9. lokakuuta 2010

Poliittisesta retoriikasta


Politiikan terminologiaa rikastaneet käsitteet ’tuppeen sahaus’ ja ’erikoishöyläys’ ehtivät viime vuoden lopulla ilmestyneeseen poliittisen retoriikan sanakirjaan, jonka kirjoittaja on toimittajana, konsulttina ja presidentti Martti Ahtisaaren avustajana työskennellyt Jussi Lähde. Vaalien lähestyessä hänen kokoamalleen Politiikka–suomi sanakirjalle (Kustannusyhtiö Paasilinna 2009) saattaa tulla jälleen käyttöä.

Lähde on aiemmin julkaissut jääkiekkoaiheisen Juti–suomi sanakirjan, jota myytiin 60 000 kappaletta ja jonka menekki osoittaa kansan suosiman tietokirjallisuuden älyllisyyttä. Siirtymä jääkiekon maailmasta politiikkaan ei ole välttämättä kovin pitkä.

Olen Lähteen kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisen politiikan kieli on melko köyhää. Monipuoluejärjestelmä ei ohjaa verevään sanankäyttöön, kun koskaan ei tiedä, kenen kanssa päätyy samojen vällyjen väliin hallitusneuvottelujen jälkeen. Siltoja ei voida polttaa, kuten kaksipuoluejärjestelmissä, joissa kieli kovenee merkiksi siitä, että eri laitojen puolueet eivät yleensä kulje saman hallituksen ovesta. Sen sijaan moniarvoiseen yhteiskuntaan eivät tunnu mahtuvan vastakkaiset mielipiteet.

Entä miksi kielen pitäisi olla retorisesti värikästä? Mitä lisäarvoa se toisi politiikantekoon? Eikö riitä, että ajatukset ovat perusteltuja ja johdonmukaisia? Antiikin reetorit eli puhetaidon opettajat vastasivat, että asia retorisesti sanottuna on aina vaikuttavampi kuin sama asia sanottuna vähemmän retorisesti. Iskevän sanankäytön vahvin motiivi on kannatuksen hankinta.

Toinen on totuuden puolustaminen. Jos todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista, iskevät ilmaisut valaisevat todellisuutta paremmin. Joissakin tapauksissa ne myös luovat tai himmentävät sitä. Politiikan sanakirja on kiinnostavaa luettavaa, mutta sanakirjamaisena Lähteen teos jää irralliseksi ja esitteleväksi. Analyysia olisi voinut jatkaa pohtimalla, mitä kielen köyhtyminen ja sanankäytön vartiointi kertovat poliittisesta aatteettomuudesta ja ajatusten köyhyydestä.

Poliittisen puhetaidon kurja tila

Nähdäkseni Lähde päästää poliittisen retoriikan viljelyä yrittäneet liian vähällä. Hän kehuu esimerkiksi Mikko Alataloa ja Anni Sinnemäkeä loistaviksi sanankäyttäjiksi. Samoin hän ylistää Paavo Lipposta ja suosittelee valtavirran poliitikkojen, kuten Erkki Tuomiojan, ja Helsingin Sanomien pääideologin, Unto Hämäläisen, blogeja.

Lähteen johtopäätökset ovat mielestäni kiireellä kirjoitettuja ja hätäisyydessään toimittajamaisia. Jotain on täytynyt tempaista esimerkeiksi ”terävästä sanankäytöstä”. Todellisuudessa yhdenkään edellä mainitun kirjoittajan kielenkäyttö ei ole ollut kovin iskevää vaan sovinnaista ja keskustahakuista. Alatalo ja Sinnemäki eivät ole mielestäni onnistuneet kanavoimaan popparin ominaisuuksiaan poliittiseksi asiantuntemukseksi ja sen mukaiseksi retoriikaksi (mikä harvoin onnistuu keneltäkään). Lipponen puolestaan on yhtä kankea kynästään kuin leuoistaan. En diggaa.

Poliittisessa retoriikassa tärkeintä on, että kielikuva on tuore, omaperäinen ja iskevä – ei vähääkään pyöristelty. Sievistelty huumori ei naurata. Mikäli huonolle sutkaukselle nauretaan, se osoittaa vain, että lausuja on vallan keskuksessa ja että häntä pelätään, ei muuta. Sananvalintojen pitäisi olla lahjomattomia: sellaisia, ettei rahasta tule takaisin eikä vaihtovaluuttaa tarvitse pyytää. On tärkeää kohdistaa myös loukkaukset niin, ettei valittamisen varaa jää ilman, että loukattu joutuisi nolaamaan itsensä entistä pahemmin.

Tämän lajin paras ja ainoa mestari Suomessa taitaa edelleenkin olla Timo Soini. Näin on, vaikka ei pitäisi hänen kaikista mielipiteistään. Hän on oivaltanut, että televisiossa ja radiossa ei mene läpi analyysi vaan kiteytys. Tästä on seurannut yhden lauseen automatiikka, jonka tuloksia ovat esimerkiksi ”EU halusi suojella susia, mikä ei ole ihme, sillä onhan EU susi itsekin” ja ”Aina silloin tällöin tulee aika, jolloin hölmöt erotetaan heidän rahoistaan”.

Vaikka kiteytys on usein myös säälimätön yksinkertaistus, Soini joka tapauksessa hyödyntää mediaa tuloksellisesti. Hän tekee kuin oppi-isänsä Veikko Vennamo, joka sanoi, että ”oikeassa pitää olla oikeaan aikaan”. Suurelle ruorimiehelle sopinee ”plokin” pito, sillä plokihan on oikeastaan purjelaivan osa. Soinin retoriset kyvyt eivät ole kuitenkaan nähdäkseni pelkkää verbaaliakrobatiaa. Vaikutelma hänen mielipiteidensä iskevyydestä nousee asiasisällöistä itsestään: hän on ollut EU-kritiikissään usein oikeassa.

Suomalainen poliittinen retoriikka on nykyään pelkkää tuubaa. Erinomaiset sanankäyttäjät tunnistaa siitä, että heidät vedetään oikeuteen. Poliitikkojen dementoituneisuutta pahempi ongelma on, että myös politiikan tutkijoiden ja toimittajien kieli on poliittisen korrektiuden kohmeessa. Jussi Lähde ylistää Aarno ”Loka” Laitista ja Matti Pitkoa heidän ansioistaan. On vaarallista, jos nämä ovat Suomen ainoat tai johtavat kriittisen journalismin edustajat.

Retoriikan luokittelua

Lähde esittelee kirjassaan lähinnä kahdenlaisia poliittisen retoriikan taidonnäytteitä: kiertoilmaisuja, joiden merkitys on hämärä, ja sattuviksi koettuja sanontoja, jotka ovat jääneet ainakin joksikin aikaa kieppumaan yleiseen kielenkäyttöön. Puhuttelevaa on, että eufemismeja on paljon enemmän kuin iskeviä sanontoja.

Jaottelua voisi syventää ja tarkentaa. Poliittisen retoriikan ilmaisuja voitaisiin luokitella esimerkiksi niiden alkuperän, tarkoitusperän tai aiheen mukaan. Tällöin päästäisiin paremmin analysoimaan myös poliittisen retoriikan tilaa.

Vastaavaa analyyttista otetta sovelsi professori Jukka Paastela teoksessaan Valhe ja politiikka (1995), jossa hän käsitteli valehtelun merkitystä politiikassa – aihetta, jota on tutkittu melko vähän ainakin verrattuna siihen, kuinka keskeinen osa politiikantekoa valehtelu on.

Se, miksi politiikan tutkijat ovat laiminlyöneet valheiden tutkimista, johtunee postmodernista käsityksestä, ettei mikään ole varsinaisesti totta. Mikäli objektiivista totuutta ei ole, ei ole valhettakaan. Mutta mahtaako tämä puolestaan olla totta? Filosofisesti katsoen on parempi pyrkiä kohti totuutta kun sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Totuutta on tärkeää pitää niin tieteen kuin politiikankin päämääränä. Totuuden valaisemisen ja peittelyn väline on puolestaan retoriikka.


Yhtenä tienä poliittisen retoriikan ilmaisujen analysoimiseen voisi toimia seuraava omin toimin kehittelemäni jaottelu.

1. Puolueiden omasta itsestään liikkeelle laskemat sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat sekä virallinen vaali-ilmoittelu että puskaradion kautta laulamaan laitettu informaatio. Esimerkiksi sopii vaikkapa kokoomuksen lanseeraama mielikuva itsestään ”Suomen toivona” tai varhaisempi käsitys kokoomuksesta ”kykypuolueena”. Aina tieto ei mene kuitenkaan perille tarkoitetulla tavalla, mistä myös Lähde muistuttaa huomauttaessaan, että vikaa on kampanjoiden suunnittelussa. Vaalimainonnan sijaan käytetään pelkkää vaali-ilmoittelua. Kokoomus on kenties kyennyt kynnelle juuri siksi, että se palkkasi asialle yhden maamme johtavista mainostoimistoista.

Kuitenkin myös mainonnassa haisee mätä koira. Jos mainoksen tarkoitusperät paistavat läpi, ihmiset kääntävät asialle selkänsä. Ja mihinkäpä kampanjointia oikeastaan tarvittaisiin, jos taustalla ei löyhkäisi jokin valhe? Vaalirahoitusskandaalin jälkeisessä todellisuudessa voi olla parempi, ettei mainosta kovin paljoa saati yritä vaikuttaa rahalla vaan antaa kilpailijoiden epäonnistumisten puhua puolestaan.

2. Puolueiden toisista puolueista kylvämät sanonnat

Tähän ryhmään kuuluvat molemminpuolinen mudanheitto ja vastapropaganda. Oppositiopuolueiden toimistoista on ollut varsin helppo letkauttaa, että Vanhasella oli kakkonen, jota tuki Kyösti Kakkonen, ja että kokoomus oli Suomen toivo, koska sitä tuki Toivo Sukari. Tunnetuimpia tämän lajin sanontoja on demarien maininta vihreistä ”kokoomuksen puutarhaosastona”.

3. Poliitikkojen ja heidän tukiryhmiensä itsestään lanseeraamat sanonnat

Tämän alan klassikon muodostavat vanhat Tankero-vitsit, joita kepu laski liikkeelle presidentiksi pyrkivästä Ahti Karjalaisesta. Puolue yritti selitellä alkoholisoituneen ja sammaltavan Karjalaisen huonoa englannin kielen taitoa parhain päin lavastamalla asiasta ”vitsin”. Ei onnistunut, kuten eivät puolueiden itseironiset pyrkimykset yleensäkään.

Ironia on aina vaarallista, koska se jättää tulkinnan avaimet vastaanottajan käsiin. Lisäksi itseironia edellyttää henkistä kypsyyttä, jota poliitikoilla ei ole, eikä itseironiassa saa koskaan olla sovinnainen tai jäädä puolitiehen. Tätä kynnystä poliitikot eivät pysty ylittämään keskiluokan ihanteita tavoitellessaan. Siihen pystyvät lähinnä itseään tai toisia ihmisiä parodioivat taiteilijat.

4. Tiedotusvälineiden, kansalaisten tai poliitikkojen kilpailevista poliitikoista keksimät sanonnat

Tämän ryhmän ilmaisut liittyvät poliitikkojen persoonaan. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, vaikka usein muuta väitetään. Oikeastaan politiikassa ei muuta olekaan kuin persoonallista ainesta ja yksittäistapauksia, jopa niin, että puolueet ovat alkaneet näyttää edustajiltaan, ja edustajat tulevat puolueideologiansa näköisiksi. Juuri siksi politiikassa ei voida käydä ”yleistä keskustelua”. Henkilökohtaisia asioita ja yksittäistapauksia ei pidä yleistää, ja politiikassa kaikki on nykyään persoonallista tai koostuu yksittäistapauksista. Niinpä syvällisin arvofilosofia koostuu ministerien sukkienvaihdosta tai heidän seksiseikkailuistaan.

Kiistellyimpiä persoonia politiikan nykyareenalla on edelleenkin Paavo Väyrynen. Hänen vastoinkäymisensä tiedotusvälineiden kanssa ovat synnyttäneet kokonaan uuden käsitteen, ”väyrystellä”, jolla tarkoitetaan välttelevää, kiertelevää tai epärehelliseltä vaikuttavaa menettelyä. Siihen kuuluvat myös selittelyt ja kiertoilmaisut: omien sanojensa mukaan Väyrynen ei käännä takkiaan eikä pidä hihassaan varakortteja vaan soveltaa ”kaksoisstrategiaa”. Niin hän istuu ministeriaitiossa ketunhäntä kainalossaan tyytyväisenä kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Mitä muuten Väyrynenkään olisi ilman Jukka Puotilan imitaatioita? Mistä Mauno Koivisto tunnettaisiin ilman Kari Suomalaisen pilapiirroksia, joiden kautta ihmiset alkoivat havaita hänen hiuskiehkuransa? Juuri siksi myös pilapiirtäjä lopulta sanoi (Mitä, Missä Milloin 1977), että ”aiemmin poliitikot eivät pitäneet siitä, että he joutuivat pilapiirroksiin, mutta myöhemmin he loukkaantuivat, elleivät päässeet niihin”.

Poliitikkojen on kiittäminen julkisuudestaan omia pilkkaajiaan. Muutamat ovat oivaltaneet satiirien arvon ja houkutelleet ivaajansa oman poliittisen leirinsä kannattajiksi. Näin on toteutunut Machiavellin neuvo ”Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa” ja Kummisedän viisaus ”Pidä ystävät lähellä mutta viholliset vielä lähempänä”.

5. Kiertoilmaukset

Kiertoilmausten käyttämiseen liittyy usein totuuden peittelyä tai suoraa valehtelua. ”Kulujen karsiminen”, ”tuottavuuden parantaminen” ja ”toimintojen tehostaminen” ovat virkavaltaisia sanontoja, joista ei selviä, mitä niiden mukaisesti toimittaessa oikeastaan tehdään. Niiden läpi näkeminen ei kuitenkaan vaadi paljoa.

Huomattavasti tiheämmän pöheikön muodostaa ”huoltosuhteen varassa oleva verotusjohdannainen palvelurahoituksen kestävyysvaje”, mutta sekin on elävä osa politiikan kieltä. ”Kokonaisratkaisu” taas on kiertoilmaus ”ota tai jätä”-tilanteelle. Koska kokonaisratkaisu ei salli keskustelua, se ei yleensä ratkaise ongelmien kokonaisuutta. Asian kiteytti eräs ministeri sanoessaan ”Mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikki on sovittu”.

Aikana, jonka raamatunsanaa ovat ”kilpailuttaminen” ja ”globalisaatio”, voi useimmissa uhkaavissa vaihtoehtotilanteissa onneksi vastata: ”Jos näistä pitää valita, kiitos ei kumpikaan.”

6. Ideologiset sanonnat

Kaikki, mitä politiikassa sanotaan, on luonnollisesti ideologioiden ryvettämää. Ideologisten sanontojen ryhmään kuuluvat puolueiden aatemaailmasta tai ohjelmasta tunnetut fraasit ja terminologia. Ne on kuitenkin melko helppo tunnistaa, kuten tiettyyn poliittiseen teoriaan sisältyvä maininta ”proletariaatin vallankumouksesta”, jolla kuka tahansa punahilkka voi kirvoittaa sopivalta yleisöltä raikuvat aplodit.

Syvimmillään ideologisuus on silloin, kun ideologiaa on vaikea tunnistaa ideologiaksi. Näin käy, kun tavanomaisen kielen käsitteet alkavat saada yksipuolisen tai alkuperäisestä sisällöstään etääntyneen merkityksen. Esimerkiksi puhuttaessa ”hyvinvointivaltiosta” on syytä tarkistaa, onko kyse valtion vai ihmisten hyvinvoinnista. Puhe ”oikeusvaltiosta” puolestaan ei suoraan kerro, tarkoitetaanko valtion vai kansalaisten oikeuksia. Valitettavasti tuomioistuimet tarkastelevat asioita useimmiten julkisen edun ja syytettyjen kannalta eivätkä yksilöiden edun tai uhrien näkökulmasta, mikä kertoo, millainen ystävä valtio ihmiselle on.

Arkikielen sanasta ”miespoliitikko” on tullut hämmästyttävällä tavalla kielteinen ilmaus, kun taas sanaa ”naispoliitikko” pidetään myönteisenä. Yliopistomaailmassa sanalla ”feministi” on vastaava myönteinen arvovaraus, kun taas sanaa ”sovinisti” pidetään kielteisenä, vaikka tosiasiassa sekä feminismi että sovinismi ovat kumpikin aivan yhtä epätieteellisiä asenteita. Hallitus puolestaan on sisällyttänyt ohjelmaansa tavoitteen nimeltä ”sukupuolikysymyksen valtavirtaistaminen” (Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma, s. 61). Se merkinnee, että feminismistä ja naisten etuoikeuttamisesta yritetään tehdä koko yhteiskuntaa hallitsevia periaatteita, joilla sivuutetaan sisällöllisiä asiakysymyksiä ja ihmisyksilöiden pätevyyksiä esimerkiksi virantäytöissä.

Ovelimpia ideologisen vallankäytön muotoja on vedota ”yleiseen etuun”. Lähteen mukaan yleinen etu ei ole määriteltävissä, joten sen merkitys riippuu lausujan arvovallasta ja määrittää yleisen edun samaksi kuin lausujan oma etu. Yleisen edun kiistäminen on vaikeaa, koska yleisen edun puuttuminen olisi yleisen edun vastaista.

7. Sattuvat sanonnat

Kieli on siitä hieno instrumentti, että se valaisee todellisuutta usein paremmin kuin täsmällisinkään teoria. Retorinen ilmaus ampuu sopivasti yli tai ohi mutta osuu samalla paremmin maaliinsa. Tämä on ”asioiden sanomista niiden oikealla nimellä”. Ja esimerkkejä riittää nimistöstä eli ”siltarumpupoliitikoista” ”kaviaarikommunisteihin” ja vaaleihin liittyvästä retoriikasta ”Humahtikos lunta saappaanvarteen?” aina mainosten sloganeihin ”Yhdessä saamme molemmat!”. Sattuvat sanonnat ovat retoriikkaa puhtaimmillaan.

8. Havaintoon perustuvat totuudet

Havaintoihin perustuvat totuudet ovat usein lähtöisin kansan karttuisasta kädestä aivan niin kuin sattuvat sanonnatkin. Ne esitetään yleensä politiikan ulkopuolisesta näkökulmasta, ja niihin liittyy – kuinkas muuten – politiikan arvostelua. Eräs esimerkki on ”ministerikyyti”, jonka kautta välittyy tunne, että virka-autoon asututtuaan kansan palvelija ei ole enää tavoitettavissa. Myös kritiikki törmää usein puskureihin. Kiintoisaa onkin, että kun kansanedustajat saivat avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät.

9. Poliitikkojen suojautumisstrategiat

Tämä retoriikan laji on tekemisissä suoran valehtelun kanssa. Jukka Paastela muistuttaa, että politiikassa syntyy tilanteita, jolloin totuutta ei kerta kaikkiaan voida kertoa. Esimerkiksi diplomatiassa valehtelu on olennainen osa toimintaa. Niinpä se, joka olettaa kuulevansa diplomaatilta totuuden, pettää itseään. Sama on syytä muistaa poliitikkoja lähestyttäessä.

Poliitikon kannalta kaikki menee hyvin niin kauan kuin valhe kestää eikä rikota lakia. Sen jälkeen alkaa yleensä tuhon tie. Seuraa selittelyjä, kuten ”niin minulle on kerrottu”, jonka tehtävänä on vakuutella, että poliitikko ei olekaan itse asioista vastuussa. Tai ”puhun niin totta kuin osaan”, jonka tarkoitus on muistuttaa, että poliitikko haluaa varjella valtiosalaisuuksia, vaikka hän koettaakin salailla omiaan.

Pelastaakseen puolueen maineen kollegat voivat yrittää siivota pöydän ja julistaa asioiden ”perinpohjaisen selvittämisen”. Yleensä se tarkoittaa, että jokin komitea laitetaan puolueen luottohenkilön johdolla hautomaan asiaa vähintään vuodeksi ja ”työrauhaa” vaatien kielletään julkinen kritiikki ja keskustelu.

”Täyden poliittisen vastuun kantaminen” puolestaan merkitsee sitä, että poliitikko ei eroa esimerkiksi vaalirahoitusskandaalin tai muun korruption paljastuessa vaan istuu kaikissa luottamustoimissaan ja tehtävissään vedoten ”lähestyviin vaaleihin”, joissa kansa saisi ratkaista asian. Näin hän toivoo, että henkilökohtaiset väärinkäytökset peittyisivät yleisiin vaaliteemoihin ja kansa unohtaisi yksityiskohdat.

10. Tiedotusvälineiden luomat mielikuvat

Puhe mediapelistä ei ole lainkaan perusteetonta. Media sekä luo että tuhoaa julkkiksia, myös poliitikkoja. Logiikka on: ”Me loimme sinut, ja siksi meillä on oikeus ampua sinut alas. Juuri siitä ilosta me kaiken teimme!” Tätä ei vain kannata sanoa tiedotusvälineistä suoraan.

Julkisuutta ei koskaan saa omilla ehdoillaan. Media nostaa esille vain ne asiat, jotka se haluaa poliitikoilta kuulla. Sen, kenet media valitsee jonkin asian ajajaksi, se valitsee myös itse. Jos sanot poliitikkona jotakin muuta kuin media haluaa sinun sanovan, kyseinen osuus leikataan lähetyksestä tai lehtijutusta pois.

Median skandaalinhimoa voi joissakin tapauksissa käyttää myös hyväkseen. ”Huippupoliitikoksi” pääsee Suomessa tekemällä jotain laitonta. Paisutellakseen asiaa iltapäivälehdet kirjoittavat mitättömästäkin poliitikosta seuraavan jutun: ”Huippupoliitikko ajoi ylinopeutta”. Tällä tavoin esimerkiksi tv-juontaja Maria Guzenina-Richardsonista tuli Jussi Lähteen mukaan hetkessä huippupoliitikko.

Harvat ja valitut

Lähde on siteerannut politiikan sanakirjassaan Ilkka Kanervaa, jonka mielestä on harmillista, että niin harva Suomen poliitikoista on todellakin poliitikko. Missit, urheilijat ja lavalaulajat eivät ole parhaiten asioista perillä. Niinpä he eivät ole politiikassa kovin toimintakykyisiä, mitä taas Kanerva itse on osoittanut olevansa monellakin elämänalueella.

Populistien päätyminen poliitikoiksi on nähdäkseni helpotus ammattipoliitikoille, sillä popparit ovat puoluejohdolle ongelmattomia tapauksia. Heillä ei ole poliittista ohjelmaa, mielipiteitä eikä tutkimuksellisia eikä kirjallisia näyttöjä. Niinpä heistä voidaan tehdä kuuliaisia napinpainajia. Politiikan moraali on juuri siksi niin kurjassa tilassa, että asioista jotakin tietäviä ei yleensä valita eduskuntaan.

Populismi on tietenkin myös arvostettavaa kansanomaisuutta, eikä poliittisen järjestelmän itsensä pidä ryhtyä suin päin määrittelemään jotakin yhteiskunnallista toimintaa epäkelvoksi. Valitettavasti viranomaisvalta ja oikeuslaitos ovat viime aikoina pyrkineet tekemään niin. Populismin heikkoudet piilevät kuitenkin siinä, että pelkkiä mielipiteitä ei voida taikoa tosiasioiksi. On olemassa oikeaa ja väärää tietoa, totuuksia ja epätotuuksia.

Seuraavissa vaaleissa monet politiikan ikänestorit joutuvat luullakseni väistymään. Mutta kehnoa on, jos tilalle valitaan henkilöitä, jotka eivät tiedä esimerkiksi valtiontalouden hoidosta ja monien elintärkeiden asioiden tilasta kerrassaan mitään.


Lähteet:

Lähde, Jussi, Politiikka-suomi sanakirja – Tuppeensahattuja ja erikoishöylättyjä ilmaisuja politiikan saralta. Helsinki: Kustannusyhtiö Paasilinna, 2009.
Paastela, Jukka, Valhe ja politiikka – Tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä. Helsinki: Gaudeamus, 1995.