17. lokakuuta 2010

Äärimmäistä, liian äärimmäistä


Lukaisin äskettäin veljesten Jyri ja Jera Hännisen yhdessä kirjoittaman kirjan Tuhansien aatteiden maa - Ääriajattelu nyky-Suomessa (WSOY / Johnny Kniga 2010).

Olin myös itse antautunut haastateltavaksi kyseiseen teokseen, kun kirjoittajista toinen kauniisti pyysi. Ja sinnehän päädyin samojen kansien väliin Jussi Halla-ahon, Johan Bäckmanin ja monen muun rinnalle. Tekijät ovat kuitenkin päätyneet sovittamaan minulle pikemminkin jonkinlaista asiantuntijan kuin ääriajattelijan roolia. Kiitos ymmärtäväisyydestä.

Kustantajan teosesittelyssä kirjaa kuvaillaan seuraavasti: ”Internetissä toimii ryhmiä, jotka ovat kansallissosialistisia, kansallismielisiä, ekofasistisia, kristinuskon tai islamin pohjalta fundamentalistisia, anarkistisia ja monilla muilla tavoin äärimmäisesti ajattelevia.” Itse en suurellakaan vaivalla löydä tästä luonnehdinnasta itseäni.

Valitettavasti en saanut milloinkaan lukeakseni haastattelutallenteelta litteroitujen osioideni luvattuja proofeja, joista olisin mielelläni korjannut muutaman kohdan alkuperäisiä ajatuksiani vastaavaksi.

Monikulttuurisuus luo monokulttuurin

On totta, että ääriajattelu ja -toiminta ovat lisääntyneet. Lisääntynyt on kiväärien, tikarien ja dynamiittin avulla harjoitettava terrori. Tämä johtuu siitä, että myös sovinnaisuuden vaatimukset ovat kasvaneet. Ja ne ovat lisääntymään päin globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden tavoittelun vuoksi.

Yhteiskunnan harmonisointi vaatii hiomaan erilaisista kulttuureista särmät pois, jolloin monikulttuurisuuden edistäminen johtaakin paradoksaalisesti monokulttuuriin. Kulttuurien moneus toteutuu jo kansallisvaltioiden erilaisuudessa, joten maailman tarkoitushakuinen yksiaineksistaminen on tarpeetonta.

Uusradikalismi nostaa päätään, sillä maailma on murroksessa 1960-luvun tapaan. Huvittavaa on, että ne, jotka aikoinaan moittivat Disneylandia ja McDonald’sia kulttuuri-imperialismista, eivät syytä monikulttuurisuuden tendenssiä maailman loihtimisesta yhdeksi sosialistiseksi elovainioksi. Ja ne, jotka arvostelevat ”globalisaatiota” (eli kapitalismia), eivät yleensä kritisoi maahanmuuttoa, vaikka maahanmuutto on globalisaation seuraus ja olennainen osa. Vikaa on pyrkimyksessä yleismaailmalliseen ja yksiarvoiseen maailmanyhteisöön.

Ihana äärimmäisyys

On mielenkiintoista nähdä ja kokea, miten myös filosofinen järjenkäyttö ja julkinen ääneen ajattelu tuomitaan nyky-Suomessa ”ääriajatteluksi”.

Mitäpä pahaa on fundamentalismissakaan? On eri asia olla fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä kuin fundamentalistinen terroristi. Äärimmäiset kokemukset voivat olla myös myönteisiä. Esimerkiksi syvälliset seksuaaliset elämykset voivat yhdistää ihmisiä ja nostaa ihmissuhteet aivan uudelle tasolle. Näin ei ole tietenkään kaikissa yhteyksissä, kuten politiikan muuttuessa fundamentalistiseksi tai siellä, missä uskontoa käytetään politiikan lähtökohtana.

Jos myös filosofinen järjenkäyttö halutaan nähdä ”ääriajatteluna”, ollaan aika pian tilanteessa, jossa sitä joudutaan sanomaan ”toisinajatteluksi”. Se taas kertoo, että jotakin ajattelutapaa pidetään ainoana oikeana, mikä puolestaan paljastaa ääriajattelusta syyttävien ihmisten oman yksisilmäisyyden.

Ääriajatteluksi leimaaminen jää usein pinnalliseksi, sillä kannanotto ”ajattelun äärimmäisyydestä” ei ole argumentti ajatusten sisällöstä vaan ainoastaan radikaaliuden asteesta. Ajatukset voivat olla perusteltuja, vaikka ne tuntuisivatkin jonkun mielestä ”äärimmäisiltä”.

Esimerkiksi höyryjunan, tuon tulta syöksevän lohikäärmeen, kuuden kympin nopeus tuntui monista ihmisistä ”äärimmäiseltä” 1800-luvulla. Vielä 1950-luvulla yhdessä asuvia sanottiin ”susipareiksi”, jos he eivät olleet avioliitossa. Asuin- tai avoliitossa oloa pidettiin äärimmäisenä. Mikä nykyään mahtaa olla kirkon neandertalilaisten mielestä ”äärimmäistä”?

Äärimmäinen sovinnaisuus

Myös ääriajattelun arvostelu voi muuttua osaksi pamflettien paatosmaailmaa. Se jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin: toisaalta ääriajattelijoihin ja toisaalta keskustahakuisiin edam-tyyppeihin. Nämä ryhmät voidaan myös sekoittaa toisiinsa, jolloin järkeviä on vaikeampi erottaa kumpienkaan joukosta.

Tuhansien aatteiden maa -teoksen heikkous on, ettei siinä tehdä riittävästi eroa sen välille, minkälaisesta ääriajattelusta kulloinkin on kyse. Esimerkiksi järkiperäinen ja lainkuuliainen maahanmuuton arvostelu asetetaan samalle viivalle vaikkapa venäläisten nashien ja niin sanotun antifasistisen komitean kanssa, ja ne nähdään saman ”ääriajatteluksi” kutsutun ilmiön osina.

Todellisuudessa kyseisten liikkeiden tarkoitusperät ovat kaukana toisistaan. Lisäksi teosta rasittaa tietty Hesari-keskeisyys. Kirja alkaa Sanomatalolla järjestetyn tapahtuman kuvauksesta, ja eräällä sivulla on toistettu myös Hesarin kolumnistina toimivan Perttu Häkkisen herja minua kohtaan (aiheesta tässä).

On totta kai turvallisempaa lukea Helsingin Sanomia kuin filosofiaa, ja Sanoma-konsernin mediapoliittista asennemuokkausta voitaisiinkin käyttää esimerkkinä siitä, millaista on ”äärimmäinen sovinnaisuus”. Lehtihän on iltapäivälehtipainoksensa kautta pyrkinyt mustamaalaamaan maahanmuuttokriitikot täysin, vaikka lehtitalo toisaalta toimikin auliisti nashi-nuorten protestien foorumina yrittäessään sitä kautta hankkia mahdollisimman paljon julkisuutta samassa tilaisuudessa julkistetulle Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjalle, jonka kustantaja kuuluu Sanoma-konserniin.

Mistä uusradikalismi johtuu?

Myös ”Kallis köyhyys”-nimisen pamfletin (2008) kirjoittaneiden Hännisten huoli uusradikalismista on tietenkin sangen ymmärrettävää. Mutta akateemisesti arvioiden ”Tuhansien aatteiden maa” jää vain esitteleväksi suhteessa radikalismi-ilmiöön. Se koostuu ristiriitojen kuvailusta ja pitäytyy ilmiötasolle. Raportoiva ote ei tee kirjasta selitysvoimaista. Lukija jää kaipaamaan vastauksia. Niitä olisi voinut etsiä konfliktiteorioiden avulla. Totuushan on, että ääriajattelun kasvun takana pesivät kansanryhmien eturistiriidat. Niitä puolestaan tuottavat maahanmuutto ja kansallisen edun laiminlyöminen yleiseurooppalaisen politiikan hyväksi. Ne ovat syöneet leivän ensiksi juuri keski- ja työväenluokan pöydästä.

Itse näkisin, että ääriajattelu ei ole enää marginaaliryhmien ilmiö, vaan se on leviämässä valtavirtojen asenteeksi. Radikalismi ei kuitenkaan synny kansankiihottajien taikasanoista, vaan sen syyt johtuvat ajattelemattomasta politiikasta, joka tuottaa työttömyyttä, köyhyyttä ja kurjuutta Euroopan entisten hyvinvointivaltioiden kaduille. Vastaukset Hännisten näkemiin ongelmiin olisivat siis löytyneet helposti. Jos keskitysleirit taas jonakin päivänä avaavat ovensa, syyllisiä ovat massamaahanmuuttoa ajaneet ministerit.

Mielestäni on väärin pelotella ääriajattelijoilla, sillä he eivät ole syy vaan seuraus. Heidän olemassaolonsa toimii indikaattorina. Parempi olisi kavahtaa ajoissa hallitusten virallista politiikkaa. Ja viisaampaa olisi kohdata myös konfliktit valtioiden rajoilla kuin sallia niiden siirtyminen keskelle kansalaisyhteiskuntaa, esimerkiksi jonkin lasista tehdyn buildingin edustalle.

Eräs tapa pudota epä-älyllisyyden syvänteeseen on se, että myös kylähullut aletaan ottaa todesta. Yhteiskunta, joka suhtautuu vakavasti kaikenlaisiin lakana-Lasseihin, on menettänyt järkensä. Miksi muuten ääriajattelijoiden riveihin ei luettu radikaalifeministejä ja esimerkiksi Astrid Thorsia, vaikka juuri katteeton idealismi on saanut maailmassa aikaan eniten kärsimystä ja tuhoa?