja globaaliin maailmantalouteen liittyvää katastrofia.

Kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka

Minulla on ongelma. Olette varmaan huomanneet, että olen vähentänyt bloggaamista. Se ei johdu Uuden Suomen blogipalstan formaatinvaihdoksesta, vaikka vanha olikin mielestäni graafisesti näyttävämpi – ja toimivampi myös sikäli, että systeemi hyväksyi html-kielellä tekstiin upotetut korostukset ja linkit.

Bloggaamisongelmani johtuu siitä, että Matti Vanhanen lopetti lähetyksen, eikä syksyyn ole ajoittunut yhtään merkittävää poliittista skandaalia. Vanhasen tilalle valittu moppitukkainen pääministeri ei ole saanut aikaan mitään. Vetävätkö lähestyvät vaalit politiikan tällä tavoin huurteeseen? Ilmeisesti hallitus ei enää jatka ohjelmansa toteuttamista, sillä ohjelmassa pysyminen ei tuota muuta kuin kannatuksen laskua.

Ainoa poliittinen uutinen on ollut energiaveropaketin avaaminen. Se taas osoittaa, että kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka. Vihreille myönteinen päätös palkitsee heitä nyt tottelemattomuudesta, jota vihreät osoittivat kääntäessään selkänsä kokoomuksen ajamalle ydinvoimapäätökselle.

Kun kivihiilen verotus nousee ensi vuoden alussa suunniteltua enemmän suhteessa maakaasuun, se ei tuo etua muulle kuin venäläisenergialle lisäten Suomen riippuvuutta Venäjästä. Kivihiilen korvaaminen turpeella taas ei olisi perusteltua ainakaan ympäristösyillä, sillä turpeen päästöt ovat suuremmat kuin hiilen.

Pakkomielteenomainen hiilestä luopuminen ja kotimaiseen energiaan siirtyminen ovat johtamassa painajaiseen esimerkiksi Helsingin kaupungissa (muistattehan Martti Backmanin MOT-ohjelman ”Helsingin vihreä painajainen” 22.3.2010). Helsingissä on Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten sulkemista ei pidä aloittaa niistä.

Helsingin Sanomien selvityksessä puolestaan maalataan valheellinen kuva, jonka mukaan kansalaiset hyväksyvät energian hinnannousun, kunhan saavat vähäpäästöistä sähköä. Harhaanjohtava tutkimustulos on saatu, kun haastateltaville ei ole kerrottu kaikkia vaihtoehtoja. Ei ole kerrottu taustaksi esimerkiksi sitä, että energian kallistuminen ei rajoitu energia- ja kulutusveroihin, vaan kalliimpi vihersähkö pudottaa Helsingin Energian tuloutuksia kaupungille niin, että kunnallisveroon tulee tätä kautta äyrin, jopa kahden korotus. Tutkimusta tehtäessä tutkittaville ei ole kerrottu myöskään energian hinnannousun kerrannaisvaikutuksia yrityksiin ja työllisyyteen. Näin ei ole saatu totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä ihmiset ajattelisivat, jos he tietäisivät kaikki tosiasiat.

Mitään uuttahan tässä ei kuitenkaan ole. Hoipertelua hoipertelun jatkoksi. Komedian eheyden vuoksi olisin halunnut Matti Vanhasen pysyvän pääministerinä. Näin show olisi saanut jatkua. Tulisipa nyt edes jokin kunnon poliittinen aihe. Ja kyllähän varmaan aika pian tuleekin.

No, eivät asiat ole yhdestä henkilöstä kiinni. Olen ollut koko kesän poikkeuksellisen kiireinen. Esimerkiksi pyöräilin kesän aikana 4 000 kilometriä. Auton mittarissa se ei ole paljoa, mutta ei ole pelkoa, että kettinki heti loppuu, jos polkupyörällä lähtee ajamaan. Älköön siis kukaan tulko sanomaan, etten suosi ekologisia liikennemuotoja. Huippunopeudeksikin tuli mittarista näkyvä 60,10 kilometriä tunnissa, vaikka nollasta sataan ajoneuvoni kiihtyy tietysti hitaammin kuin autoilijan henkilövaaka.





Myös vihreiden Ville Niinistö voisi elää niin kuin opettaa, eikä opettaa muita elämään toisella tavoin kuin itse toimii. Jokaviikkoisten Tukholman-lentojensa asemasta hän voisi matkustaa jollakin ekologisemmalla kulkuneuvolla, vaikka länsimetro ei Tukholmaan asti vielä jatkukaan.

En siis vastusta ekologisia toimintatapoja ollenkaan. Kyse on vain siitä, että Suomi on pimeä ja kylmää maa, jossa on syytä säästää oikeissa kohteissa.

Uituakin tuli kesän aikana kilometri päivässä, yhteensä melkein Turusta Ahvenanmaalle. Voisin ehkä haastaa maratoonari Alexander Stubbin teräsmieskilpailuun, tosin pienellä riskillä, sillä ulkoministeri on minua nuorempi mies.

Neljä tuhatta kilometriä fillarilla on joka tapauksessa vain kymmenen prosenttia maapallon ympärysmitasta. Miten pieneksi sitä ihminen itsensä tunteekaan! Tämän kesän ajot alkavat olla syyssateiden saapuessa ajeltu, ja tulee aika siirtyä sisätiloihin pyöräilemään. Ehkä pääsen jossain vaiheessa puuttumaan jälleen myös politiikkaan.

Nokian saapas kuluu – Maahanmuutto-ongelma yrityksissä

Nokian alkuperäistuote, aito kumisaapas, sai käyttöä, kun yritys potkaisi operatiiviset suomalaisjohtajansa pellolle. Ensin pihalle pistettiin toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo, jota arvosteltiin virheistä. Seuraajana pidetty Anssi Vanjoki puolestaan lähti lehtitietojen mukaan itsenäisesti, osana samaa puhuria. Ja hallituksen puheenjohtajaksi jäänyt Jorma Ollila on luvannut jättää lähiaikoina paikkansa Nokian hallituksessa. Heidän edelläkävijöitään olivat Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Sari Baldauf.

Minä en sure suomalaisjohtajien lähtöä heidän henkilökohtaisten kärsimystensä vuoksi. Kun virheistä arvosteltunakin saa 4,6 miljoonan euron erorahan, siinä häntä heiluttaa koiraa. Minusta johtajien suuret palkat, optiot ja erorahat ovat niin huonoa mainosta mille tahansa firmalle, että kyseisen politiikan takia yrityksen voisi laittaa ostoboikottiin. Muu antaa kuvan, että kuluttaja vie killinkinsä johtajalle kuin koira kalikan.


Ulkomaalaiset syövät johtajienkin työpaikat

Jotain murehtimistakin Nokian veturinvaihtoon liittyy. Nokia on tähän asti ylpeillyt sillä, että vaikka firman omistavatkin pääosin pohjoisamerikkalaiset sijoittajat, yrityksellä on ollut suomalainen johto. Se on pitänyt pääkonttorin, osan työpaikoista ja verotulot maassa. Kun uusi pomo tulee Kanadasta, tämä kertoo, mistä yritystä halutaan ohjata. Kurjaa on, että johtajiston ulkomaalaistuessa optiotkin menevät ulkomaille, samoin palkat ja verotulot.

Ilta-Sanomat julkaisi eilen uuden toimitusjohtajan, Stephen Elopin, entréetä pehmentämään tarkoitetun lööppijutun, jossa ”uuden Nokia-pomon äiti kertoo pojastaan”. Jos lehtien toimittajat eivät olisi niin naiiveja kuin ovat, he olisivat voineet tehdä jutun siitä, millaisia verohelpotuksia kovapalkkaiset ulkomaalaiset saavat Suomessa toimiessaan. Arvostelin jo vuonna 2006 (tämän kirjoituksen lopussa) tapaa, jolla eduskunta myönsi ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkovan verohelpotuksen suurituloisille ulkomaalaisille. Yli 5 800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa eikä tuloveroa, joka olisi kyseisellä ansiotasolla korkeampi. Kevennyksen ovat saaneet niin Nokian työntekijät kuin Euroopan unionin virkamiehetkin, eikä kukaan poliitikko ole valittanut suomalaisten ihmisten syrjimisestä tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta!

Nokian perustelut sille, miksi uusi pomo valittiin rapakon takaa, eivät vaikuta uskottavilta. Matkapuhelinalalla on mennyt pohjoisamerikkalaisilla markkinoilla huonosti muista syistä kuin Nokian pääkonttorissa tehtyjen ratkaisujen takia. Amerikan lamaa ei ole voinut lopettaa Suomesta, vaikka Kallasvuo, Ollila ja Vanjoki olisivat hautoneet kultamuniaan kuin hanhiemot.

Siksi on nurinkurista, että yhtiöjohdon amerikkalaistamiseen käytetään perustelua, jonka mukaan ”Pohjois-Amerikka on firmalle tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä”. Tämähän tiedetään. Apple ja Motorola tekivät elektroniikkaa jo aikana, jolloin Nokiassa valmistettiin jotakin aivan muuta, eli kilpailua on. Mutta kovin tekaistulta vaikuttaa ajatus, että amerikkalaiset, jotka ovat itse töhrineet oman taloutensa, voisivat nyt parantaa suomalaisyrityksen tilan. Asiassa ei taida auttaa myöskään se, että Elop palkataan saarnaamaan amerikkalaisille Nokian olevan amerikkalainen.


Tyhjää toimistotilaa Keilaniemeen?

Pidän mahdollisena, että parin vuoden päästä Nokia on siirtänyt pääkonttorinsa muualle ja Keilaniemessä on myytävänä jokunen hehtaari tyhjää toimistotilaa. Suomessa Nokian suunnitteluporrasta on tähän asti pitänyt se, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti vertaillen edullinen eikä korkeaa osaamista löydy halvan työvoiman maista lainkaan.

Parasta olisi, jos suomalaisyritysten omistajuus pysyisi suomalaisten käsissä. Kun ovella on vieras isäntä, ei tulevaisuudelta voi paljoa toivoa.

Ennen pääkonttorinsa poismuuttoa Nokia varmasti puristaa valtiolta vielä muutamia erityisetuja, kuten se Helsingin Sanomien mukaan teki jo ”Lex Nokiana” tunnettua viestinnän tietosuojalakia säädettäessä. Motiivit siihenkin saattoivat tulla ulkomaalaisomistajilta. Tekes on tukenut Nokiaa useilla miljoonilla vuosittain, mutta poliitikot ja julkinen mielipide eivät ole elämöineet Nokiaa vastaan sen siirtäessä alihankintojaan ulkomaille. Saksassa Nokian tuotantoyksikön lopettamisesta nousi suunnaton kohu, ja yritys joutui maksamaan sadantuhannen euron erorahoja myös lattiatason työntekijöilleen.

Suomessa valtio, kunnat ja ihmiset ovat palvelleet Nokiaa kuuliaisesti. Tavallaan se on oikeinkin, mutta jää kovin yksipuoliseksi, jos yritys menettelee suomalaista yhteiskuntaa kohtaan despoottimaisesti. Se taas johtuu omistajuuden ja päätösvallan katoamisesta ulkomaille, jolloin yrityksessä ei voida tehdä suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä edes niin haluttaessa.


Sinivalkoinen omistajuus kannattaa

Olen asettanut poliittisen ohjelmani yrityspoliittisessa osiossa tavoitteeksi sen, että suomalaisyritysten omistajuus pysyisi Suomessa. Tällä tavoin esimerkiksi Nokia voitaisiin pelastaa pahimmalta mahdolliselta skenaariolta eli fuusiolta johonkin markkina-arvoltaan suurempaan yritykseen, kuten Microsoftiin.

Tämä edellyttää yrityksiltä, omistajilta ja poliittiselta vallalta tietysti konsensusta, malttia ja määrätietoista yhteistyötä. Pitkällä tähtäimellä se varmasti kannattaa ”Suomen kansantalous”-nimiselle yritykselle, vaikka firmat eivät saisikaan valtiolta aivan kaikkea eivätkä valtio ja kunnat voisi tappaa yrityksiä omilla vaatimuksillaan. Yhteistyön on oltava joka tapauksessa sekä yrityksiä että yhteiskuntaa yhtäaikaisesti hyödyttävää.

Tiedän kyllä, etteivät suomalainen johtajuus ja omistajuus ole välttämättä itseisarvoja. Joskus voi olla hyväkin, että arvoltaan paisuneisiin suomalaisfirmoihin virtaa ulkomaista pääomaa ja suomalaisomistajat pääsevät realisoimaan yrityksissä olevaa varallisuutta. Kun yritysten arvot (hetkellisesti) notkahtavat, voi olla jälleen edullista ostaa menetettyjä firmoja takaisin.

Mutta yrityksiä ei pidä nähdä myöskään pelkkinä sijoituskohteina eikä pelimerkkeinä vaan myös talouspolitiikan instrumentteina. Aktiivisten omistajien tahtotila vaikuttaa siihen, mitä yrityksissä lopulta tehdään ja mitä kansantaloudellisia seurauksia kaikella on. Siksi on parempi, että omistajuus ja päätösvalta pysyvät Suomessa. Mitäpä syytä armeijan joukoilla muuten olisi ryhmittyä puolustukseen Nokian pääkonttorin ympärille (kuten vuoden 2004 sotaharjoituksessa), jos sota on hävitty jo kansainvälisissä pörsseissä?

Matikankirjat naistenlehdiksi?

Helsingin Sanomat iloitsee tänään selvityksestä, jonka mukaan ”miessukupuoli hallitsee oppikirjoja”. Lehti kutsuu Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella laadittua raporttia ”tutkimukseksi”, jota se ei aivan ilmeisestikään ole.

Selvitys on laadittu Opetushallituksen tilauksesta, eli kyseessä on hallintodiskurssin ja poliittisten tendenssien värittämä tarkoitushakuinen asiakirja, jonka motiivit ovat feministisiä. Opetushallituksen sarjassa ”Raportit ja selvitykset” (2010:8) ilmestynyt julkaisu Sukupuolijäsennys perusopetuksen oppikirjoissa löytyy tästä.

Tarkoitushakuisuudesta kertoo se, että selvitys on laadittu opetusministeri Henna Virkkusen toimeksiannosta ja se on osa ”Segregaation lieventämistyöryhmän” toimintaa, jonka tavoitteena on ”lieventää segregaatiota eli sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa koulutuksessa ja työelämässä” (s. 5). Tulokset on taaskin päätetty etukäteen, ja tutkijoina esiintyvien tehtäväksi on jätetty perustelujen luominen poliittiselle mielipiteelle. Myös tarkoitusperä on lausuttu avoimesti ja suoraan, jotta ei syntyisi epäilystä toiminnan puolueellisuudesta.

Helsingin Sanomat, joka aina mielellään yhtyy feministiseen propagandaan, on niellyt asian sellaisenaan ja taivuttelee vielä lukijoitakin samalle kannalle. Lehti kuvailee professori Liisa Tainion ja tutkija Tiina Teräksen tekemää selvitystä näin:

”Esimerkiksi matematiikan oppikirjoissa esiintyy huomattavan vähän aikuisia naisia. Pojat esitetään kirjoissa usein matemaattisesti kyvykkäämpinä kuin tytöt. Pojat myös liitetään huomattavan usein urheilullisiin toimintoihin.”

Läpi siis meni perin juurin feministisessä ja epäkriittisessä mediassa! Mutta mitä järkeä on tutkia mies- ja naishahmojen prosentuaalista edustusta matematiikan oppikirjoissa, kun matematiikka on kaikkein vähiten sukupuolisidonnainen tieteenala perustuessaan puhtaisiin formalismeihin, joilla ei ole mitään tekemistä pillukysymyksen kanssa?

Ja mikäli sukupuolijäsennystä arvioidaan koulukirjojen lampaidenlaskuesimerkkien kautta, satuhahmojen sukupuolella ei välttämättä ole sellaista merkitystä oppilaille kuin tutkijat itse näkevät. Miksi esimerkiksi Tove Janssonin (itsekin nainen) piirtämä Muumipeikko pitäisi nähdä yksiselitteisesti mieshahmona, kun koko olento on vielä Aku Ankkaakin sukupuolettomampi kulkiessaan ilman housuja? Silti Liisa ja Tiina kirjoittavat (s. 23), että heidän selvityksessään ”kuva Muumipeikosta on katsottu maskuliiniseksi hahmoksi”. Vikaa näyttäisi olevan tutkijoiden omissa silmälaseissa.

Jos ihmetellään sitä perinteistä valituksen aihetta, miksi matematiikankirjojen historiaosioissa on enemmän miehiä kuin naisia, tämä puolestaan selittyy sillä, että ansioituneista matemaatikoista suurin osa on todellakin miehiä. Feministit pitävät tätä merkkinä sukupuolten epätasa-arvosta ja syrjinnästä eivätkä esimerkiksi miesten paremmasta kyvykkyydestä tai ahkeruudesta matematiikan alalla. Joka tapauksessa miesten saavutukset ovat runsaammat kuin naisten. Kun tilanne on jatkunut näin myös nykyaikana (jolloin ainakaan yliopistomaailmaa ei voida syyttää muusta kuin naisten suosimisesta), syy naisten heikompaan edustukseen tietyillä aloilla ei voi olla syrjinnässä vaan lahjakkuustekijöiden lisäksi esimerkiksi kiinnostuksessa tai soveltuvuudessa alalle.

Sen sijaan Helsingin Sanomien referoimassa selvityksessä jo lähtökohtaolettamukset on valittu tavalla, joka on täysin absurdi. Oppikirjoista lasketaan symbolisten ja jo sinänsä monitulkintaisten hahmojen sukupuoleen liittyviä prosenttiedustuksia pohtimatta lainkaan sitä, miksi miehiä on tietyillä aloilla naisia enemmän, kun taas toisilla aloilla naiset hallitsevat lähes sataprosenttisesti koko kenttää! Pitäisikö esimerkiksi matematiikan oppikirjoista poistaa miesten kuvia ja henkilöhistorioita vain siksi, että naisia ja miehiä olisi yhtä paljon? Eikö tämä antaisi valheellisen kuvan tieteenalan historiasta?


Sukupuolinäytelmä toimii naisten eduksi

Feministit näkevät taaskin asiassa vain sen, miten sukupuoli esitetään, ikään kuin kaikki olisi pelkkää performanssia. Pitäisikö matematiikan opetuksenkin olla sukupuolta koskevaa näytelmää? Feministeille tiede ei vaikuta muuta olevankaan: he kääntävät kaikki asiakysymykset väitteiksi siitä, kuinka sukupuoli esitetään ja pyrkivät siltä pohjalta muokkaamaan todellisuutta ja tiedepolitiikkaa omien etupyrkimystensä mukaiseksi.

Esimerkiksi filosofian piirissä en ole havainnut, että feministit olisivat koskaan sanoneet mitään filosofian keskeisistä asiakysymyksistä, vaan heidän ykkösasiansa on ollut naisten rooli tieteessä ja yhteiskunnassa.

Helsingin Sanomat referoi selvitystä edelleen näin:

”Kirjallisuutta puolestaan esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta. Myös kirjallisuuslainauksissa päähenkilöinä esiintyy useammin poikia tai miehiä.”

Entä sitten? Myös kirjallisuuden historioissa ja historiankirjoissa esiintyy enemmän miehiä kuin naisia siksi, että historian merkkihenkilöistä enemmistö on miehiä. Onko tämä oppikirjojen vika? Pitäisikö miesten määrää jälleen karsia valheellisen kuvan luomiseksi historiasta? Lisäksi feministien väite miesnäkökulman vallankäytöstä historiaa luotaessa ja kirjoitettaessa on täysin nurinkurinen. Sodat käydään usein naisten takia, ja niistä kärsivät eniten miehet, jotka naisväki lähettää rintamalle kuolemaan. Pojat, jotka huutavat äitiä vihollisen luoteihin menehtyessään, kuolevat syyllisen nimi huulillaan.

Edellä olevasta sitaatista ei tosin ilmene, mitä tarkoittaa, että ”kirjallisuutta esitellään enemmän mies- kuin naiskirjailijoiden kautta”. Järjestävätkö opettajat opetuksensa niin? Vai onko oppikirjoissa miehiä enemmän? Vaikka miehiä olisi kaksi kertaa enemmän kuin naisia, yhdestä olen varma: opettajakunnan naisvaltaisuus antaa naisille paljon tasoitusta, kun äidinkielen (ja siis kirjallisuuden) opettajina ei juuri muita toimikaan kuin pelkkiä akkoja.

Muistan itse omilta kouluvuosiltani, kuinka naisvaltaista koko kirjallisuudenopetus oli, eikä kohdalleni sattunut koko kouluaikanani yhtään miespuolista kieltenopettajaa. On mahdollista, että kirjallisuuden oppimateriaaleihin on laitettu enemmän miesmalleja ja miehille sopivina pidettyjä aiheita tilanteen tasapainottamiseksi: jotta poikien kiinnostus kirjallisuuden opiskeluun pysyisi edes jotenkin yllä.


Täysfeminiinisoitu koulumaailma raiskaa pojat

Mistähän muuten johtuu, että naisten asemaa surkutteleviin selvityksiin päätyneet tutkijat ovat yleensä aina naisia? Itse kutsun kyseisen ideologian pakkosyöttöä propagandaksi, joka pahimmillaan vahingoittaa kehittyvien nuorten identiteettiä. Liisan ja Tiinan kaltaiset pseudotutkijat vertailevat yhä edelleen omenoita appelsiineihin, vaikka toisesta suupielestään feministit rääkyvät, ettei biologista ja kaksiarvoista sukupuolieroa ole olemassa. Sukupuoli ei varmasti ole esittämistä eikä pukeutumista, mutta siitä alan olla varma, ettei feminismi ole tieteellistä ajattelua vaan nimenomaan tyylisuunta.

Nykykoulussa naisopettajattaret raiskaavat pojat henkisesti. Nämä naamapuiset puumanaiset altistavat pojat omien päämäärätietoisten ja ammatillisten kykyjensä kautta feministien vaikutusvallalle. Koulumaailman naisistuminen on johtanut siihen, että naisopettajattaret arvottavat miehille tyypilliset ominaisuudet, kuten kovaäänisyyden ja reippauden, kielteisesti, ja naisille tyypitellyt ominaisuudet, kuten ahkeruuden ja nöyryyden, myönteisesti.

Kuitenkin pojat osoittavat älyllisyytensä nimenomaan kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Kun arvostelu tapahtuu naisvaltiatarten säännöillä, tytöt ovat alkaneet näyttää poikia lahjakkaammilta. Niinpä koulumaailman naisistuminen johtaa miesten syrjäytymiseen jatko-opinnoista ja naisten ylivaltaan.

Naiskiintiöt on säilytetty aloilla, joilla miehet ovat olleet enemmistönä, mutta mieskiintiöt poistettiin esimerkiksi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen sisäänvalinnoista vuonna 1993, jonka jälkeen 85,1 % valituista opiskelijoista oli naisia. Todellisuudessa juuri opetusalalla sukupuoli on tärkeä työskentelyn väline, sillä siihen liittyy roolimalleja ja samastumisen kautta tapahtuvaa kontaktin luomista. Siksi mieskiintiöt olisi pitänyt säilyttää nimenomaan opetusalalla.

Liisan ja Tiinan tekemä selvitys on asenteellinen myös siksi, että ajastaan jälkeen jääneenä se käsittelee vain sukupuolten eroa keskeisenä tekijänä seksuaalisuuteen liittyvien asioiden yhteydessä. Esimerkiksi Jukka Lehtosen tutkimuksia lukemalla voi vakuuttua, että oppikirjoissa ei ole esitetty juuri lainkaan homoja eikä muita seksuaalivähemmistöjä, vaan seksuaalivähemmistöt on vaiettu lähes täysin heterokoulussa ja heterokoulun oppimateriaaleissa. Se, että asiasta mainitaan myös nyt puheena olevassa selvityksessä vain ohimennen, on osa tuota diskriminaatiota.

Entä sitten naisten kuvat ja miesten kuvat sinänsä? Valittavasta sävystä päätellen Liisa ja Tiina tuntuvat itsestään selvästi ajattelevan, että naisia pitäisi olla enemmän naisten omien toiveiden ja etujen tähden. Eivätkö heterotytöt haluakaan katsella poikien kuvia? Ja eikö olisi oletettavaa, että heteropoikien kiinnostus koulunkäyntiin elpyisi nimenomaan silloin, kun kirjoissa olisi esimerkiksi alastomien typyjen kuvia?

Omasta mielestäni sukupuolen ja seksuaalisuuden vapautuminen tässä mielessä olisi vain hyvä asia. Mikäli taas naiset haluavat kirjoihin lisää naisia ja miehet miehiä, eikö tämä osoita, kuinka homososiaalista ihmisten älyllinen toiminta on samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen merkityskonstituution vuoksi, aivan kuten olen todistellut 574-sivuisessa teoksessani Enkelirakkaus (2008)?


Järjetöntä sukupuolella politikoimista

Pitäisikö sukupuolikin nyt neutraloida tavalla, jolla ihmiset eivät saisi olla kumpaakaan sukupuolta? Vielä 1960-luvulla feministit vaativat sukupuolen avointa esittämistä ja seksuaalisuuden vapauttamista, mutta tätä nykyä he haluavat kitkeä pois koko sukupuolieron ja vaarallistaa vapaan seksin patologisoimalla miehet heidän intohimojensa vuoksi.

Jokseenkin käsittämätön on tulos, jonka mukaan

”[o]ppikirjojen fantasiakuvista noin 56 prosenttia esitti miespuolisia ja 34 prosenttia naispuolisia hahmoja. Loput 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia.”

Mitä merkitsee, että 10 prosenttia oli sukupuoleltaan tunnistamattomia? Satuhahmojen tapauksessa androgyynisyys osoittanee, että sukupuoli on haluttu häivyttää jo kirjoja laadittaessa. Jos asiaa ajatellaan tasa-arvopolitiikan kannalta, osa ihmisistä on tietenkin trans- tai intersukupuolisia, mutta heitä ei ole väestöstä missään tapauksessa kymmentä prosenttia, joten heillä näyttäisi olevan koulukirjoissa roima yliedustus.

Mikäli pohditaan laadullista ydinkysymystä (jota Liisa ja Tiina eivät ole vaivautuneet ajattelemaan määrälliseen metodiin perustuvassa selvityksessään), toisin sanoen kysymystä siitä, mitä tai mikä sukupuoli oikeastaan on, mieleen palautuu feministien oma väite, että sukupuoli onkin useiden ominaisuuksien kirjo, eikä keskeistä ole biologinen sukupuoli lainkaan. Tämän mukaan olennaisia olisivat maskuliinisuus ja feminiinisyys eikä miehenä tai naisena oleminen sinänsä.

Itse tosin pidän biologista sukupuolta kaiken sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden lähtökohtana ja objektiivisena ominaisuutena. Sukupuoli on kaksiarvoinen tosiasia geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä kehollisesti havaittavalla fenotyyppisellä tasolla. Katsokaa vaikka jalkojenne väliin. Jos feministit olisivat uskollisia omalle julistukselleen, heidän ei tarvitsisi tukeutua tähän ”sovinistiseksi” haukkumaansa kaksiarvoiseen sukupuolikäsitykseen, vaan he voisivat sivuuttaa koko sukupuolieron merkityksettömänä. Nykyään feministit kiistävät tai myöntävät biologisen sukupuolieron aseman ja kaksiarvoisuuden aina sen mukaan, miten se sopii heidän poliittisiin tarkoitusperiinsä.

Ikävää vain, että Liisa ja Tiina ovat saaneet toimintaansa varten taloudellista tukea yliopistolta ja yhteiskunnalta, kun selvityksen tilaajanakin on Opetushallitus. Juuri tällaiseen pseudotutkimukseen yhteiskunta tuhlaa rahaa mutta ei anna sitä kenellekään, jolla on aivot.

Lisensiaatti Henna Virkkunen olisi voinut nuoremmakseen antaa sata tuhatta euroa minulle sen selvittämiseksi, miksi koulujen opettajakunta on täysin naisvaltainen, miksi Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä ja kuinka suuri ongelma tämä on ihmisten yhdenvertaisuuden, identiteetin ja yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Siihen, miksi tätä asiaa ei tutkita voi olla yksi syy: tutkimusta ei tarvita, koska räikeyden näkee sokea Reettakin. Silti ongelmaa ei edes yritetä ratkaista, koska se ei ole naisten poliittisten etujen mukaista.

On huomattava, että Liisan ja Tiinan selvityksessä käsiteltiin vain oppikirjoja ja niitäkin valikoidusti. Olen jo aiemmin arvostellut sitä, miten paljon naiset haalivat sivutilaa mediassa naistoimittajien ja naistenlehtien tuella. Aiheeseen voi perehtyä esimerkiksi tästä. Feministisen tasa-arvopolitikoinnin lahouden olen arvostellut kotisivujeni poliittisen ohjelman kohdassa Tasa-arvo (puolen välin jälkeen). Ja mikäli jotakuta kiinnostaa akateemisen feminismin kritiikki, aihetta käsittelevän verkkokirjani voi imuroida ilmaiseksi tästä.

Professorien monikulttuurisuusbisnes

Laivan ja lautan ero on siinä, että lautta ottaa kansirahtia mutta laiva ei ota. Suomessa on tällä tavoin arvioiden aika vähän varsinaisia matkustajalaivoja – risteilyaluksista puhumattakaan. Niin sanottujen ruotsinlaivojen pohjakerrokset kun ovat yhtä autojen pysäköimiseen tarkoitettua messuhallia omine dispositionaalisine mahdollisuuksineen, ja oikeasti ne ovatkin autolauttoja.

Risteilyalusten vähyys on kenties ymmärrettävää Suomessa, jossa on vain vähän rikkaita. Tavallaan rikkaiden vähäinen lukumäärä on ihan myönteinen asia; demokraattisissa maissa kun ei yleensä ole paljoa rahakkaita ihmisiä mutta kylläkin suuri määrä keskivarakkaita. Poliittisilta oloiltaan kurjissa maissa taas on pieni määrä erittäin rikkaita ja paljon rutiköyhiä. Ikävä kyllä, Suomi on ollut viime aikoina matkalla kohti tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kansallisvarallisuuden kasautuessa esimerkiksi optiomiljonääreille ja pätkätyötä tekemään pakotetun väestön pystymättä hankimaan enää edes asuntovarallisuutta.

Suomalaisen risteilybisneksen lakanaa on maailman merillä urhoollisesti lepattanut varustamo nimeltä Cristina Cruises, jonka lippulaiva Kristina Regina tosin kävi vanhaksi, ja varustamo päätti hankkia uuden ristien sen Kristina Katarinaksi. Mikä helpotus tämä onkaan niille suomalaisille, joiden mieli halajaa Välimerelle ja Afrikkaan, pois pimenevästä ja kylmenevästä Suomesta?

Jokaisella laivalla pitää olla tietenkin tähtiesiintyjä, esimerkiksi Kari Tapio tai Paula Koivuniemi. Mutta mistä saataisiin sopivia lavatähtiä myös Kristina Katarinalle? Varustamon esite kertoo ilokseni, että Kristina Katarina on talven aikana lastattu muiden muassa professori Jaakko Hämeen-Anttilalla!

Islamin tutkijana tunnettu Hämeen-Anttila on mukana luennoimassa ainakin tällä, tällä, tällä ja tällä Välimeren-risteilyllä. Kuten tästä listasta puolestaan voi päätellä, risteilyille osallistuu myös paljon muutakin yliopistoväkeä, esimerkiksi professorit Jaakko Frösén ja Kimmo Rentola.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on keksinyt nokkelan ja mukavan bisneksen. Matkasaarnaajana oleskelu ei ole hassumpi tapa viettää aikaa laivan risteillessä pitkin ja poikin Välimeren seudun islamilaisia maita.

Ikävää vain, jos professori on leipääntynyt virkaansa niin, että hänen täytyy sen vuoksi matkustaa. Matkustus nimittäin tapahtuu lukukausien aikana, jolloin moni opiskelija ja muu sivistystä tavoitteleva saattaa jäädä kaipaamaan oppinutta mentoriaan.

Varustamon internetsivuilla tai missään muuallakaan ei kerrota, ovatko professorit näiden matkojen ajan virasta vapaita, tai maksetaanko heille yliopistosta samaan aikaan palkkaa.

Sivuilta ei selviä sekään, saavatko professorit nämä matkat varustamolta ilmaiseksi tai maksetaanko heille lisäksi joitakin palkkioita (oletan, että kyllä). Olisi mukavaa tietää, kenen rahoilla siellä seilataan, kun professorien housuntaskuissa kilisevät kuitenkin meidän veronmaksajien kolikot. Kenties yliopiston taloustoimisto osaisi vastata kysymykseen – juuri se, josta minulle ei ole sivumennen sanottuna koskaan maksettu mitään.

Professorien asiantuntijaesiintymiset yksityisillä huvimatkoilla ovat tietenkin vain jäävuoren huippu kaiken sen julkisilla varoilla tapahtuvan matkustuksen keskellä, jota yliopistojen viranhaltijat harjoittavat tiedematkailun muodossa. Risteilybisnestä käsittelinkin jo edellisessä kirjoituksessani ja tiedematkailun ongelmia sitä edellisessä. Jos siis joku kaipasi esimerkkejä kritisoimastani ”kansainvälisyysvouhotuksesta” tieteessä, niin tässä nyt on yksi.

Tapaus antaa näyttöä myös suomalaisten monikultturistien elämäntavasta. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila on esiintynyt islamin asiantuntijana puhuen melko yksipuolisesti ja idealisoivasti islamin puolesta, eikä hän omasta mielestäni ole kovin hyvin perillä nykyislamin poliittisesta olemuksesta. Tämän näimme viimesyksyisessä radio-ohjelmassa, josta referaatti tässä. Islam näyttääkin kieltämättä aivan erilaiselta, kun sitä arvioidaan luksusristeilijöiden äyriäispöytien äärestä kuin Itä-Helsingin takapihoilta.

Juuri tällaista on monikulttuurinen rikkaus parhaimmillaan: taloudellisen eliitin risteilyä tuhansien eurojen huvimatkoilla samaan aikaan, kun maahanmuuton kielteiset vaikutukset vievät leivän suomalaisten ihmisten pöydistä, eikä rahaa riitä edes pikavisiittiin Viking Linen purkeilla. Välimerenmatkojen hinnat vaihtelevat noin 1 200 eurosta 3 000 euroon, eli siitä vain varaamaan.

Muutamat saattavat tietysti paheksua sitä, mikä minä olen Hämeen-Anttilan retkiä arvostelemaan, varsinkaan kun etuoikeutta kuulua niin sanottuun yliopistoyhteisöön minulla ei ole eikä tilaisuutta yliopistovirkojen hoitamiseen ole koskaan suotu. Mutta tällä tavoin ei pääse syntymään myöskään sellaista kuvaa, että filosofian professorin virkaa hoitaisi yksinvaltiaana pelkästään Jukka Hankamäki. Lohtuna on sekin, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, että olisin joillekin jotakin velkaa.

Katsokaa, laiva uppoaa

Helsingissä vieraili kuluneena kesänä jälleen useita luksusristeilijöitä, jotka syksyn tullen katoavat Välimerelle tai Karibialle. Eräinä päivinä laivoja oli laiturissa niin tiheässä, että satamatila uhkasi loppua. Katajanokalle sopii yksi sellainen, joka vielä mahtuu Kustaanmiekan salmesta. Muutama kolmesataametrinen luksuslaiva voidaan ajaa Hernesaareen. Loput viedään Jätkäsaaren laituriin.

On tietysti harmillista Helsinkiin saapuvien ökyturistien kannalta, että suurin osa laivoista täytyy ajattaa Länsisataman kämäisiin tavaralaitureihin Eteläsataman ja Suomenlinnan kauttakulun sijasta, sillä vain harvalla maailman kaupungilla on satama, jonka sisääntulo mereltä päin on yhtä loistelias kuin Helsingillä. Itse en tiedä muuta vertailukohtaa kuin Ateenan, jossa ulapalle näkyvä Parthenon tervehti aikoinaan merenkulkijoita Pallas Athenen kultainen kilpi auringossa kimmeltäen.

Vierailipa Helsingissä kesän aikana myös venäläismiljonääri Roman Abramovitšin 115-metrinen yksityisjahti Pelorus, jolle kertyi hintaa vaatimattomat 250 miljoonaa euroa – ja joka ohjaa ehkä pohtimaan sitäkin filosofista määrittelykysymystä, mikä on loppujen lopuksi laivan ja veneen ero.

Ohessa onkin sitten kuva tavallisen kansan Queen Victoriasta, joka omalla tavallaan muistuttaa luokkayhteiskunnasta ja brittiläisestä imperialismista myös meidän aikanamme. Kyseistä kuvausetäisyyttä lähemmäksi tätä laivaa ei juuri pääse, sillä alusta vartioidaan terrorismin varalta.

Ja onhan ihmisten raivo luksuselämää sekä tuhlailua kohtaan ymmärrettävää. Jotkut saattavat sanoa sitä kateudeksi, mutta kyllä sitä voisi kutsua myös oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Ihme muuten, ettei minkään EU-myönteisen sertifikaattipuolueen puisto-osasto puutu saastepäästöihin eikä Itämeren suojeluun, kun kyse on näiden laivojen liikennöimisestä vesillämme. Alusten kylkeen maalatut Euroopan unionin liput ilmeisesti pelottavat kriitikot tiehensä, ja matkustajien setelitukot toimivat filttereinä, joilla suodatetaan arvostelijoiden vastalauseet pois.

Toinen valokuva esittää italialaista loistolaiva Costa Deliziosaa, jonka hinnaksi tuli 450 miljoonaa euroa. Queen Victoria oli hieman tätä edullisempi maksaen risteilijän hankkineelle Cunard-varustamolle noin 325 miljoonaa.

Alusten huimat hinnat tarjoavat sopivan vertailukohdan myös Suomen valtiontalouden tarkasteluun. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi nettomaksoi EU-jäsenmaksua suunnilleen yhden tällaisen luksuslaivan verran eli 318,5 miljoonaa. Siinä lähti siis yksi Queen Victoria Suomen satamasta eteläiseen naapurimaahamme, Euroopan unioniin, koskaan enää palaamatta.

Ilmastotukena pois lipuu yksi Abramovitšin huvipursi, ja vuotuisena kehitysapuna peräti kaksi loistoristeilijä Costa Deliziosaa – tai kolme Queen Victoriaa. Silti suomalaiset itse harvemmin seilaavat tämäntapaisilla laivoilla, ja kaupunkiin saapuvat turistit ovatkin yleensä saksalaisia ja muita keskieurooppalaisia riemulomalaisia, joiden persetaskua raha polttaa. Pallas Athenen pelastamiseen Suomesta lähtee puolestaan 1,5 miljardia euroa eli kolme Costa Deliziosaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Saattaa olla, että nämäkään laivat eivät enää koskaan saavu takaisin kotilaituriinsa.

Silti muutamat suomalaiset sanovat maatamme rikkaaksi vain sillä perusteella, että hallituksen mielestä kansantaloudellamme on tällaiseen lahjoitteluun varaa. Usein viitataan siihen, että maailman suurin loistoristeilijä Oasis of the Seas on valmistettu nimenomaan Suomessa ja että kyseinen teollisuudenala tuo maahamme vientituloja.

Vaikka kyseessä olikin muodollisesti Suomen kaikkien aikojen kallein vientituote, telakan omistaja STX Europe on kuitenkin ulkomaalainen, ja Suomeen tämä teollisuus luo lähinnä pelkkiä työpaikkoja. Totuudenmukaisemmin sanottuna ulkomainen omistaja ei ole vielä siirtänyt näitä alun perin Suomeen perustettuja työpaikkoja pois täältä. Vieraassa hallinnassa olevien työpaikkojen ylläpito ja luonti on puolestaan tapahtunut osittain oman valtiomme telakkatuella. Mikä onkaan nyt tärkeämpää arvotuotantoa kuin huvittelukeskusten rakentaminen kansainvälisille turisteille?

Mutta kyllähän maahamme tuodaankin ”loistoristeilijöitä”. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomi on tehnyt lisää valtionvelkaa 15 431 miljoonaa euroa, ja yhteenlaskettu valtionvelka on tätä nykyä 68 645 miljoonaa. Suomessa on siis tällä hetkellä velkana noin 211 Queen Victoriaa, ja näitä rahalaivoja on valtio kiinnittänyt satamiinsa vuoden sisällä 48 kappaletta lisää! Peräkkäin aseteltuina ne muodostaisivat 62 kilometriä pitkän jonon. Parin vuoden päästä se ylettyisi Suomenlahden ylitse muodostaen kävelysillan Helsingistä Tallinnaan.

Ikävä vain, että näiden laivojen arvoa vastaavaa omaisuutta ei ole missään kiinteänä olemassa, vaan velaksi otettu rahamäärä koostuu syömävelasta, joka on kulunut muun muassa työttömyyden hoitomenoihin ja humanitaarisesta maahanmuutosta johtuviin kuluihin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Valtiokonttorista vastataan, kun velkojat lähtevät jonakin päivänä perimään saataviaan Suomesta.

Ehkä olisikin parempi, että Euroopan ökyturistit lähettäisivät kehitysapuun ja kolmannen maailman ilmastohuoltoon omat lanttinsa. Rahaa heillä ainakin näyttää olevan.

Epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että alhaisten verojen aikana tuhlailun maksumiehiksi pannaan tulevat sukupolvet, kun valtiontalouden alijäämä kuitataan velalla, eikä rikkaita veroteta heidän omaa tuhlailutasoaan vastaavalla tavalla.

Katselin tässä syksyn tullen Kieślowskin väritrilogian, jonka viimeinen osa Punainen päättyy vallankumousjulistemaiseen kuvaan ja matkustajalautan uppoamiseen. Vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä kertova kolmen elokuvan sarja oli omistettu valistusihanteille, Euroopan unionille ja beethovenilaisen harmonian haaveille. Trilogian viimeinen osa, jonka lopussa väläyteltiin kuvia keulaporttien sulkemisesta ja kumolleen kellahtaneesta matkustaja-aluksesta, herätti monien mielessä aikoinaan ihmetystä, sillä elokuva julkaistiin juuri ennen Estonia-laivan uppoamista ja katastrofin toistumista todellisuudessa.

Siinä tekijä, missä näkijä. Voi olla, että Euroopan unionille ja sen hybristiselle rahaliitolle käy aivan niin kuin elokuvasta voi lukea, ja globaalin kapitalismin periaatteilla hallittu maailmantalous romahtaa kansallisten etujen polkemiseen ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Asiaa edistää kansallisen yhteisvastuun tunteen hävittäminen ja maahanmuutto, joka johtaa kansanryhmien etujen riitautumiseen.

Myös minulla on teille filosofina eräs salaisuus. En taida kuitenkaan kertoa sitä vielä. Mutta vertauskuvat ovat usein todellisuutta todellisempia. Eikä virhe ole siinä, että otamme tämän kaiken liian vakavasti, vaan siinä, että emme ota.

Internatsismi yliopistoissa

Helsingin yliopisto näyttää jälleen laittaneen auki Tutkijakollegiumiin sijoitetun ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorinviran, joka luotiin Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla. Kritisoin tehtävän täyttöprosessia, periaatteita ja nimityspäätöstä jo viran ollessa ensimmäistä kertaa haettavana vuonna 2008. Arvasin tuolloin, että tehtävään kutsutaan joku ulkomaalainen tutkija, joka ei tiedä eikä ymmärrä Suomen ajankohtaisista ja yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä mitään.

Juuri niin kävi, ja virkaan nimitettiin brittiläis-kanadalainen Stephen Gill, jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Arvostelin poliittista virkanimitystä muun muassa tässä.

En tiedä, minne Gill lähtee, kun hänen tehtävänsä avautuu 1.8.2011. Mutta minua kiinnostaa, mitä näyttöä hän on antanut sen tapaisesta tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ”joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta”, kuten virantäyttösuunnitelma velvoittaa. Toistaiseksi näyttöä ei ole kertynyt yhtään, vaikka aiheita riittäisi: globalisaation ja maahanmuuton ongelmallisuus, kansanvallan kavennukset, poliittisen korrektiuden vaatimukset, sananvapauden heikennykset ja yhteiskunnallisten asenteiden kärjistymiset kansainvälisyyskiimasta kärsivän ylikiehunnan myötä. Gillin mielipiteet huomioon ottaen näyttöjen puuttuminen voi olla myös hyväksi.

Ette arvaakaan, kuinka paljon minulla olisi näistä aiheista sanottavaa. Mutta sitäpä ei saa yliopistolla esittää, aivan niin kuin en saa toimia vähemmistövaltuutetunkaan virassa.

Voitte tietysti väittää, etteivät nämä blogeissa esitetyt analyysini ole oikeaoppisen kommunistisen yhteiskuntatieteen mukaisia. Voitte myös parkua, että kirjoitan paljon arkiyhteyksissä ja arkikielellä. Perustan kuitenkin näkemykseni filosofisiin teoksiini, eli tulkintani eivät ole irrallisia vaan osa filosofista kokonaisnäkemystäni ja yhteiskuntateoriaani. Tässä kokonaiskonseptiossa myös arkielämän havainnot ovat helposti käännettävissä tieteen kielelle, aivan niin kuin useat tieteen tekemät löydöksetkin puolestaan saavat vahvistuksensa käytännön elämän piiristä.

No, harmittaahan tämä paitsio vähäsen. Mieluummin kuitenkin elän vapaana kuin pallo jalassa ja akateemisen mielipidesensuurin vankina. Se, miksi en voi edes tähyillä Tutkijakollegiumin virkojen suuntaan, johtuu tosiasiasta, että kollegium johtajansa johdolla häätää minut palavaa seivästä apunaan käyttäen pihalle kaikkialta. Hän puolestaan on jonkinlainen nuorempi kollegani.

Yliopistojen pahimpia vikoja on niiden internatsistisuus. Tehtävien täyttö luovutetaan kansainvälisten tahojen käsiin, joissa päätetään, mitä yliopistoissamme saa tehdä ja opettaa. Nämä tahot taas ovat jo oman olemuksensa vuoksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologian kannattajia. Mikään kriittisyys ei heidän päähänsä mahdu, ja näin internatsismi uusintaa itsensä yliopistomaailmassa.

Kun tehtävät täytetään yhä useammin ulkomaalaisilla tieteilijöillä, suomalaisten veronmaksajien resursseja valuu ulkomaille, eivätkä suomalaiset tieteenharjoittajat saa toimintatilaisuuksia. Paitsi tietysti lähtemällä maanpakoon eli siirtolaisiksi, toisin sanoen maahanmuuttajiksi.

Esimerkin siitä, kuinka Suomen yliopistot lahjoittavat varoja ulkomaalaisten hyväksi, tarjoaa tämä uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto avasivat kokonaisen kerrostalon Töölöön pelkästään ulkomaalaisten vierailijoidensa majoituspaikaksi. Täytyykö yliopistojenkin pitää yllä hotelleja ja pakolaiskeskuksia? Ja pitääkö suomalaisen tohtorin olla joko asunnoton pakolainen ulkomailla tai viraton ja varaton henkipatto kotimaassa samalla kun ulkomaalaisia hyysätään kansainvälisyyden nimissä? Ei meille suomalaisille tutkijoille ole perustettu majataloja eikä katettu pöytää sen enempää täällä Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Vastaväitteitä ajatuksiani kohtaan voidaan ehkä muodostaa epäilemällä, mikä on tieteen tehtävä: onko päämääränä tukea yksittäisiä tieteenharjoittajia ja eikö jokaisen yksilönkin tarkoituksena ole vain palvella ”tieteen ja tutkimuksen kollektiivista kokonaisetua”? Kysymyksiin voidaan vastata, että sillä tavalla ajateltaessa tieteen ja tutkimuksen kokonaisetuna pidettäisiin yksilöiden mahdollisimman tehokasta likvidointia.

Tosiasiassa ainoa konteksti, jossa tiedolla voi olla merkitystä, on ihmisyksilön kokemusmaailma: hänen elämänsä ja arvotajuntansa. Tieteen subjekti on ihminen, ja kokemukset hyvästä tai huonosta ovat välttämättä jonkun tietyn ihmisen, siis tutkijan tai tutkittavan omia kokemuksia. Ainoa toteutumisyhteys, jossa sen tapaisella moraalifilosofisella käsitteellä kuin ’tieteen kokonaisetu’ voi olla merkitystä, on ihmisen subjektiivinen tajunta. Keskeistä on, miten tieto ja ymmärrys palautuvat maailmaan, jota ne koskevat ja josta ne ovat lähtöisin. Tämä maailma on väistämättä yksityisten ihmisten maailma. Myös tieteestä hyötyjä eli tieteen tulosten loppukäyttäjä on useimmiten jokin yksityinen taho, ei kollektiivi. Siksi keskeinen kysymys on, miksi yliopistojen pitäisi kohdella omia tutkijoitaan kaltoin ja toimia kansainvälisten parta-Kallejen hyväksi, niin kuin ne nyt tekevät.

Tieteellisen kollektivismin ideologia vaikuttaa kielteisesti myös tieteenharjoittajien yksityiselämään. Ihminen pakotetaan akateemisissa yhteyksissä siirtolaiseksi, jotta hänellä ei olisi allaan kovaa maata, jotta hän ei voisi sitoutua mihinkään ja jotta hänestä tulisi helposti hallittava relativistinen pullasorsa. Heittopussit ovat epäitsenäisiä, eikä heillä ole persoonaa eikä mielipiteitä. Kun kotikin on pilalla ja omaisuus jatkuvasti muuttokontissa, tällaisesta yliopistollisesta vuokraviljelijästä voidaan helposti tehdä tiedepoliittisten tendenssien orja. Hänet saadaan toteuttamaan mitä tahansa EU:sta johdettua ohjelmaa, kunhan hänen suunsa tukitaan rahalla tai päänsärkypillereillä.

Minulla ei ole niin sanotuista kansainvälisistä tutkijoista korkeaa kuvaa. Yleensä he ovat vaarallisen epäitsenäisiä ja riippuvaisia ihmisiä.

Kielteistä on myös kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lietsoma samanlaistuminen. Pilalle hapatetussa yliopistomaailmassa kirkastuu, millä tavoin monikulttuurinen vuorovaikutus yhdenmukaistaa eikä pyri säilyttämään eikä kehittämään kulttuurien alkuperäistä ja omakulttuurista rikkautta. Kaikkialla yliopistoissa puhutaan nykyään englantia, vieläpä sietämättömän huonoa englantia.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin työkieleksi on akateemista kieli-imperialismia myötäillen määritelty englanti. Tämä kaventaa kieliin ja kulttuureihin sisältyvää monimuotoisuutta. Ihmiset eivät saa ilmaista itseään semanttisesti rikkaalla tavalla kotikielellään, vaan heidät pakotetaan omaksumaan englannin kieli, jonka sanojen merkitykset ovat kontekstiriippuvaisia ja siten alttiita ideologioille. Erityisesti tämä näkyy seksuaalisuutta käsittelevissä yhteyksissä, joissa homot ovat ”iloisia” ja heterot ”suoria”. Kieli muokkaa ajattelutapoja. Mutta miksi asioiden pitäisi olla esimerkiksi juuri tuolla englannin kielen määrittelemällä tavalla?

Jokainen filologi tietää, että vain syntyperäinen kielenkäyttäjä voi tunnistaa kielen kaikki vivahteet. Koska ei-natiivit englannin kielen käyttäjät eivät yleensä tunnista itselleen vieraan kielen vivahteita, on akateemisessa yhteisössä käytettävä englanti perin pohjin huonoa. Tästä johtuu, että vieraalla kielellä kirjoitetulla filosofialla ei ole poikkeuksetta mitään kirjallista eikä usein myöskään informatiivista arvoa. Vieraan kielen käyttö onnistuu vain sellaisissa yhteyksissä, joissa kielellä on pelkkä välineellinen asema, kuten matematiikan kaavojen tai luonnontieteellisten teorioiden höysteenä. Muissa yhteyksissä omasta kotikielestä luopuminen haittaa ajatusten muodostamista ja sanoman perillemenoa.

Internatsismin ja angloamerikkalaisen kieli-imperialismin ylivallasta johtuu sitten se, miksi filosofien virkaistuimille on Suomessa valittu formaalisen logiikan edustajia. Heidän ei tarvitse osata puhua eikä kirjoittaa; riittää kun hymyilee salaviisaasti jossakin retardien seminaarissa. Toinen mahdollisuus on, että antaa periksi manipulaatiolle ja ryhtyy pragmatistiksi eli alkaa ”ajatella englanniksi” omaksuen amerikkalaisperäisen, hyötyä ja käyttökelpoisuutta korostavan, pinnallisuuden oman ajattelunsa lähtökohdaksi. Tulokset palkitaan paradigman sisäisissä puoluekokouksissa.

Toivon, että englannin kieltä kohtaa kielikuolema. Juuri niin kävi latinan kielelle. Laajassa käytössä latinan sanojen merkitykset laventuivat ja alkoivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Englanti olkoon siis aikamme latina!

Kansainvälisyyden korostamisessa on kyse useimmiten vain itsetehostuksesta, joka on sukua Simo Salmisen Rotestilaulussaan esittämälle ylpeilylle: ”On käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!” Tämä ei liene mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaa olla kateellinen.

Yliopistojen pakottaminen kansainvälisyyteen tuhoaa ne hienot mahdollisuudet, jotka liittyisivät esimerkiksi ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professuuriin. Englannin kielen ylivalta rajoittaa myös tutkimusten aiheita. Kun hakijoiden kelpoisuus virkaan arvioidaan kansainvälisissä yhteyksissä, luuletteko, että monikaan virantäytön aasiantuntija osaa lukea suomenkielisiä julkaisuja, joissa puhutaan Suomessa merkityksellisistä ja suomalaisten tärkeinä pitämistä asioista? Ne yleensä sivuutetaankin hakijoiden arvioinneissa. Meille suomalaisille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei voi julkaista mitään kansainvälisissä yhteyksissä, sillä siellä meidän asiamme eivät ketään kiinnosta.

Tämä tekee mahdottomaksi sen, että virkaan päätyisi joku sellainen henkilö, joka puhuu suomeksi jostakin suomalaisille merkitsevästä. Kansainvälisyyden hoilaaminen on yliopistomaailman tapa tukahduttaa alkujuurilta lähtevä yhteiskuntakritiikki ja pakottaa ihmiset samaan tukalaan internatsismin kurimukseen, jossa koko Euroopan unioni tätä nykyä on.

Ainoa mahdollisuus, että yliopistovirkaan päätyy suomenkielisillä tutkimuksilla, on se, että tehtävään kammetaan joku feministi. Sillä feministi on aina pätevä kaikkeen.

Kuten huomaatte, olen pitkälti eri linjoilla tieteen olemuksesta ja tehtävistä kuin vallassa oleva tiedehallinto. Pinta-ala, jolla toimin, on tietysti pieni, mutta järveni on syvempi kuin heidän merensä, ja itse pidän tärkeimpänä filosofian syvällisyyttä. Tässä valossa kansainvälisyyden ei pitäisi olla itseisarvo vaan sivuseikka.

Kansainvälisyys on kelpo juttu, jos se on seurausilmiö jostakin, jolla on merkitystä. Nyt se on kohotettu päätarkoitukseksi, ja tutkijakunta miettii, mitä tekisi näyttääkseen ”kansainväliseltä”.

En siis tarkoita, ettei tieteen pitäisi sisältää kansainvälistä vuorovaikutusta lainkaan. Mutta kansainvälisyysvouhotus on mennyt liian pitkälle myös yliopistomaailmassa ja heikentää kotimaisen tieteen ja suomalaisten tieteenharjoittajien toimintaedellytyksiä.

Tätä nykyä tutkijat ja professorit säntäilevät kansainvälistä mainetta saadakseen kuin levottomat lapset. Loppujen lopuksi kyseessä on pelkkä ilmaismatkoista ja sightseeing-risteilyistä koostuva piirileikki, joka käy veronmaksajille kalliiksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin kansainvälisyysinnostus katoaisi, jos tiedeturistit pantaisiin itse maksamaan ulkomaanmatkansa. Se ehkä auttaisi erottamaan aidon kansainvälistymishalukkuuden pelkistä huvittelutarkoituksista.

Näistä asioista on kertynyt vuosien mittaan tietysti paljon sanottavaa. Systemaattisimmin kritisoin tiedepolitiikan trendejä viime vuonna julkaisemassani teoksessa Suomalaisen nykyfilosofian historia. Viittaan myös yhteiskuntafilosofisiin pääteoksiini Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema, joita filosofian laitoksen laitoskirjasto ei ole hankkinut kokoelmiinsa, niin kuin ei yhtäkään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta. Reilumpaa tunnustusta työlleen tuskin voisi toivoa.

Näin lukukauden alussa on helpottavaa sekin, etten pääse pitämään kurssejani filosofian laitoksille. Mutta tärkeintähän on, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä yliopistoissa nyt tehdään.