Ovatko feministit kykenemättömiä empatiaan?

Uuden Suomen ja Yleisradion palkattu kolumnisti Akuliina Saarikoski läimäytti jokin aika sitten miessukupuolta kirjoituksessaan ”Miehet ovat kyvyttömiä sympatiaan”. Kuinka mukavaa onkaan kiistää maskuliininen potentiaali väittämällä miesten olevan ”kykenemättömiä” johonkin! Tämä akuliininen nälväisy tuo ehkä lohdutusta tiettyyn naisten tuntemaan kateuteen.

En muuten usko väitteen sisältöä. Jos kirjautuu jollekin heteroiden suosimalle seuranhakupalstalle naisnimimerkillä, saa heti kymmeniä yhteydenottoja miehiltä. Jos saman tekee miesnimimerkillä, ruutu pysyy kontakteista tyhjänä. Heteromiehet siis ilmaisevat sympatiaansa naisia kohtaan hyvinkin aktiivisesti ja monin erilaisin soidinpuhein, jotka eivät ole yleensä edes seksistisiä vaan varovaisia ja huomioon ottavia. Ja homomiesten keskinäinen kommunikaatio puolestaan on niin hunajaista ja sympatioita täynnä, että usein myös sivullisten korvat alkavat valua laavaa.

Olen aina ihmetellyt, miksi naiset eivät ole aktiivisia heteroiden pariutumismarkkinoilla. Monet naiset kirjoittavat profiileihinsa ”en anna”, ”en eti mitään” tai ”varo, jos yritätkin miellyttää” ikään kuin muistutukseksi, että he vastaavat kaikenlaisiin ystävällisyydenosoituksiin aggressioilla. Ovatko naiset aseksuaalisia?

Tämä vaikutelma johtuu ehkä seksuaalisten markkinoiden epätasapainosta. Naiset pidättävät seksuaalista tyydytystä miehiltä, ja siksi heteroiden suhteissa vallitsee jatkuva ”miesten haku”. Todennäköisesti naiset kärsivät seksuaalisuuden vaarallistamisesta, siitä, että seksuaalisuuden ilmaisut on arvotettu yhteiskunnassamme kielteisesti. Siksi naiset eivät uskalla ilmaista intohimojaan avoimesti ja kärsivät seksin puutteesta aivan kuten heteromiehetkin, joille he jättävät aloitteen teon taakan.

Koska miesten seksuaalisiin aloitteisiin ei pidetä korrektina vastata intohimoisesti, molemmat jäävät ilman. Miehet valitsevat sitten väärän taktiikan ja luulevat naisten haluavan lounaita, lahjoja ja kahvitteluseuraa, vaikka tosiasiassa he haluavat orgasmin. Lopulta tämän tragedian ulkopuolelta tulee musta mies, joka antaa sen heille. Mutta asiaa voitaisiin lähestyä myös toisin.

On täysin perätöntä väittää, etteivät miehet olisi kykeneviä sympatiaan valkoisten heteromiesten ollessa tätä nykyä täysin kontallaan naisten seksuaalisen ylivallan edessä. Panu Horsmalahti oli nähdäkseni oikeassa vaatiessaan yhteiskuntaa seksuaalisesti avoimemmaksi. Naisille ja tytöille pitäisi opettaa, että seksi on hyväksyttyä, toivottua ja kaiken kaikkiaan myönteinen asia.

Naisia tulisi rohkaista olemaan seksuaalisia ja näyttämään omat sympatiansa paremmin. Ahdasmielisyys ja seksuaalisuuden rikollistaminen eivät tätä päämäärää edistä. Onkin ihmeellistä, että feministit, jotka 1960-luvulla vaativat muun muassa pornon vapauttamista, toimivat nykyään kukkahattutäteinä, jotka haluaisivat ajaa vapaan seksin takaisin kaappeihin.

Sympatia muuten on (kreikan sanoista sym pathos) ’kanssa tuntemista’, siis eräänlaista myötätuntoa. Se on kykyä vastata toisen tunteisiin. Empatia puolestaan on (kreikan sanoista em pathos) ’sisällistä tuntemista’ eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Sympatiaa pidetään yleensä spontaanina ja reaktiomaisena, kun taas empatia voi perustua tunneperäisen reagoimisen lisäksi myös tiedostettuun toimintaan.

Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkin avulla. Kun kissa saa kiinni hiiren, se kiduttaa saaliinsa kuoliaaksi. Hiiren ollessa jo selvästi autuaammilla jyrsimismailla kissa kynsii hiirtä vielä tämän jälkeenkin. Feministit toimivat miehiä kohtaan samoin.

Mitä eroa kissalla ja feministillä sitten on? Kissaa sanotaan moraalittomaksi, ja näin asia myös on, sillä kissalla ei ole moraalia. Kissaa ei kuitenkaan sanota pahaksi, ja tämä johtuu juuri kissan moraalittomuudesta. Kissalla ei katsota olevan moraalista tietoisuutta, vaan sitä pidetään impulssiensa varassa toimivana olentona. Kun ei ole tietoinen, ei voi olla moraalia, ja kun ei ole moraalia, ei voi olla paha. Pahuus edellyttäisi, että on tietoinen teoistaan.

Feministejä sen sijaan voidaan pitää tietoisina. Usein he pitävät myös itse itseään tietoisina korostaessaan tiedostavuuttaan. Feministi pystyisi siis periaatteessa myös tietoiseen empatiaan eli asettumaan saaliinsa tai uhrinsa asemaan. Tähän taas kissa ei pysty.

Jos verrataan kissan ja feministin tuottaman kärsimyksen määrää, tulos on seuraava. Kissan kiduttaessa hiirtä vain hiiri kärsii. Koska kissa ei pysty empatiaan, kissa ei itse kärsi lainkaan vaan pelkästään nauttii. Jos taas feministi kykenee empatiaan, feministin täytyy miestä kiduttaessaan myös itse kärsiä moraalisia tuskia. Niinpä naisen ja miehen tapauksessa kokonaiskärsimyksen määrä on suurempi kuin kissan ja hiiren tapauksessa.

Koska feministi jatkaa miehen kiduttamista omista kärsimyksistään huolimatta, on pääteltävä, että naisen kokema nautinto on suurempaa kuin hänen kokemansa henkiset tuskat. Niinpä voidaan sanoa, että tuntiessaan empatiaa feministi on aidosti paha, sillä hän kokee nautintoa miehen kärsimyksistä ja vieläpä oman hyvinvointinsa hinnalla.

Jos taas feministiä pidetään alun perin empatiaan kykenemättömänä (aivan kuten kissaa), miestä kiduttava nainen ei ole paha. Sen sijaan tässä tapauksessa hän on ainoastaan moraaliton, sillä häneltä puuttuu empatiakyky kokonaan.

Koska feministit harjoittavat miehiä kohtaan nalkutusta, panettelua, ivaamista ja henkistä väkivaltaa koko ajan, on pääteltävä, että nämä naiset ovat joko empatiaan kykenemättömiä tai tietoisesti pahoja.

Korostettakoon, että johtopäätökseni eivät koske tietenkään kaikkia naisia eivätkä todennäköisesti edes suurinta osaa heistä vaan ainoastaan niitä telaketju- ja muita feministejä, jotka pitävät miessukupuolta pahimpana vihollisenaan.