16. helmikuuta 2017

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa


Eräässä sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa kerrottiin urosgorillojen käyttäytymisestä konfliktitilanteessa. Johtajuuskiistan tullen gorillat ajautuivat yhteenottoon, joka päättyi jommankumman voittoon. Hävinnyt puolestaan ”rapsutti voittaneen turkkia kovemmin kuin koskaan vielä saman päivän iltana”.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa kävi ilmeisesti noin. Myös Kekkonen rapsutti Brežnevin turkkia kovemmin kuin kukaan koskaan. Tuolta ajalta on peräisin suomalaisten ihmisten taipumus alistua vahvemman valtaan ja koettaa toivoa, että susi pysyy kylläisenä eikä pistele punahilkkaa poskeensa.

Yleisradio julkaisi eilen Taloustutkimuksella teettämänsä kyselyn, jonka mukaan suomalaisten niukka enemmistö (51 %) vastustaa edelleenkin Natoon liittymistä. Liittymisen kannalla on 21 %, ja kantaansa ei osaa sanoa 28 %.

Omasta näkökulmastani tällaisen survey-tutkimuksen tieteellinen luotettavuus on nolla prosenttia, sillä kansalaisten todellisia asenteita ei paljasta suoraan töksäytetty kysymys, jolla tiedustellaan halukkuutta liittyä Natoon.

Todellisista asenteista kertoisi taustoitettu tutkimus, joka voitaisiin toteuttaa laadullisen tutkimuksen keinoin esimerkiksi teemahaastatteluna. Tutkittaville tehtäisiin tällöin selväksi, mitkä puolustuspolitiikan todelliset vaihtoehdot oikeastaan ovat. Myös vastaukset olisivat tällöin todennäköisesti aivan toisenlaisia.

Jotakin tällaista myös Taloustutkimuksen tiedustelussa yritettiin. Haastateltavilta kysyttiin ehdollinen kysymys, tulisiko Suomen hakea Naton jäsenyyttä, mikäli Ruotsi päättäisi hakea. Vastustajien määrä putosi tällöin 44 prosenttiin ja kannattajien nousi 38 prosenttiin.

Tutkijat tulkitsevat tuloksen ilmentävän kansalaisten epävarmuutta ja pitävät selityksenä Naton tulevaisuuden hämärtymistä sekä Donald Trumpin avaamia uusia kehityslinjoja. Halu hakeutua herran kukkaroon epävakaassa tilanteessa on ymmärrettävää, mutta toisaalta Naton oman aseman himmentyminen ei selitä, miksi suomalaisten Nato-vastaisuus on pudonnut vuonna 2013 vallinneesta 63 prosentista nykyhetken 51 prosenttiin.

On syytä muistaa, että Upseeriliiton vuonna 2014 julkaiseman ja (niin ikään) Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa Natoon liittymistä. Yleisradio otsikoi asiasta jutussaan ”Upseerit: Resurssit eivät riitä – Nato-jäsenyydellä vahva tuki”.

Nato-jäsenyyden kannatuksen vuodesta 2013 noussut trendi ohjaa ajattelemaan, että myös kansalaiset ovat hitaasti ymmärtämässä Natoon hakeutumisen järkevyyden. Murheellista asiassa on, että viisastuminen tapahtuu liian myöhään. Nato-jäsenyyden vastustajaksi tiedetty Pekka Visuri ehti jo iloita Nato-oven sulkemisesta sisältä päin todetessaan eilen Ylen Aamu-TV:ssä, että Yhdysvalloissa on yksimielisesti päätetty olla ottamatta uusia jäseniä.

Hänen esiin nostamansa Brookings Instituten raportti puolestaan kertoo huolestuttavan tiedon, jonka mukaan Venäjän ja Yhdysvaltain tulisi taata ”välialueen maille” itsenäinen toimintavapaus sitä vastaan, että Natoa ei laajenneta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Suomen Nato-option vaihtamista etupiirijakoon, jossa Suomesta ja Ruotsista tehdään suurvaltojen välisiä puskureita ja maat pannaan puoliksi Venäjän ja Yhdysvaltain kesken.

Pekka Visuri on YYA-sukupolven kasvatti, ja samaan perinteeseen kuuluvat myös ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen ja hänen demareita edustava kansanedustajakollegansa Mika Kari, joiden mielestä on vain hienoa, että ”maailman tapahtumat eivät hetkauta” tätä ”tolkun kansaa”.

En ole samaa mieltä. Hetkahdus näkyy, ja se on ihan perusteltua, sillä muuttuneessa tilanteessa asenteiden pitääkin muuttua. Nato-tutkimusten yhteydessä tullaan tehneiksi aina myös kansallisen itsetunnon selvitystyö, jossa paljastuu, kuinka regressiivistä kansaa suomalaiset ovat.

Suomalaisten alistuvasta mielialasta kertoo se, että suomalaiset antavat Ruotsin soittaa ensiviulua myös liittoutumisasiassa. ”Puolustuspolitiikkaan perehtyneeksi” väitetyn Teemu Häkkisen kannanotto, jonka mukaan ”Ruotsin liittyminenhän on tällä hetkellä se avainkysymys”, ei ole tässä valossa mikään yllätys. Puolivillaisesta asian tuntemisesta kertoo näkemys, jonka mukaan hänen mielestään 60 prosentin kannatus Nato-jäsenyyttä koskevalle kansanäänestykselle osoittaa, että asiassa voidaan edetä kansanäänestyksen tietä.

Tosiasiassa yksikään Nato-maa ei ole järjestänyt jäsenyydestä kansanäänestystä, koska itse äänestystilanne on liian tulenarka poliittiselle vaikuttamiselle ja ulkovaltojen puuttumiselle. On mahdollista, että Ruotsi järjestää kansanäänestyksen, koska sitä vaatii paikallinen lainsäädäntö. Mutta Suomessa perustuslain säätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi.

En suinkaan pidä Natoa palokuntana, joka pyyhältää apuun, kun Spetsnaz-joukot valtaavat suuntaansa vaihtaneissa 50 000 miehen sotaharjoituksissa Suomen varuskuntia, asevarikoita, Ahvenanmaata ja Lappia. Nopean reagoinnin toimintakyvystä tämän maan pitää huolehtia koko ajan itse. Mutta Naton merkitys on siinä, että se luo lähes ylitsepääsemättömän ennakolta vaikuttavan suojan hyökkäyksen varalta. Tai loisi.

Suomen sosiaalidemokraattisille presidenteille ja ulkoministereille lankeaa historiallisesti arvioiden lähes ylitsepääsemättömän raskas vastuu siitä, että he hukkasivat tilaisuuden päästä jäseneksi Natoon. Jarruina olivat hyvän sään aikana niin Ahtisaari, Halonen, Tuomioja ja Lipponen kuin kepulainen pääministeri Vanhanenkin.

Nykytilanteeseen liittyy yksi valtavan suuri uhka, kun taas Naton jäsenyyteen liittyisi vain monta pientä. Pekka Visurin tuotantoon tutustuneena en pidä kovin perusteltuna hänen sitä taannoista johtopäätöstään, että Natoon ei kannattaisi hakeutua, koska se saattaisi sitoa maamme esimerkiksi Baltian maissa mahdollisesti syntyviin kriiseihin. Venäjän miehitettyä Krimin ja osia muusta Ukrainasta Visurin analyysit ovat vanhentuneet. Nyt olemme itse paljon todennäköisemmin Venäjän sotilaallisten toimien kohteena kuin Natoon kuuluvat Baltian maat.

Tässä mielessä jokainen askel Natoon päin edustaa myönteistä kehitystä. Suomen tulisi ottaa vastaan Britannian Suomelle ja Ruotsille tarjoama brittijohteinen JEF-yhteistyö (Joint Expeditionary Force), jonka piirissä on vuodesta 2012 alkaen kehitetty nopean toiminnan joukkoja ja kriisinhallintaa.

Mukana ovat Britannian lisäksi jo Nato-maat Tanska, Norja, Viro, Latvia, Liettua ja Hollanti. Tällainen Pohjois-Euroopan maiden välinen puolustusyhteistyö voi tarjota hyvän mahdollisuuden Suomelle, vaikka se ei toimikaan vaihtoehtona eikä korvikkeena Natolle. On myönteistä, että puolustusministeri Jussi Niinistö aikoo esitellä asian eduskunnan valiokunnille, ja päätös tehdään kevään aikana.

Mikäli olisimme liittyneet Natoon 1990-luvulla, emme olisi tarvinneet emmekä tarvitsisi Euroopan unionia ja rahaunionia mihinkään. Suomi liittyi EU:hun ensisijaisesti Naton jäsenyyden korvikevaihtoehtona: turvallisuuspoliittisista syistä. Ainoa hyöty, jonka voisimme EU-jäsenyydestä enää saavuttaa, olisi mahdollisuus liittyä jäseneksi Natoon. Parhaana pitäisin EU-jäsenyyden vaihtamista jäsenyyteemme Natossa, mikä johtaisi meidät samanlaiseen asemaan, jossa Norja jo on.

Suomalaisia varjona vaaniva vihollinen on ollut ja on heidän lammasmainen hyväuskoisuutensa, huono kansallinen identiteettinsä ja alistuva asennoitumisensa, joka jättää turvallisuudesta huolehtimisen omien mahdollisten vihollisten, eli käytännössä Venäjän, käsiin. Tällainen turvallisuus on toki ”oven avaamista”, mutta se ovi ei vie Paratiisiin vaan roskakuiluun.