23. lokakuuta 2010

Homovastaisuus on ahdasmielisten ilkeyttä


Viime päivien kohu homoavioliitoista on osoittanut, ettei kiista koske vain eikä edes ensisijaisesti samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Sananvaihdon takaa on paljastunut, miten paljon homovastaista aggressiota yhteiskuntaamme mahtuu. Homovihamieliset tahot ovat jälleen kaivautuneet esiin ilmaistakseen periaatteellisen inhonsa ja vastenmielisyytensä homoseksuaaleja kohtaan.

Väärän ja valheellisen tiedon puhemylly alkoi länkyttää. Kristillisesti motivoituneet ja monet muutkin tahot ovat toistaneet perättömät käsityksensä homoseksuaalisuuden syistä. Muutamat eivät pysty käyttämään edes homoseksuaalisuuden käsitettä vaan puhuvat esimerkiksi ”homofiilisyydestä” koettaen siten kieltää homoseksuaalisuuden olemassaolon kokonaan tai kitkeä sen pois omasta todellisuuskäsityksestään. Muutamat taas ovat yhdistäneet homoavioliittokysymyksen adoptio-oikeuteen, vaikka ne eivät välttämättä liity yhteen – paitsi tietysti sitä kautta, että molemmat kuuluvat samojen perustuslaillisten yhdenvertaisuuskysymysten alaan.

Homoseksuaalisuuden periaatteelliset vastustajat eivät ole tietenkään niin tyhmiä, etteivät he tietäisi, mitä tiede ja homot itse asioista sanovat: kyseessä on pysyvä ja muuttumaton ominaisuus. Onpa sen alkuperä mikä tahansa, se on moraalisesti ongelmaton asia.

Jos homoseksuaalisen käyttäytymisen voisi valita (kuten biseksuaalien tapauksessa), se olisi ihan yhtä hyväksyttävä valinta kuin heteroseksuaalisuudenkin valitseminen. Onkin harmillista, että muutamat homot itse antautuvat puolustelukannalle vedotessaan omaan ”syyntakeettomuuteensa” ja selittäessään, että homoseksuaalisuutta ei voi valita. Tätä kautta syntyy kuva, että homoseksuaalisuutta ei saisi valita, jos voisi. Vapaa valitseminen on kuitenkin inhimillisen subjektiviteetin olemus. Oma identiteetti ja persoona tuotetaan valintojen tuloksena. Eiväthän ihmiset yleensä valitse sellaista, mikä on huonoa, epäedullista tai heidän tahtonsa vastaista. Niinpä homoseksuaalisuuden valitseminen on joka tapauksessa hyvä asia, koska se perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon ja haluun olla oma itsensä.

Homoseksuaalisuuden ja homoliittojen oikeutusta ei tulisi nähdäkseni edes tiedustella keneltäkään heterolta tai sellaisena esiintyvältä, sillä yhteiskunnalla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen perustuvaa sukupuolista käyttäytymistä. Sen sijaan yhteiskunnan tehtäviin kuuluu itsestään selvästi velvollisuus luoda yhdenvertaiset mahdollisuudet seksuaalisuuden vapaaseen toteuttamiseen. Koska sukupuolinen käyttäytyminen on ihmisten välinen suhde, seksuaalisuuden pitää myös näkyä yhteiskunnassa avoimesti, jotta suhteiden luominen ja ylläpito onnistuisivat.

Homoseksuaalisuuden vastustajat ovat varmaankin kuulleet nämä argumentit kymmeniä kertoja. Niinpä heidän paskanjauhantansa tärkein syy on heidän ilkeytensä. He haluavat vittuilla: he haluavat ilmaista aggressioita homoja kohtaan, koska heidän oma elämänsä on surkeasti juntturalla.

Miksi seksin pitäisi olla luonnollista?

Viittaukset jumalallisiin järjestyksiin tai ihmisen käyttäytymistä määrääviin luonnonlakeihin ovat filosofisesti katsoen absurdeja. Uskonnot ovat ihmisten luomuksia ja heijastelevat heidän muinaisia ja alkukantaisia mielipiteitään.

Viittaukset siihen, että lajinsäilytyspyrkimysten pitäisi asettaa normi ihmisen seksuaaliselle käyttäytymiselle, ovat järjettömiä siksi, että ihmiset voivat tavoitella seksuaalisella kanssakäymisellään nautintoa myös tietoisesti ja monin eri tavoin – poiketen siten eläimistä, joista useimmat toimivat vain luonnonvaraisesti. Jos homoseksuaalisuus katsotaan ”luonnon järjestyksestä” poikkeamiseksi, tässä ei ole mitään moraalisesti ongelmallista sen enempää kuin autoilussa tai Raamatun lukemisessakaan. Sen enempää autot kuin Raamatutkaan eivät kuulu luontoon.

Ja jos homoseksuaalisuutta pidetään luonnon ominaisuutena, siinä ei ole silloinkaan mitään moraalisesti paheksuttavaa tai vapauttavaa. Luonnossahan ei koskaan esiinny mitään luonnotonta, jota pitäisi paheksua tai josta asian ”luonnollisuuteen” vetoaminen vapauttaisi. Homoseksuaalisuutta esiintyy joka tapauksessa myös luonnon todellisuudessa, sikäli kuin ihminen luetaan luonnonolennoksi.

Erään kysymyksen muodostaa se, miksi luontoa täytyisi ylipäänsä pitää normina ihmisen toiminnalle. Myös luontoa koskevat käsitykset ovat kulttuurin tuotteita, ja niitä rasittaa tietty ideologisuus. Luontoa on esimerkiksi romantisoitu, ja toisinaan se on nähty pelon ja kamppailun kenttänä esimerkiksi taiteessa.

Kristillisdemarit: aina kehityksen jarruna

Homoseksuaalisuutta koskevalla vaahtoamisella tietyt poliitikot koettavat lyödä laudalta toisensa tai esimerkiksi minun kaltaiseni tyypit. Samalla he yrittävät kerätä irtopisteitä. Varmaan niitä kertyisi fobian lisäksi myös järkiasenteilla. Luullakseni järki vie lopulta voiton, eikä valtio salli uskontojen piirissä harjoitettavaa sukupuolista syrjintää. Tämän pitäisi koskea sekä kristillisiä kirkkoja että islamilaista yhdyskuntaa. Uskontojen ongelma onkin se, että omalla ahdasmielisyydellään niiden pauloissa olevat ihmiset yrittävät huurruttaa myös muuta yhteiskuntaa ja politiikkaa jäähän kuin Batmanista tuttu pakkasukko.

Avainasemassa tämän mission toteuttamisessa eivät ole olleet kristilliset seurakunnat itse vaan poliittinen ryhmittymä nimeltä Kristillinen Liitto. Se vaihtoi nimensä ”Kristillisdemokraateiksi” ihan vain hämätäkseen kansalaisia ja uskotellakseen, että puolue on demokraattinen ja vastaa muka Saksan liittotasavallan Kristillisdemokraattista puoluetta.

Siinä, missä CDU on Saksan kokoomus, siinä Suomen KD on paikallinen Jumalan Ruoska, jonka konservatiivisuus ja fundamentalistisuus on jälleen pullahtanut esiin asenteellisia luutumia parhaiten paljastavan indikaattorin, eli homoseksuaalisuuteen suhtautumisen, kautta. Muutoinhan koko kiista ei olisi kymmenpennisen arvoinen. Sekä homot että valtaosa heteroista antavat ”piut paut” homoavioliitoille: toiset soittelemalla hyväksyvästi hääkelloja ja toiset viittaamalla kintaalla koko asialle.

Suomen Kristillinen Liitto ja Kristillisdemokraatit ovat vuosikymmenien ajan jarruttaneet kaikkia mahdollisia uudistuksia, vaikka uudistusten voimaan astuttua niistä ei ole ollut kenellekään mitään haittaa. Yksi esimerkki on sukunimilaki, jonka myötä naiset saivat pitää oman nimensä avioituessaan miehen kanssa. Toinen on naispappeus. Yhteiskunta tai kirkko ei ole hajonnut kummankaan hyväksymiseen. Niin ei kävisi myöskään, vaikka homoavioliitot hyväksyttäisiin.

Ahdasmielisyys uskontojen yleinen ongelma

Siunatessaan jotain hyvää kirkko lievittäisi sitä esteettistä pahaa, jota syntyy, kun viattomalle lapselle julistetaan jo kastetilaisuudessa tämän olevan syntinen ja sitä kautta paha. Ei ole ihme, että kulttuurimme on negatiivisuutta täynnä, kun kielteisyyden opettaminen aloitetaan kristillisen ihmiskuvan kautta jo lapsuudessa. Myös väkevimmät kirosanat ovat pappien opettamia. Niinpä minunkin tekisi mieli lisätä manausten listaan yksi lisämaininta: ”Voi Kristillisdemokraatit!”

Lapset liitetään nykyisin seurakuntiin heidän tietämättään ja tahtomattaan, mikä on tietynlaista lasten uskonnollista ja henkistä hyväksikäyttöä, aivan niin kuin uskonnonopetus ja puolipakollinen rippikoulukin. Ei ole ihme, että uskontojen ahdasmielisessä ilmapiirissä syntyy myös monenlaisia seksuaalisia vääristymiä. Kun seurakuntien ja lahkojen jäsenet pakotetaan kieltämään oma seksuaalisuutensa, se kieroutuu epäadekvaatteihin muotoihin. Niinpä pahimmat pedofiiliskandaalit on koettu ahdasmielisen lestadiolaisyhteisön sisällä, islamilaisessa yhteisössä ja katolisen kirkon pappien keskuudessa, kun aikuiset ovat etsineet seksuaalisen tyydytyksen korviketta käyttämällä hyväkseen lapsia.

Kirkon ja valtion erottaminen voisi olla paikallaan jo siksi, että tällöin myös evankelisluterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle tulisi sama vapaakirkkojen asema kuin muillekin uskonnollisille yhdyskunnille. Myös tämä olisi yhdenvertaisuuden ja tasapuolisen kohtelun mukaista.

Miksi sitten homous kiihottaa ääriuskovaisia? Sen voi lukea kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jonka ensimmäisessä pääluvussa osoitan, kuinka homofobia juontaa juurensa kristinuskon omasta homoseksuaalisesta olemuksesta ja tämän asian defensiivisestä torjunnasta. Homovastaisten ihmisten tärkein ihmissuhde taitaa olla – Tommy Tabermanin sanoin – sormien ja esinahan välinen löyhä liitto.