18. tammikuuta 2008

Sofien valintoja


Tämän päivän Helsingin Sanomat valistaa kansaa eräässä otsikossaan niin, että ”kansa ottaisi ulkomaalaisia työvoimaksi”. Helsingin Sanomien harjoittamaan maahanmuuton edistämiseen olemme jo tottuneet, mutta että tällä kertaa asialla oli Suomen kansa, jonka tahtoa lehden täytyy raskain mielin noudattaa! Mistä oli kyse? Tarkempi tarkastelu osoitti, että Helsingin Sanomien Suomen Gallupilla teettämän kyselyn mukaan suurin osa suomalaista suhtautuu torjuvasti ulkomaalaisten maahanmuuttoon, jopa niin, että suomalaisia on pidetty EU:n ulkomaalaiskriittisimpänä kansakuntana. Vain alle kolmannes kansalaisista näkee asian positiivisena. Mikä siis oikeutti otsikon?

Otsikkoon nostettu kannanotto olikin johdeltu ovelasta kysymisen taktiikasta. Lehti paljastaa, että kysymys oli esitetty haastelluille aivan niin kuin William Styronin romaanista tutulle Sofielle, joka pakotettiin valitsemaan. Se kuului näin: ”Kun päätetään siitä, keitä ulkomaalaisia Suomi vastaanottaa, kumpi on ensisijaista, työvoimapulan paikkaaminen tulevaisuudessa vai maailman huono-osaisten auttaminen?” Kysyjän esittämänä taustaehtona ja -oletuksena oli se, että ihmiset joka tapauksessa hyväksyvät ulkomaalaisten maahanmuuton. Millä perusteella näin voidaan olettaa? Tuon tapainen oletus rikkoo tutkimusetiikkaa, sillä se asettaa haastateltavat ihmiset pakonomaisen valintatilanteen eteen. Kysyjän pitäisi tietenkin ensin tiedustella sitä, haluaako haastateltava ylipäänsä ulkomaalaisia maahanmuuttajia Suomeen.

Toinen ongelma kovasti kyseenalaisessa kysymisessä oli se, että kumpikin maahanmuuton perusteeksi tarjottu perustelu (työvoimapulan paikkaaminen, huono-osaisten auttaminen) ontui. Ne eivät voi periaatteessakaan kompensoida toisiaan, sillä työvoimapulaa ei voitaisi paikata millä tahansa työvoimalla, kuten armeliaisuutta tasaveroisena vaihtoehtona pitävä kysymyksenasettelu olettaa. Koska kaupankäynnin vaihtoehdoiksi tarjotut perusaksioomat eivät ole myöskään sinänsä päteviä (esimerkiksi maassamme ei ole sellaista työvoimapulaa, jota voitaisiin paikata työvoiman maahantuonnilla), ne perustuvat virheelliseen käsitykseen yhteiskuntaprosessin kausaalisuhteista. Näin ollen Helsingin Sanomien tilaamaa galluptutkimusta ei voida pitää pätevänä, ja lehden väitteet ovat kuin ilmaan ammuttuja savikiekkoja, joita jokainen kriittinen ihminen tietysti napsii alas ilokseen.

Luotettavaa kyselyssä ei olekaan lehden tapa ”selittää pois” maahanmuuttoa kohtaan tunnettavaa penseyttä, vaan luotettavaa asiassa on vain tutkimuslaitoksen tuottama tulos: suomalaisten enemmistö suhtautuu maahanmuuttoon torjuvasti ja vain alle kolmannes pitää ilmiötä myönteisenä.

Hyss, hyss!

Paitsi että Helsingin Sanomat harjoittaa tietoista asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota, lehti haluaa myös olla standardien asettaja keskusteluille: siis aloitteiden tekijä, jota lukijat ja muut viestimet alistuvat kommentoimaan ja joka myös katsoo oikeudekseen suodattaa sopimattomat mielipiteet pois.

Helsingin Sanomissa vallitsee johdonmukainen, lausuttu tai lausumaton normatiivi siitä, miten asioista pitää kirjoittaa: mitä, kuinka, kenestä ja kuinka paljon. Lehden suosiossa ovat muiden muassa feministit, vihreät, postmodernistit ja queer-teoreetikot, ja lehti näyttää tukevan aina myös hallituksen linjaa, onpa se sitten mikä tahansa. Tämän kai koetaan olevan välttämätöntä yhteiskuntarauhan vuoksi. Lehti kirjoittaa kielteisesti Renny Harlinista, koska hänen elokuvansa ovat raakoja, ja myönteisesti Jarkko Niemisestä, koska hän on niin nöyrä ja fiksu. Jukka Hankamäestä lehti ei kirjoita mitään, koska häntä ei liitetä kulttuurielämäämme millään tavoin, eikä häntä tunne kukaan. ”Kiihkoisänmaallisiksi” leimattujen tai ironiaa harrastavien älymystön jäsenten on puolestaan turha yrittää juttujaan julki paperilehden sivuilla, ja myös internetsivujen blogeista lehden moderaattorit eli verkonvalvojat suodattavat pois kaiken suhteellisuudentajua osoittavan aineksen, kuten ulkomaalaiskritiikin, sovinismin ja niihin liittyvän viattoman huumorin.

Jokainen lehti haluaisi tietenkin korostaa omaa puolueettomuuttaan luotettavuussyistä. Yhtäaikainen asenteiden muokkaus ja puolueettomana esiintyminen harvoin kuitenkaan onnistuvat. Ehkä juuri siksi Hesari onkin perustanut ”HS-raadin”. Kun asioita tiedustellaan tarpeeksi monilta politiikan, taiteen ja tieteen toimijoilta ja nämä lyövät päänsä yhteen tuottaen jonkin tilastollisen keskiarvon, voidaan välttää mielikuvaa, ettei toimitus itse ota asioihin kantaa. Mutta kuinka tämäkään demokratia toimii?

HS-raati vauhdissa

Nyt HS-raati paljastaa, että suomalaisella medialla ei ole liikaa valtaa. (Lue: ”Helsingin Sanomilla ei ole liikaa valtaa.”) Tätäkään asiaa tiedusteltaessa tuskin on kysytty, mitä vastaajat loppujen lopuksi ymmärtävät ’vallalla’: miten valta ilmenee, kenen puolesta tai mitä vastaan. Ja mitä ’medialla’ tarkoitetaan? Entä minkälainen on kansalaisten ja median suhde? Missä media elää? Onko kansalaisilla mitään valtaa mediassa, vai onko media pelkkä omaehtoinen toimija, joka painostaa tai suosii joitakin omia tahojaan? Jos minulta kysyttäisiin, vastaisin, että medialla ei ole liikaa vaan liian vähän valtaa, jos mediaksi ymmärretään kansalaisten omilla foorumeillaan, verkkolehdissä, pienten painosten kirjoissa ja mielipidelehdissä esitetyt näkemykset. Mutta medialla on selvästi liikaa valtaa, jos medialla tarkoitetaan mielipiteiden muokkaukseen pyrkiviä konserneja, jotka julkaisevat vain sen, minkä ne itse haluavat nähdä painettuna.

Todellisuudessa media on paljon muutakin kuin joukkotiedotusvälineiden sikermä. Se kattaa koko viestinnän alan filosofisine tieto- ja totuusehtoineen. Tässä merkityksessä media on lähettäjän ja vastaanottajan välissä oleva rajapinta, jolla liikkuu hyvin erilaisia toimijoita, eikä se ole oman häilyvän ja muuttuvan ominaisluonteensa vuoksi koskaan määriteltävissä esinemäisesti. Nykyisenä internetpohjaisen suoran viestinnän aikakautena välittävä media on muuttunut turhaksi ja jopa haitalliseksi portaaksi.

En ole nähnyt HS-raadissa juuri ketään kulttuurielämämme vaikuttajia, joilla on väkeviä mielipiteitä. Sitäkin enemmän tuossa rivissä on seissyt erilaisia pieneläjiä ja jyrsijöitä, todellisia persoonaa vailla olevia hillosipuleita, jotka eivät ole edes sanankäyttäjinä kovin hyviä. Ja Helsingin Sanomien toimitus ottaa asioihin kantaa valitsemalla, ketkä se päästää ääneen. Ikävää, että kulttuurista ja politiikasta pitää äänestää. Mielipiteet hukkuvat silloin massaan, ja tuloksena on varmasti ”demokraattista filosofiaa”. Ennen pitkää tuollaisella sanankäytön jättiläisellä on yhtä paljon valtaa kuin Kevätpörriäisellä.