Että saattoi taas maahanmuutto yllättää

Ylläripylläri! Nyt on maahanmuuttoa palvovilla, rakastavilla ja alati lisää halajavilla hyvä tilaisuus pympsähtää hämmästyksestä pepulleen, sillä eilen julkaistun tutkimuksen mukaan suurin osa EU-kansalaisista ei halua enää maahanmuuttoa muslimimaista.

Professori Matthew Goodwinin ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan väitettä ’kaikki maahanmuutto muslimienemmistöisistä maista pitäisi lopettaa’ kannattaa Keski-Euroopan suurimmissa maissa noin 50–70 prosenttia vastaajista. Esimerkiksi Itävallassa, Belgiassa, Ranskassa ja Unkarissa väitteen kannatus on yli 60 % ja Puolassa yli 70 %.

Keskimäärin 55 prosenttia EU-kansalaisista haluaa lopettaa kokonaan maahanmuuton muslimimaista, noin viidennes on väitteen kanssa eri mieltä, ja neljäsosalla ei ole selkeää kantaa (ks. pylväsdiagrammi tämän linkin takaa).

Tutkimus perustuu kyselymetodiin, ja siinä haastateltiin yli 10 000 ihmistä kymmenestä EU-maasta. Tutkimus on tuotettu brittiläisessä Chatham Housessa, joka on riippumaton ja voittoa tuottamaton ajatuspaja.

Tutkijaryhmä kommentoi tutkimuksensa tulosta pitäen sitä shokeeravana: ”Our results are striking and sobering. They suggest that public opposition to any further migration from predominantly Muslim states is by no means confined to Trump’s electorate in the US but is fairly widespread. [Tuloksemme ovat hätkähdyttäviä, ja ne vetävät vakavaksi. Ne osoittavat, että muslimimaista tulevan maahanmuuton vastustus ei suinkaan rajoitu Trumpin äänestäjäkuntaan Yhdysvalloissa, vaan se on levinnyt paljon laajemmalle.]”

Silmiin pistävää on tutkijoiden pyrkimys nähdä maahanmuuton vastustus ”yllättävänä” ja heidän halunsa tulkita tilannetta Donald Trumpin saavuttaman suosion oheis- tai seurausilmiöksi. Koska tutkimus tehtiin noin kuukauden aikana joulukuusta 2016 tammikuuhun 2017, tulosta ei voida selittää ainakaan Trumpin määräämällä maahantulokiellolla.

Myös tutkijoiden oma hämmästely on turhaa poliittisen korrektiuden tavoittelua. Voidaan epäillä, kuinka informatiivinen tai yllättävä kyseinen tutkimustulos lopulta on. Näyttää pikemminkin siltä, että se vain vahvistaa jo pitkään jatkuneen kehityskulun eikä johdu sen enempää Trumpin kuin brexitinkään esimerkistä. Kausaalisuhde voidaan nähdä pikemminkin käänteisenä: Trumpin suosio ja brexit ovat seurauksia maahanmuuttovastaisuudesta ja maahanmuuttovastaisuus liiallisesta maahanmuutosta.

Näyttöä tästä antaa se, että maahanmuuttovastaisuus on ollut erittäin korkealla tasolla jo toista kymmentä vuotta. Osallistuessani itse Suomen Akatemian aihetta käsittelevään hankkeeseen sain käsiini muun muassa tilaston, jonka mukaan ”resistance to immigrants” (maahanmuuttajavastaisuus) oli varsin korkealla tasolla jo 2000-luvun alkuvuosina.

”Euroopan rasismin ja muukalaisfobian havainnointikeskuksen” (European Monitoring Centre on Racism and Xenofobia, EUMC) tuottaman tutkimuksen (2005, s. 35) mukaan maahanmuuttajavastaisuus oli vuonna 2003 Kreikassa 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Suomessa 59,24 %, Luxemburgissa 52,74 %, Britanniassa 51,04 %, Tanskassa 50,45 %, Espanjassa 50,24 %, Tsekeissä, 49,76 %, Saksan itäisissä osissa 47,54 %, Belgiassa 44,16 %, Puolassa 43,77 %, Sloveniassa 43,2 %, Hollanissa 42,95 %, Saksan läntisissä osissa 37,8 %, Italiassa 36,5 %, Irlannissa 35,27 % ja Ruotsissa 14,64 %.

Varsin korkeita lukemia siis. ”Monikulttuurisen yhteiskunnan rajoittamista” (limits to multicultural society) kyseisen eurobarometritutkimuksen (s. 32) mukaan halusi niin ikään varsin suuri osa EU-kansalaisista jo vuonna 2003.

Rajoja monikulttuurisuudelle vaati tuolloin kreikkalaisista 80,6 %, entisistä itäsaksalaisista 74,6 %, irlantilaisista 72,1 %, entisistä länsisaksalaisista 71,5 %, belgialaisista 69,2 %, briteistä 68,1 %, hollantilaisista 67,5 %, virolaisista 64,3 %, ranskalaisista 64,1 %, luxemburgilaisista 63 %, itävaltalaisista 61,3 %, portugalilaisista 59,2 %, maltalaisista 58,9 %, latvialaisista 58,2 %, tsekkiläisistä 56,4 %, tanskalaisista 55,4 %, kyproslaisista 52,3 %, espanjalaisista 49,3 %, unkarilaisista 48,5 %, pohjoisirlantilaisista 48,4 %, italialaisista 45,5 %, slovenialaisista 42,8 %, ruotsalaisista 40,7 %, turkkilaisista 39 %, bulgarialaisista 34,4 %, liettualaisista 31,1 %, puolalaisista 30,1 %, romanialaisista 22,6 %, suomalaisista 21,6 % ja slovakialaisista 17,1 %.

Eilen julkaistua tilastoa on kommentoitu lähinnä sen herättämien tulevaisuudenkuvien valossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa hätäiltiin, enteileekö tulos vaalivoittoa Geert Wildersin vapauspuolueelle Hollannin maaliskuisissa parlamenttivaaleissa tai auttaako se Ranskan kansallisrintamaa johtavan Marine Le Penin voittoon ensi huhtikuisissa presidentinvaaleissa.

Tässä ei ole kuitenkaan tutkimuksen ydin. Mikäli Goodwinin (et al.) tutkimusta syvennetään historiallisella vertailulla, huomataan nopeasti, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurista yhteiskuntaa koskeva kriittisyys ovat vakiintuneet korkealle tasolle pitkän ajan kuluessa. Keskeinen johtopäätös on tällöin se, että Euroopan johtavat poliitikot ovat tehneet kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa pyrkiessään edistämään maahanmuuttoa ja tavoitellessaan monikulttuurista yhteiskuntaa.

Juuri tässä on tehty poliittinen erehdys ja suuri virhe.

Koska monikulttuurisuuden haaste on seurannut länsimaille etupäässä islamista ja johtunut muslimien laajasta maahanmuutosta, myös monikulttuurisuuden kritisoiminen on ollut lähinnä muslimien maahanmuuton ja vaikutusvallan kasvun vastustamista. Eilen julkaistu tutkimus vahvistaa pitkään jatkuneen trendin.

Merkille pantavaa on, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurisen yhteiskunnan vastustus olivat korkealla Kaakkois-Euroopan maissa jo 2000-luvun alussa, sillä nämä maat joutuivat kärsimään maahanmuutosta, jota tulvi esimerkiksi Kreikkaan verisen Bosnian-Hertsegovinan sodan jäljiltä. Tähän päivään tultaessa maahanmuuttovastaisuus on lähtenyt lentoon myös pohjoisemman Euroopan maissa, kuten Belgiassa ja Britanniassa, joten maahanmuuttovastaisuus on levinnyt maahanmuuton mukana.

Tästä on pääteltävä, että maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole mikään propaganda vaan maahanmuutto itse, ja kansakunnat ovat oikeutetusti nousseet puolustamaan asemiaan, suvereniteettiaan ja itsemäärämisoikeuttaan.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten asenteet ovat muuttuneet Suomessa ja Ruotsissa, joista Goodwinin (et al.) tutkimus ei kerro. Oletettavaa on, että suomalaisten varsin alhainen vastustus (21,6 %) monikulttuurisuutta kohtaan vuonna 2003 johtui siitä, että monikulttuurisuuden hedelmiä ei ollut tuolloin sadellut maahamme, eivätkä tulokset olleet ehtineet kypsyä kukkaansa myöskään naapurissamme Ruotsissa, jossa monikulttuurisuuden vastustus oli tosin ehtinyt pompsahtaa jo 40,7 prosenttiin.

On muistettava, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole itseisarvoja, joita pitää ilman muuta edistää (kuten EU:ssa on erehdytty ajattelemaan), vaan niiden oikeutusta pitää arvioida käytännöllisten seurausten perusteella. Ongelmista kertoo ruotsalaisen poliisin Peter Springaren viime viikonloppuinen avautuminen. Hänen mukaansa muslimimaista tulleet maahanmuuttajat ovat syyllisiä suurimpaan osaan vakavista rikoksista ja noin viidenkymmenen no-go-vyöhykkeen syntymiseen Ruotsissa.