17. helmikuuta 2009

Pinnan alla kuhisee


Olen aina tykännyt sukellusvene-elokuvista. Wolfgang Petersenin ohjaama Das Boot – Sukellusvene U-96 on tämän alan klassikko, mutta myös muissa sukellusvenefilmeissä on hyvä deep under -fiilis; on maskuliinista meininkiä. Valtamerten syvyyksissä juonen kuviot tiivistyvät tavalla, joka välittyy kotikatsomoihin asti. ”Hulluina Iivanoina” tunnetut ketunlenkit vangitsevat Tom Glancyn romaanista ja samannimisestä elokuvasta Punaisen lokakuun metsästys tutulla tavalla. Asiaan liittyy seikkailumieltä ja partiopoikamaista jännityksen tunnelmaa.

Mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Lehdet kertoivat tänään, että Britannian ja Ranskan ydinsukellusveneet kolhivat toisiaan Atlantilla. Tämä on nyt sitä Nato-maiden salaista yhteistyötä. Lähes samanlainen tilanne esiintyi Das Bootissa, jossa U-96 ja toinen, muuan kapteeni Thomsenin kipparoima, vene kohtasivat valtameren pärskeissä. Pasifistina esitetty sukellusveneen kapteeni paheksui tapausta tällöin matkassaan olleelle päämajan tarkkailijalle (lainaus elokuvan poliittisesti korrektista käsikirjoituksesta): ”Saksalla on tusina venettä Grönlannista Azoreille, mutta täällä kaksi melkein törmäävät toisiinsa! -- Jossakin on vikaa. -- Toivon teidän raportoivan tästä sodanjohdolle!”

Mutta takaisin nykypäivään. Kyllä Britannian ja Ranskan meriministeriöitä nyt varmaan harmittaa, kun tuolla tavalla jäivät kiinni koiruuksistaan. Vain vähän aikaa sitten uutisissa kerrottiin, että kaksi satelliittia puolestaan törmäsi toisiinsa Siperian yläpuolella avaruudessa. Ei siis tarvitse enää satelliittiparkojenkaan - noiden yksinäisyyden vertauskuvien - kiertää maata onnettomassa ulkopuolisuudessaan, vaan nyt nekin voivat sympaattisesti kohdata toisensa avaruuden tähtitarhoissa.

Sen sijaan sukellusveneet, nuo perisynnin ja perkeleellisten aikeiden peittelyyn valmistetut helvetinkoneet, jotka lymyävät syvien vesien sameudessa kuin Aatami Jumalaansa piilossa syntiinlankeemuksen jälkeen: ne ovat todellisia tuomiopäivän Belsebuubeja, jotka sietäisivätkin upota sylten syvyyksiin – toisin kuin taivaan kannella kimmeltävät hyötysatelliitit, jotka loisteellaan kirkastavat avaruuden ääriin kurkottavien lapsilaumain katseet.

”Windows-tuessa, miten voin auttaa?”

Filosofi Herbet Marcuse arvosteli perhekäsitteiden yhdistämistä sodankäyntiin teoksessaan Yksiulotteinen ihminen. ”Submarine Command System Next Generation” puolestaan on Microsoftin kehittämän Windows-käyttöjärjestelmäversion nimi. Myös siinä yhdistyvät pehmeän lajinsäilytysideologian ja julman ydintuhon arvomaailmat kyynisellä tavalla.

Royal Navy ilmoitti juuri viime joulukuussa ottaneensa The Next Generationin käyttöön omissa ydinsukellusveneissään. ”SMCS NG” kuulemma säästää englantilaisten veronmaksajien rahoja peräti 22 miljoonaa puntaa seuraavien 10 vuoden aikana, kun taas pelkkä järjestelmän asennus 11 veneeseen maksoi 24,5 miljoonaa puntaa.

Tony Blairin viimeisiksi virkatöikseen junailema Britannian ydinsukelluslaivaston käytössä pitäminen seuraavien 30 vuoden ajan maksaa nykykurssin mukaan noin 30 miljaria puntaa eli Suomen valtion yhden vuoden budjetin verran. Kun Suomen valtion puolustusbudjetti kokonaisuudessaankin lohkaisee vain pari prosenttia vuotuisesta tulo- ja menoarviosta, paljastuvat Puolustusvoimiemme kenraalien lelulistat vielä suhteellisen halpahintaisiksi (ks. edellistä kolumniani).

Tavanomaisiin aseisiin sijoittaminen kannattaa aina, mutta ydinpommeista ei ole käytännön sodissa kuin paperipainoiksi. Vaikka ydinaseilla uhkaileminen perustuukin tuhon mahdollisimman kattavaan varmisteluun, niiden hallussapitäjien perimmäisenä (mutta ristiriitaisena) intentiona on pitää aseet mahdollisimman pitkään käyttämättöminä. Vaikeus liittyykin siihen, miten ihmiskunnalle voitaisiin uskotella, että joku tilaisuuden tullen käyttäisi ydinpommejaan. Siihen puolestaan tarvitaan poliitikkojen olkapäiden takaa kurkkivia niin sanottuja Washingtonin ja Moskovan haukkoja, jotka pyrkivät esiintymään tarpeeksi kaheleina aloittaakseen ydinsodan rauhan turvaamiseksi.

Kyse on siis kansainväliseen politiikkaan liittyvästä peliteoriasta. Silti kukaan ei ole keksinyt, mihin suuria pommeja voisi käyttää. Ne tuhoavat mahdollisen sotasaaliin, aiheuttavat moraalisen närkästyksen ja kirjataan pysyvästi historiaan, kuten Viipurin pamaus.

Kyseessä on siis tehoton joukkotuhoase, joka ainoastaan tappaa ihmisiä. Ihmisiä puolestaan ei enää koeta omaisuudeksi eikä voimavaraksi, kuten ennen, vaan enintään ekologiseksi uhaksi. Strategisten kohteiden haltuun saaminen riittää. Avuksi on, jos vihollisten aseet tuhoavat itse itsensä, niin kuin ruotsalainen JAS-rauhanhävittäjä tai venäläinen sukellusvene Kursk, joka pulahti pohjaan Barentsinmerellä vuonna 2000.

Viisainta olisikin poliittisin keinoin torjua ne uhat, joita ei voida estää sotilaallisella pelotteella. Eräs tällainen uhka on valtioiden valtaaminen rauhanomaisesti, ilman sotaa: pelkillä taloudellisilla ja demografisilla keinoilla, kuten yrityskaappauksilla ja maahanmuutolla.

Merten salaisuudet

Pinnan alla liikkuville sukellusveneille tapahtuu monenlaisia asioita. Maailma tuskin nukkuisi paremmin, jos ihmiset tietäisivät, että satametrisiä aluksia ajetaan merten syvyyksissä pelkkien kuunteluhavaintojen ja kompassin turvin, vailla kaikuluotainta, jonka käyttö paljastaisi oman sijainnin viholliselle.

Punaisesta lokakuusta kertovan elokuvan on joskus väitetty perustuvan todellisiin tapahtumiin, aivan kuten elokuvan The Widowmaker pohjana olleen sukellusvene K-19:nkin tarinan. Pitkä aika ei ole myöskään siitä, kun eräs USA:n laivaston sukellusvene pintaan noustessaan pirstoi japanilaisen kalastajaveneen pillun päreiksi vieden monta hyvää seiloria Poseidonin valtakuntaan.

Ja siellä ne edelleen kruisailevat merten syvyyksissä kuin jotkin kaapissa elävät bi-ukkomiehet. Tosimiesten stooria.