23. maaliskuuta 2010

Nyt kilpaillaan uhriksi joutumisesta


’Uhriutuminen’ on käsite, josta on tullut osa feministisen ja monikulttuurisen politiikan valtavirtaa. Myös ilmiönä siitä on tullut valtakulttuurin osa. Nykyään kaikki uhriutuvat ja haluavat uhriutua.

Uhriksi joutumisen ajatellaan tuovan mainetta, julkisuutta ja arvostusta. Viimeksi mainittu harvoin toteutuu. Jokin aika sitten ministeri Astrid Thors uhriutui järkyttymällä vandalismista, jota jotkut maahanmuuttoon turhautuneet olivat harjoittaneet hänen kotisivuillaan. Tasa-arvon päivänä uhriutui Alexander Stubb korostaen, että hallitus edustaa kansaa, ministereillä on oikeat mielipiteet ja että sitä kautta hallituksen kanssa eri mieltä oleminen onkin kansalaisten ilmaisunvapauden rajoittamista!

Nyt uhriksi pyrkii myös Sdp, jonka puheenjohtaja Jutta Urpilainen valitti omilleen ja Eero Heinäluoman internetsivuille tunkeudutun ja sivuja muunnellun. Urpilainen on oppinut lisäksi uuden sanan: ”rasismi”. Niinpä lehti toteaa, että puolueessa ”on spekuloitu, onko hyökkääjillä ollut teoille rasistinen motiivi”. Oppositiossa olevan Urpilaisen pitäisi tietää, että Suomessa vain hallituksella on oikeus nostaa syytteitä rasismista, rajoittaa sananvapautta ja penkoa tietoliikennettä.

Nykyään on muotia epäillä kaikkea rasismiksi myös siinä tapauksessa, että asialla olisi ollut joku Pepsiä kittaava nörtti. Rasisminvastaisuus antaa vihjeitä defensiivisyydestä. Rasismia pois kitkemällä suomalaiset kalkkilaivojen kapteenit torjuvat ehkä omia intohimojaan.

Jatkuvissa rasismiepäilyissä saattaa olla kyse valtaväestön omasta valkopyykkäyksestä: halusta peitellä niitä yllykkeitä, jotka vellovat kansalaisten kollektiivisessa piilotajunnassa ja sitä kautta kaikkien ihmisten mielissä. Rasismista jankuttamalla suomalaiset poliitikot haluavat kiillottaa kilpeään, jonka he katsovat tahriutuneen, sillä myös he itse tuntevat samoja rasistisia intohimoja kuin ihmiset yleensä.

Rasismikeskustelussa pitäisikin tunnustaa, että rasismi sisältyy mahdollisuutena kaikkiin ihmisiin, myös ministereihin ja muihin poliitikkoihin sekä heidän pyhäkoulumaisiin käsityksiinsä. Rasismin on usein katsottu olevan ihmisille tyypillinen käyttäytymistaipumus, joka juontaa juurensa lajin tehokkuuden tavoittelusta populaation niin sanotulla tuottoalueella. Tässä mielessä kukaan ei ole viaton, vaan rasistiset motiivit löytyvät kaikista ihmisistä, kun olosuhteet ovat tarpeeksi kurjat. Siksi tärkeintä suomalaisille ei ole nyt kolhia toinen toisiaan vaan estää tuo kurjistuminen.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että sosiaalidemokratia ei ole ihmisrotu eikä etninen ryhmä, joten puoluepomoja vastaan suunnatut hyökkäykset tuskin voivat olla rasistisia. Jos sivuilta löytyi turmelemisen jälkeen hiphop-musiikkia tai energiajuomatölkki, kuten muutamat väittävät, on varottava kiihottamasta ketään räppäreiden kansanryhmää vastaan! Omasta mielestäni vanha kunnon kikkelikorttien lähettely on joka tapauksessa elegantimpi tapa harjoittaa häiriintynyttä kommunikaatiota kuin hyökkääminen nettisivuille, sillä postipojan juoksuttamisesta on vähemmän haittaa.

Tämän kaiken tapahtuessa vaalitaisto jatkuu kiivaana, kun Urpilainen oman urputuksensa lisäksi päästeli toisesta suupielestään perussuomalaisille patentoituja mantroja viime lauantain puheenjohtajapäivillä. Esimerkiksi käy ”Maassa maan tavalla”. Tämä todistaa, että rasismi on samanlaista kutinaa kuin rakkaus: se tuntuu sisällä eikä sitä voi raapia. Kaikkia se kuitenkin kiihottaa. Kuka vain kehtaisi asiansa sanoa päästäkseen vahvaan kannatusnousuun?