Pukit kaalimaan vartijoina – Asiaa populismista

Miksi valta-asemissa olevat poliitikot arvostelevat ankarasti populismia? – Samasta syystä kuin pesujauhemerkit kilpailevat keskenään.

Yleisradion A-studio antoi eilen Jyrki Kataiselle pitkän puheenvuoron, jossa hän syytti Euroopan unionin ongelmista ”populismia”. Tilanne oli aivan samanlainen kuin tuote-esittelijä selittäisi, miksi tahra ei lähde vaatteista Arielilla vaan ainoastaan Sertolla.

Asetelma muistutti myös tilannetta, jossa muslimi toimii ”islamin asiantuntijana”. Poliittisten ilmiöiden analysoiminen ei koskaan onnistu politiikan sisältä päin, niin kuin uskonnoistakaan ei voida antaa puolueettomia arvioita hurskastellen asioita uskontojen sisäpuolelta päin.

Lieventääkseen Katais-lähetyksen puolueellisuutta Yleisradion toimittaja Esko Varho julkaisi jo hyvissä ajoin ohjelmaa pohjustavan jutun, jossa hän viittasi saksalaissyntyisen ja nykyisin Princetonin yliopistossa vaikuttavan vasemmistolaisprofessori Jan-Werner Müllerin viime vuonna ilmestyneeseen teokseen Was ist populismus? (”Mitä on populismi?”).

Müllerin teoksessaan esittämä populismin määritelmä on pinnallinen ja köyhä, joten se sopii myös porvarillis-byrokraattiseen kansanvallan haukkumiseen. Varho nosti jutussaan esille ”populismiksi” sanotuista ilmiöistä lähinnä niiden ulkoiset piirteet, joita luettelemalla voidaan luoda illuusio käsitteen tulemisesta tyydyttävästi määritellyksi.

Vaikuttavimpaan vasta-argumenttiin, eli väitteeseen, että populismi onkin oikeastaan kansanvaltaa ja demokratian toteuttamista, Müllerin teos vastaa EU-uskollisella liturgialla, jossa kaivetaan esiin rasismikortti. Hänen mukaansa populistien kanssa eri mieltä olevat eivät muka kuuluisi kansaan.

Väite on oudoksuttava, sillä niin Britannian, Yhdysvaltojen, Hollannin, Ranskan, Itävallan, Suomen kuin useimpien muidenkin maiden ”populistisiksi” sanotuissa puolueissa kansaan ja kansakuntaan kuuluminen on pystytty määrittelemään realistisesti ja objektiivisesti. Kansaan ja kansakuntaan kuuluvat todellakin oman maan kansalaiset, joista pitkäaikaisimmin sitoutuneita ovat syntyperäiset ja kantaväestöön kuuluvat ihmiset.

Sen sijaan Müller itse tulee määritelleeksi kaikki muut kuin populistipuolueiksi sanomiensa ryhmien äänestäjät ”kansaan kuulumattomiksi”. Tämä on kyllä aika erikoinen ja jopa rasistiselta vivahtava populismin ja kansakunnan määritelmä!

On selvää, että noin vulgaarilla ja puhtaasti mielivaltaan perustuvalla definitiivisellä argumentilla sen enempää Müller, Varho kuin Katainenkaan eivät voi pötkiä pitkälle. Varho mainitsee kirjoituksessaan myös puolen tusinaa muita populismin tunnusmerkkejä, mutta niiden käsittely jää lähinnä mainintojen varaiseksi, kuten ”eliitin vastustaminen”, ”karismaattinen johtajuus” ja ”vallankumouksellinen agenda”.

Näitä ulkoisia piirteitä moittimalla koetetaan peittää se olennainen kysymys, mistä nämä kaikki oikeastaan juontavat juurensa. Käsittelin populismia viime vuoden marraskuussa julkaisemassani kirjoituksessa, jossa luettelemani populismin tunnusmerkit myös Varhon juttu uskollisesti toistaa, vaikka se sisältämiensä johtopäätösten osalta näyttääkin vain epäonnistuneelta plagiaatilta tekstistäni.

Heikoimpia populismin arvostelun välineitä niin Müllerin teoksessa kuin Varhon kirjoituksessakin ovat väitteet, joiden mukaan populistien tavoitteena on ”valtiokoneiston valtaaminen”, ”kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen”, ”äänten ostaminen” ja ”puoluepolitiikan heikkeneminen”.

Tosiasiassa valtiokoneisto on ollut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vanhojen ja luutuneiden puolueiden ja poliittisten virkanimitysten vallassa tavalla, jonka tuloksena myös Euroopan unionia hallitsee byrokraattinen oligarkki. ”Kansalaisyhteiskunnan tukahduttamista” harjoittavat nimenomaan Euroopan unioni ja valtansa menettämistä pelkäävät puolueet, jotka vaativat sensuuria ja poliittisia syytteitä sananvapautensa käyttäjille.

Byrokraattien halusta alistaa kansalaisten poliittiset ja taloudelliset vapaudet viranomaiskontrollille kertoo esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan valtiovarainministeriö aikoo avata sosiaalietuuksien saajien pankkitilit poliisin, Kelan ja sosiaaliviranomaisten suoran tarkkailun kohteiksi. Aloite on tietenkin lähtöisin EU:sta, ja verukkeena tähän orwellilaiseen yksityisyyden suojan raiskaukseen käytetään puhtaasti mielikuvituksellista ”terrorismin torjuntaa” ja ”turvallisuuden takaamista”.

Kuinka onkin aina niin, että ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme ovat samoja, jotka haluavat viedä meiltä yksityisyytemme, omaisuutemme ja vapautemme?

Entä väitteet ”äänten ostamisesta” ja ”puoluepolitiikan heikkenemisestä”? ”Seteliselkärankaisia” arvostelivat muistaakseni aivan muut kuin populistit. Esimerkiksi Perussuomalaisilla on ollut hyvin vahvoja periaatteita, joita ei ole myyty eikä ostettu rahalla, niin kuin Tupun, Hupun ja Lupun keskinäisissä vispilänkaupoissa on ollut tapana tehdä.

Jos perinteinen puoluepolitiikka on tämän tuloksena menettänyt luottamustaan suoran kansanvallan hyväksi, se on myönteinen ja tervehdyttävä seuraus niistä suurista ongelmista, jotka likainen, hämärä ja EU:n katakombeihin kadonnut vallankäyttö on saanut vastavaikutuksenaan aikaan.

Mikäli sitten kansakunnat pitkään jatkuneen dekadentin ja korruptoituneen politikoinnin tuloksena antavat potkut tähänastisille kansan palvelijoilleen ja hankkivat tilalle oikeita ”karismaattisia johtajia”, jotka kykenevät myös itsenäiseen ajatusten muodostamiseen ja linjanvetoihin, tässä kehityksessä ei ole mitään vikaa.

Jos kansankunnat vastustavat ”poliittista eliittiä” ja omaksuvat jopa ”vallankumouksellisen agendan”, ne sitä kautta toteuttavat hienoja valistusfilosofisia ihanteita, jotka ulottivat aikoinaan vaikutuksensa myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen ja sen kehotukseen syrjäyttää hallitusvalta, mikäli se alkaa suosia despooteille ja tyranneille tyypillisiä menettelytapoja.

Entä mitä Jyrki Katainen tekee näiden suurten poliittisten ilmiöiden kommentoijana? Hänhän epäonnistui kurjasti jo Suomen pääministerinä humahdettuaan ilmeisestikin aivan liian suurin saappaisiin, joista pois kapuaminen tuntui hänestä itsestäänkin helpotukselta.

Toisella tavalla sanoen voidaan kysyä, mitä syytä on olettaa, että nimenomaan Katainen tietäisi tai ymmärtäisi jotakin populismista tai olisi yleensäkään sopiva arvioimaan ”populismiksi” sanottuja ilmiöitä kokoomuksen jäsenkirja takataskussaan, ”puolueetonta” journalismia harjoittavan Yleisradion ohjelmassa?

Asian taustahan on se, että Jyrki Katainen haukkui populismia jo Politico.eu-lehden haastattelussa samana päivänä, jona Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi viime marraskuussa. Avaus ei ollut diplomaattisesti kovin etevä EU:n komission varapuheenjohtajalta, mutta Kataisen aiemmat poliittiset virhearviot huomioon ottaen ele voidaan ehkä ymmärtää.

Koska Katainen käytännössä toimii komission puheenjohtajan kansliapäällikkönä, hän on Jean-Claude Junckerin äänitorvi ulkomaailmaan päin istuen hänen olkapäällään kököttävänä maskottina, jolla on sama funktio kuin veikeällä Nick Nackilla James Bond -elokuvassa The Man With a Golden Gun. Hänen kauttaan komissio päästelee paineitaan, joita virallisissa tilaisuuksissa ei voi äännellä julki eikä pakata myöskään diplomaattipostia sisältävään säkkiin.

Kataisen retorinen positio populismin arvosteluun on kuitenkin peräti huono. Kaikki varmasti muistavat, että Katainen junaili Kreikalle miljardien tuet ja takaukset kaiken kansanvallan vastaisesti. Hän pidättäytyi vaatimasta Suomen EU-jäsenmaksuihin alennusta vuosiksi 2014–2020, vaikka olisi syvän taantuman alettua voinut.

Europarlamentaarikko Esko Seppänen tulkitsi Kataisen toimintaa oman edun tavoitteluksi, jonka seurauksena Katainen tuli uhranneeksi maamme edun omille mahdollisuuksilleen parannella asemiaan komissaarinviran tavoittelussa. Britit noita alennuksia kahmivat ja saivat mutta eivät pysyneet EU:ssa siltikään.

Sen sijaan Suomi on kokoomuslaisten ja kepulaisten pääministeriensä johdolla noudattanut EU:sta satelevia määräyksiä puudelimaisen kiltisti, ja myös Katainen on toteuttanut EU-kollegojensa pienimmätkin toivomukset. Tämän lisäksi hänen ansioikseen voidaan lukea monet virhearvioinnit ja katteettomat lupaukset.

Kokoomuksen puheenjohtajana toimiessaan Katainen osti vuoden 2007 eduskuntavaaleissa sairaanhoitajien kannatuksen lupaamalla heille 500 euron palkankorotuksen suoraan julkisten työnantajien kassasta. – Eikö tätä voisi epäillä ”populistiseksi äänten ostamiseksi”? Kauppa oli kansalaisille huono, sillä ensi töikseen Katainen perui valtiovarainministerinä toimiessaan lupauksen ja esitteli niin sanotun pakkolain, joka mahdollisti terveydenhuollon ammattilaisten määräämisen töihin työtaistelusta riippumatta.

Valtion kassan vartijana Katainen osallistui aktiivisesti myös Bilderberg-seuran kokouksiin, joissa hän oman ilmoituksensa mukaan ei ollut ”Suomen edustajana” vaan ”asiantuntijana ja vaikuttajana”. Joku asiaa tuntematon voisi jälleen epäillä, että hän oli siellä globaalin plutokraattisen eliitin ripitettävänä.

Katainen kunnostautui valtiovarainministerinä muutoinkin. Taloustaantuman alettua hän esitti Ylen Ykkösaamussa 4.10.2008, että Suomi tarvitsee 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2025 mennessä täyttääkseen työvoimantarpeen! Vuonna 2015 Suomeen tuli ”etuajassa” kolmisenkymmentä tuhatta maahanmuuttajaa sillä seurauksella, että kustannukset valtiolle räjähtivät ja kuntien sosiaaliturvajärjestelmä asutustointa myöten oli paniikissa.

Mittakaavaltaan vain symbolinen mutta Kataisen arviointikykyä ratkaisevasti kyseenalaistava virhearviointi oli 600 000 euron määrärahan junaileminen Pekka Himasen firmalle, minkä tuloksena Jyrki Katainen alettiin tuntea ”Käteisenä”. Tapaus johti maksimaaliseen toimenpiteeseen, johon oikeuskanslerin tekemä tutkimus voi koskaan Suomessa johtaa, eli nuhteluun hyvän hallinnon periaatteiden rikkomuksista.

Poliittiset seuraukset olivat kuitenkin merkittävämmät. Katainen oli tullut noudattaneeksi lähes kaikkia korruptoituneen politiikanteon metodeja, joista hän nyt syyttää Yleisradion TV-ohjelmassa ”populisteja”.

Kun luottamuspääoma oli kulutettu loppuun ja eron aika pääministerin paikalta tuli kesäkuussa 2014, komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet siirtämällä talouskomissaarin tehtävät europarlamentaarikoksi valitulta Olli Rehniltä Kataiselle.

Valinta kävi helposti ja demokratian haittaamatta, sillä EU-komissaarien valintaprosessi on sellainen, että komissaarien nimittämisestä päättää yksin komission puheenjohtaja, jonka puolestaan ovat tehtäväänsä valinneet EU-maiden ministerit keskinäisissä neuvonpidoissaan. Iltalehden kolumnisti Olli Ainola piti Kataisen tekoa vuoden häikäilemättömimpänä juonena.

Kataisen näytöt byrokraattiseen oligarkiaan sitoutuneena ja sitä sisältä päin tuntevana kiipijäpoliitikkona ovat kerta kaikkiaan niin vahvat, että hän jos kuka sopii asiantuntijana arvostelemaan populismiin liittyvää korruptiota, opportunismia, helppojen ratkaisujen tavoittelua, taloudellista kähmintää ja muita kansanvallan varkauksia. Hän totisesti tuntee myös populismiin liittyvän kaksinaismoralismin.

Ongelmana on vain hänen taipumuksensa projisoida omat syntinsä ”populistisiksi” väitettyjen kansankynttilöiden naamatauluun, vähän niin kuin Dorian Grayn tuhmuudet piirtyivät hänen omaan muotokuvaansa.

Valtamedian toistelema tulkinta, jossa ”populismiksi” sanottujen liikkeiden nousu nähdään omana ongelmakokonaisuutenaan vailla ilmiön todellisten syntysyiden tunnustamista, on perimmältään valehtelua: poliittisen todellisuuden salaamista ja vääristelyä. Populismi ei ole huonon politiikan syy vaan seuraus tähän asti huonosti hoidetusta politiikasta.

Niinpä populismi ei ole sitä, että ”esitetään helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin”. Kyllä vaikeisiin ongelmiin voi olla helppojakin ratkaisuja ilman, että ne ovat vähänkään populistisia.

Esimerkiksi käy vaikka euroalueesta luopuminen tai EU:n down shiftaaminen takaisin pelkäksi vapaakauppa-alueeksi. Se on pitkän päälle helpompaa kuin jatkuva vaikeuksissa kieriskely. Helppoa olisi myös lyödä maahanmuuton tulvaportit kiinni. Niinpä täsmentäisin Kataisen ”helpoiksi” luonnehtimien ratkaisujen olevan pikemminkin periaatteellisia ratkaisuja, joita todellakin tarvitaan.

Tämän tunnustaminen olisi todellista realismia, kun taas nykymenon jatkaminen on toden totta populismia. Tosiasiassahan EU:n talous perustuu jatkuvaan lumerahan syöttämiseen järjestelmään, ja euroalue kokonaisuudessaan on suuri systeemihäiriö.

Kun vaihtoehtoja on kaksi – joko jatkaa nykyisellään tai perääntyä ja aloittaa tervehdyttävä purkutyö kansallisvaltioiden itsenäisen rahapolitiikan palauttamiseksi – pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana. Se ei ole mitään populismia vaan analyyttista rationalismia ja realismia. Sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin, kun on pohjalla.

Minulla on myös muutama henkilökohtainen vaikkakin etäinen muistikuva Jyrki Kataisesta. Kun Katainen tuli opiskelemaan Tampereen yliopistoon 1990-luvun alkupuolella, hän herätti huomiota poikkeuksellisen pienellä olemuksellaan. Hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun pitemmälle ehtineen opiskelijan lapsi. No, eipä tuo seikka ole estänyt häntä ylenemästä vallan tikapuilla.

Hänet on nostanut valtaan nimenomaan puolue, joka pisti hänet taskuunsa myöhempää käyttöä varten. Ilman puoluetta juuri kukaan vallassa olevista nykypoliitikoista ei olisi mitään. Puolueeseen liittyminen ja sitoutuminen on pitänyt heidät vallassa – ei heidän oma ajattelunsa. Tämä on korporatismia, joka ei taatusti ole demokratiaa parempi vaihtoehto, moitittakoon sitä sitten populismiksi tai ei.

Tilanne on ihan samanlainen myös vallan vahtikoirana esiintymään pyrkivässä mediassa. Suomalaisten päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi tänään kummallisen kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta, mutta eivät omaa sanavapauttaan kansalaisina”!

Todellisuudessa uutisoimatta jättäminen on totuuden peittelyä ja totuuden peittely valheellisuutta. Ilmeisesti päätoimittajat katsovat, että työnantajat omistavat myös toimittajiensa aivot hermoverkkoja ja synapseja myöten niin, että työnantajan privilegio-oikeus määrää päätoimittajat päättämään siitä, mitä toimittajat saavat ja voivat ajatella ja sanoa.

En olisi voinut kuvitella niin sanotulta valtamedialta tyylipuhtaampaa tunnustusta sille jo pitkään ihmisiä vaivanneelle yleishavainnolle, että valtamedian piirissä mitään sananvapautta ei enää ole. Sen merkiksi vähänkin ajattelukykyiset toimittajat kokevat perinteiset mediat vankiloiksi, joista he pyrkivät tai potkitaan pois.

Median ja valtapoliitikkojen kokema populismin ongelma kertoo perimmältään repeämästä, joka ilmaisee, että kansalaiset elävät eri todellisuudessa kuin media ja sen kanssa symbioosissa olevat poliitikot.

Maan mahtava valtalehti Helsingin Sanomat on pyörittänyt Nelosella mainosta, jossa maailman väitetään siirtyneen ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Tämä vasemmiston ajatuspajoissa taottu muotoilu tuo mieleen postmodernin yhteiskuntateorian ja huvittaa sillä sivuvivahteellaan, että nimenomaan Hesaria itseään on syytelty osatotuuksien esittämisestä ja valikoivasta, jopa valheellisesta, journalismista. Mainos on myös omahyväinen, sillä se artikuloi väitteen, ikään kuin totuus olisi jotakin, joka tiedetään ja omistetaan nimenomaan lasitalossa.

Median ja valtapoliitikkojen painiskelu ”populismin” kanssa on järkyttävä ja lohduton merkki tavasta, jolla molemmat ovat irtautuneet todellisuudesta ja käyttävät ”työnantajansa sananvapautta”. – Mutta kuka heidän työnantajansa oikein on?