7. lokakuuta 2010

Miehet alipalkattuina


Pamfletti on jälleen suosittu tietokirjallisuuden muoto. Esimerkiksi WSOY perusti jokin aika sitten Barrikadi-sarjan pamflettimaista julkaisemista varten, ja Akateeminen Kirjakauppa on avannut nettisivuilleen erityisen pamflettien luokan.

Pamfleteilla tarkoitetaan yleisesti haukkuma- ja kiistakirjoituksia. Niiden esiinnousu johtunee yhteiskunnallisen keskustelun kuumenemisesta. Syitä siihen on monia. Vastakkain ovat entistä useammin kansalaisten ja julkisen vallan napit. Vielä 1970-luvulla pamfletteja kirjoittivat niin sanotut edistykselliset. Nyt kun kyseinen pullamössösukupolvi on viroissa, pamfletteja kirjoittavat heidän arvostelijansa.

Aiheet vaihtelevat maahanmuutosta feminismiin ja talouspolitiikkaan sekä poliittisten vallankäyttäjien rötöksiin. Myös minun työpöydälleni on viimeksi kuluneen vuoden aikana kertynyt useita pamflettimaisia pienoistutkimuksia ja tutkielmia.

Kaikki pamfletit eivät ole sillä tavoin hyökkääviä, kärjistettyjä tai suorastaan vääristeleviä kuin esimerkiksi Barrikadi-sarjan avannut Leena Hietasen Viron kylmä sota (2008) tai Johan Bäckmanin Viro-kirjoitukset. Mukaan mahtuu paljon asiallista tietoa sisältävää kirjallisuutta, kuten Seppo Konttisen Kansallisomaisuuden ryöstö (2009), Esko Riepulan ja Petri Koikkalaisen Näin valta ostetaan (2009) ja Timo Vihavaisen esseemäinen Länsimaiden tuho (2009). Pamflettimaisia aineksia sisälsi myös Henry Laasasen erinomainen Naisten seksuaalinen valta (2008).

Pamflettimuodon suosio yliopistomaailmassa on merkki tieteellisen keskustelun puuttumisesta. Kun kukaan ei suostu kuuntelemaan toistaan ja kaikki puhuvat yhteen ääneen, ihmiset koettavat saada asiansa esille kärjistämällä. Toinen syy pamflettimaisen esittämisen lisääntymiseen on varmastikin se, että poliittista korrektiutta vaativassa mediassa kaikki sovinnaisesta poikkeava alkaa kuin automaattisesti näyttää ”pamfletilta”.

Kuinka väite naisten alipalkkauksesta kumotaan?

Totuus tulee harvoin kovissa kansissa. Paljon useammin sitä jaetaan tiskin alta. Uutta, yllättävintä ja ansiokkainta tietoa eivät tuo esille välttämättä ne kirjat, jotka hyväksytään kustantajien ohjelmiin.

Nostankin esiin erään teoksen, joka mielestäni ansaitsisi saamaansa paremman aseman julkisessa keskustelussa. Teos sisältää vahvan argumentin ja uskottavat perustelut, joilla on mielestäni myös tutkimuksellista arvoa. Silti teosta ei ole julkaistu minkään kustantamon kautta, vaan tekijä on painattanut kirjan omakustanteena. Hän onkin väitteistään niin varma, että lupaa 50 000 euron rahapalkkion sille, joka pystyy kääntämään hänen argumenttinsa kumoon.

Työaika- ja ajankäyttötilastoihin perehtynyt emeritustutkija Pauli Sumanen on osoittanut teoksessaan Valhe, emävalhe, ”naisen euro on 80 senttiä” (2009), että niin tieteessä kuin politiikassakin esitetyt väitteet naisten alipalkkauksesta ja miesten paremmista palkoista ovat tuulesta temmattuja. Sumasen mukaan viralliset tilastot on laadittu tarkoitushakuisesti naisia suosiviksi, sillä niissä vertailujen lähtökohtana on pidetty ansiotasoa eikä palkkatasoa.

Ansiotaso tarkoittaa tietyn ajankohdan bruttoansioita. Palkkataso puolestaan tarkoittaa palkan määrää samanlaista yhteisverrannollista työaikayksikköä kohti. Sumanen esittää väitteidensä tueksi seuraavan tilastotiedoilla tuetun päätelmän.

Tilastokeskuksen tulo- ja varallisuustilaston 2006 mukaan naisten ansiotulot valtionverotuksessa ilman pääomatuloja olivat 40 256 miljoonaa euroa ja miesten 51 935 miljoonaa euroa. Näin ollen naiset näyttäisivät saaneen ansiotuloja 77,5 prosenttia siitä, mitä miehet saivat. Vertailu jätetäänkin useimmiten tähän.

Sumanen jatkaa kuitenkin analyysia. Jos esiin kaivetaan Tilastokeskuksen julkaisu Sukupuolten tasa-arvo – Naiset ja miehet Suomessa 2007, voidaan havaita, että Tilastokeskuksen tekemän työvoimatutkimuksen mukaan miesten ja naisten tekemät työtunnit Suomessa vuonna 2006 olivat: naiset 1772,7 miljoonaa tuntia ja miehet 2282,4 miljoonaa tuntia.

Naiset tekivät siis 77,7 prosenttia siitä tuntimäärästä, jonka miehet tekivät. Kun ansiotulot jaetaan työtuntien määrällä, saadaan keskituntipalkka, joka naisilla oli 22,71 euroa ja miehillä 22,75 tuntia. Kun miesten tekemään työhön lisätään miehiltä vaadittu lähes ilmainen maanpuolustustyö, miesten keskituntiansioksi saadaan 22,21 euroa, joka on 50 senttiä vähemmän kuin naisilla!

Paremmin palkatuiksi osoittautuvat siis naiset, ja niinpä väite, että naisten eurosta puuttuisi jotakin, voidaan ymmärtää pelkäksi feministiseksi propagandaksi, mutta taloudellista tosiasiapohjaa sillä ei ole.

Miten miehiä palkkasyrjitään?

Väitteet naisten heikommasta palkkauksesta ovat osa feministien lietsomaa sukupuolten sotaa. Edellä esitetyn laskeman vahvistukseksi voin omasta puolestani huomauttaa, että siinä ei ole otettu riittävästi huomioon työn laatua vaan ainoastaan palkkauksen ja tuntien määrä. Analyysia voidaan siis edelleen syventää.

Mikäli huomioon otetaan myös työn laatu eli se, millaista työtä naiset ja miehet tekevät tuon likipitäen saman keskimääräisen tuntipalkkansa vastineeksi, saadaan tulos, joka on miehille raskaasti tappiollinen. Keskituntiansiot ovat sekä naisilla että miehillä lähes samat, vaikka miehet tekevät laadullisesti keskimäärin vaativampaa työtä kuin naiset.

Väittäähän naisliike itsekin, että miehet toimivat korkeampitasoisissa tehtävissä kuin naiset. Ja silti miesten ja naisten keskimääräisiksi tuntipalkoiksi asettuu kaikki alat huomioon ottaen lähes sama. Tämä on mahdollista vain, jos miehet saavat työn vaativuus huomioon ottaen keskimäärin huonompaa palkkaa kuin naiset.

Naisliikettä suosivassa tutkimuksessa työn vaativuustasosta pyritäänkin vaikenemaan, jotta miesten alipalkkaus ei paljastuisi. Virheellistä tutkimusta on tehty esimerkiksi niin, että on verrattu lentokapteenien (joista suurin osa on miehiä) ja lentoemäntien (joista suurin osa on naisia) palkkausta.

Kun lentokapteeneilla on parempi palkka kuin lentoemännillä, on päätelty, että miehet saavat parempaa palkkaa kuin naiset, että tasa-arvo ei toteudu ja että naisten ja miesten erilainen keskiarvopalkka on väärin. Luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi olisi pitänyt vertailla naisten ja miesten palkkoja samojen ammattien sisällä, jossa ne ovat samat. Toimiessaan lentokapteenina nainen saa kokemus ja erilaiset lisät huomioon ottaen samaa palkkaa kuin mieskin. Samoin naiset ja miehet saavat esimerkiksi toimittajan työstä täsmälleen samaa palkkaa Yleisradiossa.

Naisten ja miesten keskiarvopalkkojen vertailu ammatista riippumatta onkin harhaanjohtavaa ja tyypillistä iltapäivälehtijournalismille, jolla feministit kiihottavat toisia naisia tarttumaan aseisiin miehiä vastaan. Se, että naiset voivat saada esimerkiksi lentoyhtiöissä kaikki ammatit huomioon ottaen miehiä keskimäärin alempaa palkkaa, ei johdu ihmisten sukupuolesta vaan siitä, että eri ammateissa todellakin maksetaan erilaista palkkaa. Se taas perustuu muun muassa työvoiman saatavuuteen, vaadittavaan koulutukseen ja työtehtävien tuottavuuteen, ei sukupuoleen.

Eri tavoin palkattuihin ammatteihin ihmiset taas hakeutuvat oman vapaan valintansa ja heidän ominaisuuksiinsa perustuvan puolueettoman karsinnan mukaan. Poikkeuksena tästä tasa-arvon periaatteesta ovat tietysti naisia suosivat kiintiöt aloilla, joilla naiset ovat vähemmistönä, ja vastaavien vähemmistökiintiöiden puuttuminen miehiltä (esimerkiksi opettajankoulutuksessa, jossa sukupuolella olisi tärkeä merkitys).

Erään kysymyksen muodostaa, onko syytä tyytyä vertailemaan naisten ja miesten palkkoja ainoastaan näinkään, kiinnittäen huomiota vain työtuloihin, vai olisiko syytä ottaa huomioon myös tulonsiirrot, joita miehiltä virtaa naisille perheissä ja kotitalouksissa. Huusholleissa miehet ovat valtaosin nettomaksajia.

Väite naisten palkkasyrjinnästä on paradoksi myös siksi, että jos naisilla on hiemankin alempi palkka, se tekee naisista työnantajien kannalta houkuttelevampia ja antaa naisille etua työpaikkojen täytössä. Koska työnantajat eivät voi lakien vuoksi palkkasyrjiä naisia, on pääteltävä, että myymällä työvoimaansa omasta aloitteestaan miehiä edullisemmin naiset tulevat syrjineiksi miehiä.

Kun naiset tätä kautta työllistyvät miehiä paremmin, sukupuolisidonnaiset erot kokonaisansiotasossa poistuvat, ja pitkällä aikavälillä naiset paljastuvat miehiä parempituloisiksi. Ei olekaan ihme, miksi suurin yksittäinen syrjäytyneiden ryhmä Suomessa on yksinäiset miehet.

Ongelmana sensuuri

Suuri osa kustantamoissa sensuroiduista kirjoista sisältää arvokasta tietoa, jota eri syistä pyritään piilottelemaan. Olen myös itse julkaissut suuren osan kirjoistani viime aikoina saksalaisen Books on Demand GmbH:n kautta, koska kyseinen liberaaleja periaatteita noudattava kustantamo ei harjoita sensuuria vaan tarjoaa sananvapautta kunnioittavan julkaisukanavan kaikille sen ansaitseville.

Myöskään pamflettien runsautta ei tarvitse ihmetellä tieteiden piirissä, sillä niin sanottu akateeminen vertaisarviointijärjestelmä on osoittautunut pelkäksi puolueelliseksi peliksi, jota hallitsevat feministien, vihervasemmistolaisten ja monikultturistien ideologiat.

Syksyn kirjamessujen keskellä onkin syytä varoittaa suurta yleisöä kulkemasta kustantajien markkinointipillin mukaan. Sen sijaan kannattaa katsella myös sitä, mitä löytyy myyntipöydillä tuputetun aineksen ulkopuolelta.

Lähde: Sumanen, Pauli, Valhe, emävalhe, ”naisen euro on 80 senttiä”. Omakustanne, 2009.