10. lokakuuta 2010

M-15 on oikeassa


Euroopan finanssikriisin edetessä tuli selväksi, että lopulta joku keksii seteli- ja bittirahoituksen. Kun valtiot eivät pysty lainaamaan rahaa pankeista, ne voisivat tehdä sitä itse. Ajatus on välkky, sillä rahan luominen on itse asiassa valtion tehtävä, joka vain on puolivahingossa lipsahtanut yksityisille pankeille.

Keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi ehdotti Talousdemokratia ry:lle 20.9.2010 antamassaan haastattelussa, että Euroopan keskuspankki taikoisi hihastaan 1 000 miljardia euroa, jolla ratkaistaisiin valtioiden rahakriisi. Vertailukohtana hän mainitsi, että nykyään yksityiset pankit tekevät rahaa itse kirjoittamalla asiakkailleen luottoja, vaikka pankeissa ei olisi vastaavaa määrää talletuksia.

Rahanteko-oikeus on tosiasiassa ollut jo pitkään yksityisillä pankeilla. Ongelmana on lumerahan tehtailun lisäksi se, että yksityiset pankit luotottavat asiakkaitaan suuremmalla rahamäärällä kuin asiakkaat pystyvät maksamaan takaisin. Myös oman käsitykseni mukaan esimerkiksi asuntojen hintakupla on syntynyt juuri näin, kun rahaa on tehty tyhjästä ja sitä on jaeltu löysästi.

Vastaavasti valtiot voisivat hoitaa oman rahakriisinsä tekemällä lisää rahaa.

Jos peruslähtökohta eli rahan loihtiminen tyhjästä on kuitenkin viallinen, niin miksi valtiot sitten voisivat tehdä niin yksityisten pankkien sijasta? Ensinnäkin (1) valtioilla olisi siihen poliittinen oikeus ja velvollisuus toisin kuin yksityisillä pankeilla. Ja toiseksi (2) valtiot eivät peri lisärahasta korkoa, kuten yksityiset pankit, joten lainaa ei tarvitsisi rahoittaa lisälainalla, niin kuin yksityisten rahoitusmarkkinoiden kierteessä helposti käy. Kolmanneksi (3) sijoituspäätöksiä tekisivät poliitikot eivätkä pankkiirit, jotka nyt vaikuttavat myös siihen, mihin kohteisiin lainarahat käytetään. Tämä vaihtoehto olisi siis kansanvaltaisempi.

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien ehdottamalla tavalla ei kuitenkaan tehdä, vaan ihmisiä pelotellaan jättiläisinflaatiolla. Todellisuudessa valtioiden harjoittama tilapäinen bitti- tai setelirahoitus ei tekisi Euroopasta uutta Zimbabwea. Myös oman käsitykseni mukaan euron kurssi luonnollisesti laskisi mutta ei suinkaan romahtaisi kilpaileviin valuuttoihin verrattuna. Vastalahjana euroalueen kilpailukyky paranisi. Työllisyys ja tuotanto säilyisivät ennallaan, ja kokonaistilanne pysyisi hallinnassa johtaen vain monetaristisen talouspolitiikan väistymiseen ja esimerkiksi dollarin ja euron välisen kurssin tasapainottumiseen.

Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittanut Pasi J. Matilainen erehtyy väittäessään, että jos valtiot lisäisivät rahan määrää markkinoilla, se automaattisesti johtaisi inflaatiokierteeseen. Libero-taloustieteestä innostunut it-ammattilainen ei ole ymmärtänyt, että rahan kätilönä toimivat nyt yksityiset pankit. Valinta sen välillä, luodaanko rahaa pankeissa vai valtioiden taholla, on valinta, jossa määritetään, vaurastuvatko yhteiskunnassamme kapitalistit vai keski- ja työväenluokka. Erona on lähinnä seuraava: kun inflaatioriskin aiheuttava raha luodaan yksityisissä pankeissa, tilanteesta hyötyvät koronkiskojat, jotka tekaisevat toiminnalleen välineen tyhjästä.

Fiatilla vai Mersulla?

Miksi sitten tyhjästä luotua fiat-rahaa pidetään nykyisin kaiken pahan alkuna ja juurena? Fiat-rahallahan tarkoitetaan rahaa, jonka arvo perustuu ainoastaan hallinnon luomiin säännöksiin tai lakeihin, eikä mihinkään konkreettiseen asiaan, ja sen vastakohtana voidaan pitää esimerkiksi rahaa, joka perustuu kultakantaan.

Asiassa on luonnollisesti puolensa. Ne liittyvät keinotteluun ja spekulaatiotalouteen. On totta kai viisaampaa ajatella, että myös kaikki lisäarvo pitää ensin tuottaa. Talousjärjestelmän täytyy perustua tuottamiseen eikä alihinnoitteluun, niukkuuden keinotekoiseen lopettamiseen tai holtittomaan jakamiseen.

Mutta: rahaa luodaan kuitenkin tyhjästä esimerkiksi osake- ja optiokeinottelussa, joissa vaihdetaan odotusarvoja ilman, että arvonlisä näkyy todellisena omaisuutena tai kassavirtana. Tätä libertaarit eivät paheksu lainkaan, vaikka he vastustavatkin fiat-rahaa, jolla tasapainotettaisiin valtiontalouksien tilannetta. Koska rahan pitäisi olla valtion kontrolloima artefakti, valtioilla olisi tähän myös mahdollisuus ja kansanvaltainen oikeutus toisin kuin yksityisillä pankeilla.

Äärilibertaarien anarkokapitalistinen argumentaatio näyttää johtavan yhteen tiettyyn peruslähtökohtaan, joka onkin heidän ideologiansa keskeinen opinkappale: myös rahan tulisi olla yksityistä. Tämä puolestaan kumoaisi rahan aseman yleispätevänä vaihdon välineenä valtioissa ja siten koko rahajärjestelmän.

Siinä, toimivatko rahan liikkeelle laskijoina valtiot vai yksityiset pankit, ratkaistaan peruslinja: pidetäänkö pystyssä uuskapitalistista monetaristista järjestelmää vai sallitaanko taloudellista aktiivisuutta edistävä lievä inflaatio?

Uusipaavalniemen ja talousdemokraattien kannanotoista lähtenyt kinastelu (ks. esim. Pasi J. Matilaisen kolumnin jäljessä tulevia kommentteja) johtuu paljolti siitä, että heidän vastakriitikkonsa tulkitsevat tilannetta mustavalkoisesti ja pitävät lopputuloksena hyperinflaatiota. Uusipaavalniemen arvostelijat pitävät setelirahoittajaa noidan oppipoikana, joka saa henget liikkeelle mutta ei kykene hallitsemaan niitä.

Käytännössä rahan luonti tapahtuu nyt paljon hallitsemattomammin pankkien tiskeillä kuin se tapahtuisi keskuspankkien ohjauksessa. Kyse on siitä, kuka kontrolloi ketä: ovatko pankit valtioiden poliittisessa talutusnuorassa vai valtiot yksityisten pankkien kaulapannassa? Poliittinen kontrolli on kansanvaltaista; sen sijaan pankkien toimintaa ohjaa pelkkä ahneus, joka on tietysti rationaalista mutta usein vailla yhteisvastuuta ja moraalia.

Tämä puolestaan näkyy lopputuloksessa. Myös asuntojen hintakuplaan ja yliluototukseen on sisältynyt suunnaton piiloinflaatio. Rahan arvon alenemista ei ole vain päästetty näkymään tilastoissa, kun lainojen kuukausierät on pidetty näennäisesti kohtuullisina ja lainalaskut on siirretty maksettaviksi tulevaisuuteen venyvinä luottoina.

Voi olla, että Uusipaavalniemen esiintulossa näkyy alkusointuja vaaleja edeltävästä hypetyksestä, mutta omasta mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, että poliitikko tulee mieluummin Fiatilla kuin rahamiesten maskotilla, Mersulla. Fiat lux! Tulkoon siis valkeus myös talouspoliittiseen keskusteluun.

Mikä estää?

Setelirahoituksen kaltaista piristysruisketta valtioiden taloudelle ei suostuta antamaan siksi, että se ei ole pääomanomistajien ja suurtallettajien etujen mukaista. Ratkaisusta hyötyisivät etupäässä velalliset. Uusipaavalniemen väläyttämä vaihtoehto ratkaisisi kuitenkin kriisin poliittisesti ja kansanvaltaisesti, sillä se hyödyttäisi Euroopan kansalaisten enemmistöä.

Sen sijaan nyt ongelmaa yritetään ratkoa kapitalistisesti pitämällä euron kurssia korkealla ja velkaannuttamalla valtioita yksityisille luotonantajille. Tässä tilanteessa rikkaat rikastuvat entisestään.

Kyseinen politiikka on samanlaista kuin Suomen valtion pääomatuloveroprosentin pitäminen alhaisena. Seuraus on, että valtio jää vaille verotuloja ja joutuu kuittaamaan menovajeen velanotolla. Rikkaiden rikastuminen maksatetaan siis valtionvelalla, joka siirretään niiden tulevien sukupolvien riesaksi, jotka eivät vielä voi äänestää. Kansantaloutemme kokonaisvelkaantumista tehostavat eläkepommi, huoltosuhteen huononeminen ja maahanmuutto.

Vallassa oleva hallitus sallii lisäksi osinkotulojen verovapaan nostamisen pörssin ulkopuolisista yhtiöistä aina 90 000 euroon asti eikä tee pääomatuloverosta progressiivista – asia, jota olen vaatinut uudessa veromallissani. Minun ja kauppatieteen maisteri Uusipaavalniemen välinen ero talouspolitiikassa sisältyy lähinnä siihen, että Uusis on hallituspuolueen edustaja, jota minä en ole.

Olen Uusipaavalniemen kanssa samaa mieltä siitä, että valtioiden rahoitusongelman hoitamiseen olisi nykyistä parempi tie. Valtiot ovat, paitsi siirtäneet rahanteko-oikeuden yksityisille pankeille, myös luopuneet verotusoikeudesta mahdollistamalla verokilpailun. Kun sijoittajat ja firmat voivat lähteä maasta, mikäli niitä verotetaan nykyistä enemmän, itsenäistä veropolitiikkaa ei käytännössä enää ole. Tämä on tulos globalisaatiosta ja Euroopan unionin pyrkimyksestä yhteiseen talousalueeseen. Ja dominopalikat alkavat nyt kaatua.

Median ja valtapolitiikan vispilänkauppa

Kiintoisaa Uusipaavalniemen lausunnossa on paitsi hänen ajatustensa sisältö, myös niiden käsittely mediassa. Haastattelu julkaistiin alun perin melko tuntemattoman yhdistyksen kotisivuilla, ja jutun siitä tekivät vain Uutiskynnys-verkkolehti ja Uusi Suomi.

Adressit.com-verkkosivustolle kerättiin kuitenkin nopeasti nimilista, joka vaati Uusipaavalniemen ajatusten ”uutisointia”. On kummallista, että juttua ei pidetä uutisena, ellei siitä ole kerrottu niin sanotussa valtamediassa. Niin sanottu valtamedia toteuttaakin häikäilemätöntä sensuuria ollessaan kertomatta kansan edusmiehen ajatuksista, vaikka ne ovat täysin perusteltuja ja tuovat esille tietoa, josta lausunnon antaja itse toteaa, että kansalaisten olisi syytä tuntea myös nämä taloustieteelliset tosiasiat.

Sitä, että suurin osa kierrossa olevasta rahasta ei ole valtioiden keskuspankkien liikkeelle laskemaa rahaa vaan yksityisten pankkien tiskeillä luotua illuusiorahaa, ei kerrota myöskään koulujen oppikirjoissa. Asiaa peitellään kansojen syviltä riveiltä, jotta mummot eivät lähtisi penäämään talletuksiaan pankeista. Äkillinen talletuspako voisi romahduttaa koko pankkijärjestelmän, eivätkä pankkien omaisuudesta koostuvat vakuudet riittäisi turvaamaan talletusten takaisin saantia, kun omaisuuden arvot laskisivat suuren määrän tullessa nopeasti markkinoille.

Median ylenkatseellisuus johtunee samasta pelosta kuin moni muukin vaientamisen pyrkimys yhteiskunnassamme. Tiettyjä asioita ei uskalleta tuoda julki, koska pelätään seurauksia. Mikäli taloutta reformoitaisiin Uusipaavalniemen ehdottamalla tavalla, monelta pataporvarilta ja patriarkkakapitalistilta voisi palaa parta. Lisäksi kaiken takaa kurkistaa valtamedialle karvas EU-kritiikki. Euroalueen ongelmathan johtuvat suureksi osaksi siitä, että yhteisvaluutta pakottaa suoriutumiskyvyltään erilaiset kansantaloudet samaan muottiin. Eräs tapa ratkaista Kreikan valtiontalouden kriisi olisi ollut curlingistakin tunnettu ”poistoheitto” tai ”tuplapoisto”, jolla olisi tökätty myös konkurssikypsät Espanja ja Portugali pois euron piiristä ja devalvoitu niiden valuutta.

Olen itse jo aiemmin ehdottanut Uusipaavalniemen edustamia ratkaisuja poliittisessa ohjelmassani, muun muassa asuntopolitiikkaa koskien. Samoin olen arvostellut valtion omaisuuden myyntiä ja yksityistämistä, jonka yhteydessä optio-oikeutetut taikoivat taskuihinsa rahaa vuolemalla sitä valtionfirmojen kyljestä. Sen sijaan media pitää kantta kattilan päällä.