14. marraskuuta 2008

Viva Finlandia!


Maamme korkein kulttuuri-ilmiöiden tuomioistuin Helsingin Sanomien kulttuuriraati asettui valtaosin puolustamaan kirjallisuuspalkintoja. En näe tällaisessa kannanmuodostuksessa mitään järkeä. Yhdestä ja tietystä kädestä annetut Finlandia-palkinnot ovat aivan yhtä arvottomia kuin erilaisten raatienkin myöntämät palkinnot.

Miksi näin on? Tarkastellaanpa asiaa loogisen analyysin keinoin. Jos kirjallisuuspalkinnolla on tarkoitus glorifioida sellaista kirjallisuutta, joka on kirjallisten ansioidensa puolesta hyvää, palkitsemisinstituutiota puolusteleva ajatuskulku on seuraava:

1. X valitsee Finlandialla palkittavan teoksen.
2. Jokainen, joka valitsee Finlandialla palkittavan teoksen tietää, mikä on hyvää.
3. Siis: X tietää, mikä on hyvää.

Lisäksi:

4. X tietää, mikä on hyvää.
5. Jokainen, joka tietää, mikä on hyvää ja niin muodoin valitsee Finlandia-voittajan, osoittaa valinnallaan, että hänen palkitsemansa teos on hyvä.
6. Siis: X:n palkitsema teos on hyvä.

Ja edelleen:

7. X palkitsee teoksen Y Finlandialla.
8. Siis: kohtien 1–6 nojalla teos Y on hyvä.

Lopuksi:

9. Finlandia-palkinnon voi saada vain teos, joka edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.
10. Siis: kohtien 7–8 nojalla Finlandialla palkittu teos Y edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.

Miten tätä ajatuskulkua voidaan arvostella? Ensinnäkin kohtien 1–3 päättely oli loogisesti pätevää, mutta premissi 2 oli väärä: Finlandia-palkinnon valitsija ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää. Millainen ihminen sitten tietää, mikä on hyvää? Koska hyvä ja huono on kyseenalaistettu hengästyttävällä tavoin muun muassa postmodernistien toimesta, hyvän ja huonon kriteereitä on vaikea määritellä.

Palkitsemiseen asti ansiokkaan (tässä: ”hyvän”) kirjallisuuden määrittelemiseksi pitäisi kuitenkin löytää joitakin perusteluja. Koska Finlandia-palkinnon valitsijoina on toiminut henkilöitä, joiden mielipiteenmuodostus ei ole ollut perusteltua vaan puolueellista ja asioita tuntematonta, voidaan sanoa, että palkitsijat eivät ole tienneet, mikä on kirjallisesti hyvää. (Jakajina on toiminut muun muassa poliitikkoja ja kateellisia kollegoja.) Tämä puolestaan kumoaa kohdan 3 johtopäätöksen. Näyttääkin siltä, että palkinnon jakajaa on pidetty asemansa ansainneena monesti vain siksi, että hänet on valittu tuohon tehtävään, aivan kuten virheellinen premissi 2 väittää.

Kohtien 4–8 tuottamat johtopäätökset 6 ja 8 puolestaan kariutuvat premissin 5 virheellisyyteen. Koska palkinnon jakaja ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää ja ansiokasta kirjallisuutta, hänen palkitsemansa teos ei ole välttämättä hyvä.

Johtopäätös 10 puolestaan kumoutuu premissin 9 virheellisyyteen. Palkinnon voi saada myös arvoton teos.

Palkitsemisen pakkopulla

Miksi näiden päätelmien esittelemisellä ja kumoamisella sitten on arvoa?

I) Ensinnäkin siksi, että palkitun teoksen oletetaan useasti olevan sinänsä hyvä, mitä se ei välttämättä ole. Kyse on tällöin väärän tiedon antamisesta ja propagandamielessä esitetystä mainostuksesta: ihmisten manipuloinnista.

II) Toiseksi, johdattelemalla käsityksiä siihen oletukseen, että palkittu teos edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta, voidaan leimata aiheettomasti kokonaisia kirjallisia suuntia, tyylilajeja ja kirjailijoita itseään.

III) Kolmanneksi: usein väitetään olevan hyväksi, että palkitseminen lisää keskustelua ja kirjallisuuden saamaa huomiota (kuten Jari Sarasvuo lausahti heti HS-raadin kommenttilistan aluksi). Myös tämä markkinoinnillinen käsityskanta on väärä, sillä sen taustalla vallitsee virheellinen premissi 9. Tosiasiassa kirjallisuutta kohtaan kasvanut kiinnostus ei lisää palkittavan teoksen kirjallista arvoa. Koska palkitsemisen pitäisi perustua kirjallisen teoksen omaan arvoon eikä markkinointinäkökohtiin (tämä on palkitsemisen idea), niin palkitsemisinstituutiosta ei ole hyötyä sen enempää kirjallisuudelle kuin kirjallisuuskritiikillekään.

Edellä on tarkasteltu vain kirjallisuuspalkinnon myöntämistä ja päätymistä palkittavalle teokselle. Lisäksi on huomattava, että palkitsematta voi jäädä kirjallisesti arvokas teos, esimerkiksi sellainen, jonka toimielin rajaa kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Tänä vuonna ulkopuolelle jätettiin esimerkiksi Panu Rajalan ansiokas Mika Waltari elämäkerta Unio Mystica – kuin merkiksi lautakunnan halusta hillitä sitä kauheaa oikeistopopulismia, joka on nauttinut suurta suosiota Waltarin satavuotisjuhlien yhteydessä nykypäivän Suomessa. Kirjojen kilpailuttaminen ja palkitseminen voivat siis tuottaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, jotka vahingoittavat kirjailijoiden motivaatiota sekä haittaavat heidän omistautumistaan työlleen.

Loppupäätelmä

Kirjojen palkitseminen on vahingoksi kirjoille, joita kohdellaan yhtäältä objektivoivasti (eli esineellistäen) mutta toisaalta myös subjektiivisesti (eli asiantuntijuudeksi lavastetun mielipidevallan kautta).

Palkitsemisesta on haittaa kirjailijoille, joita asetellaan pituusjärjestykseen ja joiden aiheenvalintoihin koetetaan vaikuttaa kepein ja porkkanoin.

Ja palkitseminen ei ole hyväksi lukijoille, joita viedään kuin sikaa korvasta sen opettamiseksi, mitä kannattaa lukea.

Samat johtopäätökset ovat yleistettävissä myös tiedepalkintojen jakoon. Tilannetta valaisee vain se, että palkituista kirjoista ei yleensä puhuta parin vuoden kuluttua mitään. Vaikka siis kirjallisuuden huomioarvo kampanjoiden tuloksena kasvaisi, ei kansakunnan lisääntyneestä lukuharrastuksesta ole paljon iloa, kun suurta osaa suosituistakaan kirjoista ei ole todellisuudessa luettu.

Eli vaikka ihmisten silmät skannaisivat kirjat alusta loppuun, ne jäävät ”lukematta”, sillä niissä ei ole mitään luettavaa. Ja luettavalla tarkoitan tällöin ajattelemaan houkuttelemista.

Sen sijaan lukemisen arvoiset kirjat saavat usein vain muutaman sadan lukijan yleisön. Niin kävi aikoinaan Nietzschelle ja myös Freudille, jonka ensimmäistä kirjaa psykoanalyysista painettiin vain viisisataa kappaletta, ja niidenkin myyminen kesti kymmenen vuotta. Koska sisältö oli vaikea ymmärtää ja jokaisen uuden asian tavoin vaati vaivannäköä ja perehtymistä, heidän teoksistaan tuli lopulta vaikutusvaltaisia. Ne eivät siis päästäneet lukijoitaan helpolla vaan kunnioittivat heitä omalla vaateliaisuudellaan. Helsingin Sanomien kulttuuriraati tuo mieleen Nietzschen ajatuksen, jonka mukaan todella sivistyneet ihmiset eivät tiedä mitään kulttuurista.