Hallitusohjelman kriittinen läpivalaisu

Lyhyttä elämää ei kannata tuhlata hallitusohjelmien lukemiseen. Koska hallitukset kuitenkin usein tuhlaavat kansalaistensa elämää hallitusohjelmien toteuttamiseen, kriittinen katsaus aiheeseen on paikallaan.

Jyrki Kataisen hallituksen laatimasta paperista tuskin tulee maailmankirjallisuuden klassikkoa, vaikka sen tekijät ovatkin kirjoittaneet kuin Ruuneperi. Eilen julkaistussa ja hyväksytyssä neuvottelutuloksessa on 89 sivua.

Useassa kohdassa näkyy Sdp:n kädenjälki, ja kiireessä tahtonsa onkin saanut läpi nimenomaan se, joka on laittanut kynänsä suihkimaan. Hakaniemessä etsikkoaikaa ei siis käytetty turhaan. Tulokset näkyvät muun muassa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden julistuksissa sekä lauselmassa, jonka mukaan ”[t]yön verottamista ei nosteta” (s. 9). Tosin tämä voi viitata myös kokoomukselle rakkaaseen ehtoon, ettei yrittämistä ja työn ostamista tekijöiltä tehdä entistä vaikeammaksi.

Hallituskoalitiota ei saatu alun perin aikaan kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten kesken, sillä kivenä kengässä olivat täysin eroavat näkemykset Eurooppa-politiikasta. Kuuden puolueen neuvotteluissa kantona kaskessa olivat talouspoliittiset mielipide-erot. Olen aiemmin argumentoinut, miksi Eurooppa-politiikassa olisi pitänyt hakeutua perussuomalaisten linjoille, joten nyt kokoon väsättyä hallitusohjelmaa koskevat käsitykseni eivät varmasti yllätä. Myös talouspolitiikkaa hallitus aikoo hoitaa kantamalla vettä kaivoon.


Säästöt liian pieniä ja tulonlisäykset näennäisiä

Uusi hallitus helpottaa valtiontaloutta vuosittain vain noin 2,5 miljardilla nykyiseen tasoon verrattuna. Siitä puolet tulee säästöjen kautta ja puolet verotusta kiristämällä. Menot siis vähenevät runsaalla miljardilla ja tulot kasvavat suunnilleen saman verran. Tosiasiassa menopuolta olisi pitänyt laihduttaa noin kahdeksalla miljardilla, jotta lisävelanotolta olisi voitu välttyä.

Valtiovarainministeriön arvio, että vuoden 2015 hallitusohjelmaa kirjoitettaessa valtiontalouden ylijäämä olisi 4 prosenttia, ei varmasti toteudu. Tavoite, että ”valtiontalouden velan ja kokonaistuotannon suhde käännetään selkeään laskuun vaalikauden loppuun mennessä” (s. 9), on tämän ohjelman valossa aivan yhtä utopistinen kuin on ”kehittää Suomesta maailman ympäristötietoisin kansakunta” (s. 3), tehdä Suomesta ”Euroopan turvallisin maa” (s. 27) ja ”nostaa suomalaiset maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä” (s. 31). – Voiko suuruudenhulluudella, narsismilla ja epätodellisuudentajuisuudella olla äärtä saati rajaa? Miten nämä kunnianhimoiset tavoitteet aiotaan toteuttaa ilman paranormaaleja kykyjä, paitsi tietysti maahanmuuttoa lisäämällä?

Suurin osa säästöistä ja tulonlisäyksistä on oletuksenvaraisia. Esimerkiksi alkoholi- ja tupakkatuotteiden veronkorotukset eivät välttämättä tuo valtion kassaan lisää rahaa, sillä kulutus vähenee hintojen noustessa, aivan kuten huomautin edellisessä kolumnissani. Myös kuntien valtionapujen pienentäminen runsaalla 600 miljoonalla lisää valtion omia menoja, sillä valtio on luvannut korottaa työmarkkinatukea satasella. Vaikka toimeentulotukeen käytetyt kuntien valtionavut samalla vähenevätkin, menot kiertyvät vain sektorilta toiselle.


Veropolitiikan nollasummapeli

Myönteistä finanssipolitiikassa on vasemmiston vaatimuksesta mukaan saatu pääomatuloverokannan nosto 28:sta 30 prosenttiin ja veron progressiivinen porrastus 32 prosenttiin 50 000 euroa ylittäviltä tuloilta. Progressio on korkeissa tuloluokissa edelleen liian lievä ansiotuloverotukseen verrattuna. Ja toiseksi, pääomatulojen verovapauden alarajaa olisi pitänyt nostaa pieniä pääomatuloja saavien hyväksi.

Listaamattomien yritysten osinkokattoa alennetaan 90 000 eurosta 60 000 euroon (s. 80), eli pörssin ulkopuolisista firmoista omistajat voivat edelleenkin nostaa 60 kiloeuroa riihikuivaa rahaa maksamatta lainkaan veroa. Oikeudenmukaista olisi ollut saattaa tuon suuruiset tulot vähintään 30 prosentin pääomatuloverokannan alaisiksi.

Asuntovelkojen korkojen verovähennysoikeuden alentaminen yhteensä 25 prosenttiyksiköllä hallituskauden loppuun mennessä (s. 12) on päätös, jota en lainkaan kannata, sillä se vaikeuttaa asunnonhankintaa entisestään tässä kalliin asumisen maassa. Omistusasumisen mahdollisuuksien heikentyminen kuormittaa vuokra-asuntomarkkinoita ja johtaa verokertymän supistumiseen, sillä ihmisten halu ja mahdollisuudet ottaa asuntolainoja heikkenevät. Tästä tulee valtiolle nollasummapeli.

Sen sijaan ”kotitalousvähennyksenä” (s. 80) tunnetun lypsykonevähennyksen olisi voinut poistaa kokonaan. Nyt verovapauden alarajaa laskettiin 2000 euroon. Keittiöapulaisten, hovimestareiden ja remonttimiesten palkkaamista koskevan vähennyksen vaikutus harmaan talouden hillintään (s. 15) on minimaalinen eikä tuone valtion kukkaroon mitään ylimääräistä. Tulevaisuudessa valtio vain jättää perimättä veroina ne summat, jotka muutoin maksettaisiin pimeästi. Myös tämä on nollasummapeli. Rakennus- ja ravitsemisalan veronkierto johtuu pääasiassa maahanmuutosta ja henkilökunnan kirjavoitumisesta, vaikka rehellisiä suomalaisia työntekijöitä ja yrityksiä olisi tarjolla. Maahanmuuton paisuttama harmaa talous on yksi EU-valtioiden talouskriisin syntysyy.

Verottamisen pattitilanne johtuu siitä, että palkkatulojen veroasteen nostoista pidättäydyttiin kokonaan. Kun arvonlisäveroakaan ei suostuttu korottamaan, jouduttiin kiristämään esimerkiksi polttoaineiden verottamista entisestään. Reilumpaa olisi verottaa suoraan työ- ja palkkatuloja, sillä veroja on varaa maksaa niillä, joilla työtä ja tuloja vielä on.

Valtio aikoo ilmeisesti tappaa paperiset sanoma- ja aikakauslehdet 9 prosentin arvonlisäverolla (s. 80), joka siirrettäneen tilausmaksuihin. Monet kulttuurin kannattajiksi ilmoittautuneet tahot ovatkin vastustaneet päätöstä. Koska olen myös itse kulttuurin ja sananvapauden edustaja, tuen hallituksen tätä ratkaisua lämpimästi, sillä se vaikeuttaa sensuuriin ja valikoivaan journalismiin perustuvien vaiennusvälineiden toimintaa. Tulevaisuus on vapaan sähköisen median, ja myös ilmaisjakelulehdillä pyyhkii jatkossa hyvin.


Sosiaalitukien kiertyminen kehälle

Poliittisen vasemmiston aikaansaamia myönteisiä uudistuksia ovat työttömyysturvan peruspäivärahan ja työmarkkinatuen korotus 100 eurolla kuukaudessa sekä yleisen asumistuen uudistaminen, muun muassa tulorajojen korottaminen, omavastuiden alentaminen ja hyväksyttyjen enimmäisasumismenojen korottaminen. Todellisuudessa tämä ei tuo mitään lisää työttömille; ainoastaan toimeentulovajetta täyttävän kunnallisen toimeentulotuen tarve ja osuus työttömien kokonaistuloista vähenevät.

Myönteistä on toimeentulotuen perusosan korottaminen 6 prosentilla (s. 82–83); tosin missään ei sanota, onko kyseessä tasokorotus vai pelkkä inflaation kompensoimiseksi tehtävä indeksikorotus. Opiskelijoiden iloksi opintotuki sidotaan selvästi indeksiin vuonna 2014, lähestyvien vaalien mainoksena.

Hallitusohjelman kirjaus, että ”viimeistään 12 kuukauden työttömyyden jälkeen työllisyyden hoidon päävastuu siirretään kunnille” (s. 47) taas on vaarallinen. Se voi johtaa rakenteellisesta työttömyydestä kärsivien ihmisten pompotteluun ja lisätä velkaantuvien kuntien ahdinkoa.

Kiintoisa on kohta, jossa ”seksuaalisen väkivallan uhreille turvataan katkeamaton hoitoketju” (s. 28). Mitä tämä tarkoittaa? Nyky-yhteiskunnassa seksuaalisen väkivallan uhri on ilmeisesti pedofiili, jolle taataan elinkautinen vankeustuomio, katkeamattomat kahleet, kastraatio tai hiljainen teloitus oikeusministeriön takapihalla. Tai sitten uhri on naisasiamies, joka suljetaan pysyvään laitoshoitoon, esimerkiksi Suomen Akatemian virkaan, naistutkimusyksikköön tai Kukkahattutätiyhdistyksen toiminnanjohtajaksi ekasta kerrasta saamiensa neitsyydenmenetystraumojen vuoksi.


Vasikanhyytelökurmeeta

Hallitusohjelma on linjaton palapeli. Kuusi eri puoluetta saivat läpi niin paljon välihuutoja, että syntyneen aladobikasan koossa pitäminen on vaikeaa ja tekee hallituksesta heikon. Tuleva hallitus ei pysykään koossa omin voimin vaan opposition soraäänten tuella. Pääministerin lohtuna on, että nykyisessä poliittisessa tilanteessa opposition vastalauseet eivät suinkaan hajota hallitusta vaan yhdistävät sen puolueita.

Juuri hallituskuvioissa vallitsevan vaihtoehdottomuuden uhkaa hyödyntäen vihreät saivat läpi kansantaloudellisesti kohtalokkaan vaatimuksensa, jonka mukaan ”[h]allitus ei myönnä periaatelupia uusille ydinvoimaloille” (s. 42). Näin valtio tekee haittaa paitsi sähköntuotannolle, teollisuudelle, työllisyydelle ja kansalaisille, erityisesti itselleen, sillä kirjaus merkitsee, ettei myöskään valtionyhtiö Fortum saa uudelle yksikölleen lupaa. Kuitenkin juuri Fortumin uusi ydinreaktori olisi ollut toteuttamiskelpoisin, sillä yhtiöllä on kokemusta ydinsähkön tuottamisesta, ja lisäreaktori olisi ollut helposti rakennettavissa Loviisan jo käynnissä olevan laitoksen yhteyteen.

Tosin päätös koskee vain uusia voimaloita. Se ei sulje pois korvaavien ydinvoimaloiden lupapäätöksiä. Niitä tarvitaan vuodesta 2030 alkaen, jolloin vanhimmat yksiköt alkavat poistua käytöstä.

Myös Vasemmistoliitto sai lävitse yhden merkittävän kiljaisun. Hallitusohjelmaan kirjattiin, että ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista” (s. 22). Vasemmistoliitolla näyttää olevan edelleen Moskovan-opetusten aikainen vihavaihde päällä.

Tosiasiassa Suomi ei tarvitse edes mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä, sillä maallamme ei ole varaa liittoutua tilanteessa, jossa Puolustusvoimien menoja supistetaan. Tämä ikuinen ja pelkästään suomalaisten omasta puolesta luettu mahdollisuusmantra näyttääkin olevan sellainen paperitiikeri, jonka verhotuilla avunvoihkaisuilla pelotellaan Natoon kuulumattomia maita ja teeskennellään, että Suomi on muka Nato-maiden hyvä kaveri. Mutta entä sitten, kun kaikki Euroopan maat ovat Naton jäseniä Venäjä mukaan lukien? Keitä vihollisia Suomelle silloin jää, paitsi Nato itse? Armeija tarvitsee vihollisen ollakseen uskottava, joten kyllä Vasemmistoliitto realistinen on.


Maahanmuuttopolitiikan sietämätön kepeys

On kieltämättä hyvä, että ”maahanmuuttajien asumisessa huolehditaan kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen riittävästä tarjonnasta ja tasapainoisesta sekä kattavasta seudullisesta jakautumisesta” (s. 30). Kohtuuhintaisten asuntojen tarjoamisesta kantaväestölle hallitukset eivät olekaan pystyneet koskaan huolehtimaan. Ilmeisesti meitä on liikaa, ja osuutemme pitää vähentyä maahanmuuttajien hyväksi.

Vanhan ja uuden hallituksen puolueet näyttävät tunnustavan myös muutamia virheitään toteamalla, että jatkossa hallitus aikoo edistää ”aitoon työvoimatarpeeseen perustuvaa työperäistä maahanmuuttoa” (s. 7). Kuulostaa melkein kuin hallitus aikoisi kehittää Suomen ja Neuvostoliiton välisiä ystävällisiä suhteita. Rivien välistä paistaa, että aiemmassa politiikassa jokin on mennyt vikaan.

Lisäksi hallitus jatkaa, että ”ulkomaisten työntekijöiden rekrytoinnin tulee olla eettisesti kestävää” (s. 29). Ihanko itse keksivät?

Näihin lauselmiin opposition edustajien on hyvä vedota heti, kun he näkevät asioiden menevän entisellä tavalla vinoon.

Se voi alkaa esimerkiksi siitä, että jatkossa hallitus ”tukee yhtenäisen turvapaikkajärjestelmän kehittämistä” Euroopan unionissa (s. 18). Tällä tavoin ei suinkaan korjata vuotavan tynnyrin matalinta lautaa vaan sahataan tynnyri kauttaaltaan tasaiseksi. Se taas ei sovi meille.

Eikä tämä Euroopan unionista tapahtuva vallankäyttö sovi myöskään yhteen hallituksen oman Eurooppa-poliittisen linjauksen kanssa. Siinä sanotaan selvästi, että ”samalla on toissijaisuusperiaatteen kunnioittamista vahvistettava ja pidättäydyttävä sellaisesta säätelystä, jonka tavoitteet voidaan saavuttaa yhtä hyvin tai paremmin kansallisella tasolla” (s. 17).

Mikäli maahanmuuttopolitiikka jatkuu Rkp:n ja vihreiden linjoilla, hallituksen toiminnasta tulee sen omien periaatteiden pilkkaa. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Hallitus suhtautuu vakavasti kansalaisten Euroopan unionin toiminnasta esittämään kritiikkiin.” (s. 17) Tämä sinänsä kaunis ajatus taitaakin olla kansalaisiin kohdistuvaa pilkantekoa.


Valtio katkaisee omat kyntensä

Ainoa, mikä maassamme toimii hyvällä hyötysuhteella ja viivyttelemättä, on armeija. Lisäksi se on onnistunut tehtävässään sataprosenttisesti, sillä vihollinen on pysynyt loitolla, vaikka resurssit ovat olleet minimaaliset.

Tätä logiikkaa seuraten hallitus ilmeisesti ajattelee, että resurssien vähentäminen lisää armeijan puolustuskykyä entisestään.

Armeija toimii käskyillä ja komennoilla, ja niinpä esimerkiksi Ilta-Sanomat kiirehti otsikoimaan, että Puolustusvoimien säästötoimet aloitetaan heti. On siinä laivan upottamisella hoppu maassa, jossa armeija ei ole muutenkaan enempää kuin pidennetty rippileiri. Tavoitteena lienee, että vihollinen kuolisi Suomen armeijan nähdessään nauruun eikä aseellista konfliktia tarvittaisi.

Vitsikästä on, että hallituksen säästölistalla (s. 84) on mainittu peräkkäin maahanmuuttopolitiikan tehostaminen (– 20 milj.) ja Puolustusvoimat sekä sen materiaalihankinnat (– 200 milj.). Myös tässä tuli kevyellä kynänkäänteellä iso virhe. Säästösuhteen pitäisi olla vice versa. Parhaiten maahanmuuttopolitiikkaa tehostettaisiin aivan ilmaiseksi: laittamalla rajapuomit kiinni. Maahanmuuttoa koskeva hallinnonala kun ei ole pelkän tehostamisen vaan karsimisen tarpeessa.

Puolustusvoimiin kohdistettujen leikkausten valossa myöskään kehitysyhteistyöhön tuhlattavien varojen vähentäminen 115 miljoonalla ei riitä. Päästöoikeuksien huutokaupasta saatuja varoja ei tulisi ohjata ”ilmastorahoitukseen” saati ”kehitysyhteistyöhön” (s. 84), kuten vihreät ja kristilliset vaativat, vaan kotimaisen energiantuotannon kehittämiseen sekä ilmastonsuojelusta kotimaiselle teollisuudelle aiheutuvien kustannusten korvaamiseen.


TV:stä tuttu valtio

Hallinnonalakohtaisesta karsintalistasta voi lukea, että kuluja on saksittu sieltä ja täältä kuin nopeaa uudelleenasiointia toivovassa parturissa. Leikkaus tämä ei ole, vaan siistiminen. Parasta föönausta edustaa televisiomaksutarkastuksista luopuminen (s. 85), joka enteilee koko lupajärjestelmän siirtämistä historian romukoppaan.

Tällä tavoin valtio aikoo säästää peräti 11 miljoonaa, joten tarkastustoiminta on ollut täysin tuottamatonta. Jotta valvonta olisi alkanut kannattaa, luvattomia olisi pitänyt löytää vähintään 45 000 vuodessa. Todellisuudessa heitä tavoitettiin vain noin 20 000.

Tulos osoittaa, että valvonnalla tavoiteltiin vain pelotevaikutusta, joka puolestaan toi mieleen Albaniasta tutut kirjoituskoneiden rekisteröinnit. TV-maksujen tilittäminen yksipuolisesti vain Yleisradiolle on horjuttanut myös kanavien vapaata kilpailuasetelmaa.

Tasaveroluonteisen TV-maksun siirtäminen veroteitse perittäväksi ei käy ilman Ylen kertakaikkista virtaviivaistamista ja kulujen karsintaa. Parasta olisi, että Ylen toiminta järkeistettäisiin pelkän lähetys- ja tuotantotoiminnan ympärille, TV2 yksityistettäisiin ja hallinnosta vähennettäisiin 80 prosenttia. MTV3 ja Nelonen pystyvät toimittamaan parhaat elokuvat, suosikkisarjat ja katsotuimman urheilun erittäin kevyellä organisaatiolla, ja tuotantotoiminta on ulkoistettu toisille yksityisille yrityksille.


Euroopan talouskriisi

Uusi hallitus ei aio sulkea Kreikan, Portugalin ja muiden ongelmallisten euromaiden rahahanoja. Myönteistä asiassa on ainoastaan vasemmiston vaatimuksesta mukaan saatu kirjaus (s. 87), että Suomi vaatii väliaikaisen vakausvälineen (ERVV) takausosuuksilleen vakuudet, että julkisen tuen yksityisille pankeilla pitää olla vastikkeellista ja että valtion toimesta tuettavissa pankeissa pankkien omistajat ja sijoittajat kantavat vastuunsa.

Pysyvään vakausmekanismiin (EVM) hirttäytyminen sen sijaan on virhe ja ratkaisuna ajastaan jäljessä. Yhteisvaluutta on murentunut palasiksi kuin euromaiden välillä kopiteltu pikkuleipäpaketti viimeistään vuoteen 2013 mennessä, jolloin Kreikka ja Portugali ovat todennäköisesti velkasaneerauksessa.

Neuvottelutuloksen maininta, jonka mukaan ”EVM:n rakenne ei saa olla sellainen, että euromaat siirtyisivät valtioiden veloissa yhteisvastuuseen, vaan jokaisen valtion tulee vastata omasta julkisesta taloudestaan ja omista veloistaan” (s. 87), on käsittämätön. Pysyvän vakausmekanismin ideahan on juuri se, että euromaat laitetaan sen kautta yhteisvastuuseen ongelmamaiden veloista.

Edellisen hallituksen löysää talousliberalistista linjaa ryhdistävät pankeille aiotut stressitestit sekä vasemmiston ajama rahoitusmarkkinavero sekä pankkivero (s. 14 ja 88), jotka toteutetaan kansallisesti siinä tapauksessa, että asiasta ei saada EU:n tasolla sovittua. Pankit ovat kuitenkin sellaisia perkeleitä, että ne siirtävät omat kulunsa asiakkaiden maksettaviksi korkeampina antolainauskorkoina ja matalampina ottolainauskorkoina – tietysti palvelumaksuilla lisättyinä. Omasta mielestäni tärkeämpää olisikin lopettaa talletuskantaa vastaamaton yliluototus ja rahanteko tiskeillä sekä alistaa pankkitoiminta Finanssivalvonnan parempaan kontrolliin varsinkin noususuhdanteiden aikana.


Valtion omistajapolitiikka

Valtion omistajaohjauksessa tärkeintä näyttää olevan se, että valtio ”edistää omistamissaan yhtiöissä sukupuolten välistä tasa-arvoa pyrkien suunnitelmallisesti turvaamaan riittävä naisten edustus valtio-omisteisten yhtiöiden hallituksissa” (s. 79).

Miesten syrjintää ja naisten ”positiivista erityiskohtelua” eli lellimistä, etuoikeuttamista ja suosimista parempi vaihtoehto olisi ollut kirjata ohjelmaan esimerkiksi seuraava maininta: Valtio toteuttaa työllisyyttä lisäävää omistajaohjauspolitiikkaa, välttää Kemijärveltä tuttuihin irtisanomisiin johtaneita päätöksiä omistamissaan ja hallitsemissaan yrityksissä sekä torjuu omistajuuden ja toiminnan päätymistä ulkomaiseen määräysvaltaan. Nähdäkseni tämäntapainen lauselma olisi ollut paljon hyödyllisempi ja toteuttamiskelpoisempi.


Homoavioliitot

Pienistä käytännöllisistä kysymyksistä tehdään usein suuria ideologisia kiistanaiheita, ja riitojen syvyys havainnollistaa, kuinka irrationaalista politiikanteko usein on. Samalla se osoittaa, että kaikesta saa ongelman.

Viisi kuudesta hallituspuolueesta on ilmoittanut kannattavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia. Silti kristillisdemokraatit saivat läpi vaatimuksensa, jonka tuloksena hallitusohjelmaan ei kirjattu sukupuolineutraalia avioliittolakia eikä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta.

Tämä ilmentää tasa-arvopolitiikan kaksinaismoralistisuutta. Tulevan hallituksen puolueet ovat omistaneet maahanmuuttajien hyysäämiselle kaksi kokonaista sivua (s. 28-30), ja hallitus rakentaa syrjintähierarkioita ilmoittamalla suosivansa naisia työelämässä. Mutta seksuaalivähemmistöt on mainittu ainoastaan perustuslakia myötäilevässä muunnelmassa, jonka mukaan ”Suomessa kaikki ovat samanarvoisia sukupuolesta, iästä, alkuperästä, kielestä, uskonnosta, vakaumuksesta, mielipiteistä, terveydestä, vammaisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä riippumatta” (s. 3).

Tasa-arvo- ja syrjintäperusteet ovat tässä näköjään tärkeysjärjestykseen asetettuina. Erona perustuslain 6 pykälään on vain se, että seksuaalinen suuntautuminen mainitaan; lakitekstissä se luettiin ”muiden syiden” joukkoon. Nyt siis myös homoja voidaan syrjiä kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan.

Koska maininta on hallitusohjelman alkulehdillä (s. 3), se joka tapauksessa osoittaa ohjelman yleisarvoja ja tekee mahdolliseksi käsitellä sukupuolineutraaliin avioliittolakiin tähtäävän esityksen tulevalla hallituskaudella. Vaikka tavoitetta ei mainitakaan hallitusohjelmassa, joku kansanedustaja voi tehdä omissa nimissään lakialoitteen, jonka hallitus ottaa käsiteltäväkseen.

Juuri näin Vihreä liitto on ilmoittanut tekevänsäkin. Hankkeen poisjättäminen hallitusohjelmasta herätti sen verran ihmettelyjä, että vihreiden oli pakko ilmoittaa asiasta ennen kuin muste oli kuivunut ohjelmaluonnoksessa. Koska ohjelma julkaistiin iltapäivällä ja uutinen vihreiden aikeista kerrottiin ennen puolta yötä, Päivi Räsäsen ilo kesti ehti kestää vain seitsemän onnen tuntia.

Itse en pidä koko avioliittoinstituutiota kovin suuressa arvossa enkä yleensäkään sen tärkeämpänä kuin TV-lupajärjestelmää. Koska avio-oikeutta ovat seksuaalivähemmistöliikkeessä penänneet kaikkein pahamaineisimmat huoratalojen lutkat, täytynee kuitenkin olla solidaarinen ja toivoa myös heidän pääsevän mahdollisimman nopeasti kristilliseen avioliittoon. Muutoinkaan en toivo ketään syrjittävän millään perusteella, vaikka myös meidät homot onkin nyt ripustettu kohteliaasti vammaisten ja muiden retardien jatkoksi oikein hallituksen ohjelmassa.


Päivi Räsänen

Ministerintuolien Potomac-polskassa ongelmaksi muodostui, mistä löytää ympäristöystävällinen loppusijoituspaikka kansanedustaja Päivi Räsäselle. Sosiaali- ja terveysministerinä Räsänen olisi voinut palauttaa terveydenhuollon etiikan noitalääketieteen tasolle. Sen sijaan sisäasiainministerin tehtävä on yksi harmittomimmista, ja poliisien ympäröimänä hänen on turvallista olla.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiveikkaan uskollisesti, että Päivi Räsänen ”ottaa vastuun” myös maahanmuuttoasioista, ja täydensi, että Perussuomalaiset ”juonii” alkavaa oppositiotaivaltaan Tampereella. Omasta mielestäni asiat vivahtavat siltä, että vastuuta holtittomasta maahanmuutosta ei kanna edelleenkään kukaan, paitsi ehkä Perussuomalainen puolue, joka halkoo sanallisia pöllejä Toijalan takana.

Vitsikästä on, että hallituksen ministeristöstä deletoitiin kokonaan maahanmuutto- ja eurooppaministerin virka. Räsäsen edeltäjän ampuminen alas ministeriaitiosta olisi riittänyt. Nyt näitä sinänsä tärkeitä kysymyksiä ei hoida yksikään taho. Ilmeisesti maahanmuuton vastustaminen katsottiin sellaiseksi mämmiksi, johon kukaan ei halua enää käsiään tuhria, ja siksi tästä kaikkien kannattamasta asiasta typistettiin vain sisäministeriön alaan liittyvä järjestys- ja turvallisuusasia.

Astrid Thorsin jättämät saappaat tuskin lompsaavat Räsäsenkään jalassa. Räsänen todennäköisesti jatkaa turvapaikanhakijoiden haalintaa kristillisen armeliaisuuden hengessä aina lähimmäistensä puolesta nääntymiseen asti. Kun Räsäseltä kysyttiin, mitä ovat nuo hänen maahan toivomansa ”hyvin sopeutuvat ryhmät”, Räsäsen mielessä olivat tietenkin kristityt, mutta heitäkin pitäisi kuulemma houkutella Sudanista asti.


Helvetin kuusitoista!

Uskonnosta puheen ollen, tiedättekö muuten, mistä tulee sanonta ”Helvetin kuusitoista”? No, ennen vanhaan ministereitä oli kuusitoista. Sektoriministerien lisääminen nosti määrän välillä 20:n yläpuolelle, mutta nyt ministerien määrä pudotettiin jälleen yhdeksääntoista. Ajantasaistettu sanonta kuuluisi siis: ”Voi Helvetin yhdeksäntoista!”

Tärkeimmät ministerinpaikat menivät tietenkin Sdp:lle. Niitä ovat valtiovarainministerin, ulkoasiainministerin ja työministerin salkut. Myös demareille luovutetut opetusministerin, peruspalveluministerin sekä asunto- ja viestintäministerin salkut ovat painavia. Tämä on hinta Jyrki Kataisen epäonnistumisesta ensimmäisellä neuvottelukierroksella. Suurin puolue kokoomus sai ainoastaan yhtä monta salkkua kuin Sdp (6), ja joukossa ovat kämäiset hallinto- ja kuntaministerin sekä maa- ja metsätalousministerin virat, joiden asiat riippuvat muissa ministeriöissä tehtävistä ratkaisuista.

Tärkeintä ministerintehtävien jakamisessa on tasapainottaa salkkujako ja henkilöiden valinta niin, ettei yksikään ministeri voisi saada omalla hallinnonalallaan aikaan täysin posketonta vahinkoa. Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu. Koska ministerintehtävät täytetään positiivista erityiskohtelua noudattaen, aluepoliittisin tai naisia suosivin perustein, ministerinvirkoihin päätyy edelleenkin juuri sellaisia henkilöitä kuin päätyy.