2. helmikuuta 2017

Kun viha ei jää vain puheeksi


Valtakunnansyyttäjänviraston tavassa ahdistella suomalaisia toisinajattelijoita vihapuhe ei jää vain puheeksi vaan muuttuu kansallista etua puolustavia ihmisiä ja heidän ihmisarvoaan kohtaan suunnatuiksi teoiksi. Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen näyttää nyt julistaneen sodan suomalaisia ihmisiä vastaan vaatimalla ”ankarampia rangaistuksia” mielipiteensä sanojille.

Yleisradion TV1:ssä tänään kello 21.05 nähtävän ”Vihapuhe”-ohjelman ennakkomainostamista varten laaditussa jutussa ”Valtakunnansyyttääjä haluaa jatkossa jopa vankeutta vihapuheesta” Matti Nissinen ilmaisee tyytymättömyyttään tuomioihin, joita tuomioistuimet ovat langettaneet perussuomalaisille poliitikoille. Ami Assulin -niminen toimittaja hehkuttaa valtakunnansyyttäjän ja Ylen yhteistä agendaa näin:

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen on tyytymätön rangaistustasoon. Hän haluaa jatkossa kovempia rangaistuksia esimerkiksi rasistisesta vihapuheesta.

Nissinen puolestaan muotoilee oman näkemyksensä passiivisesti:

Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan halutaan jatkossa tuntuvia sakkorangaistuksia, ääritapauksissa vankeuttakin. Tässä ei saa käydä niin, että esimerkiksi 20 päiväsakosta tulee uusi normaali.

Hän ei kuitenkaan kerro, kuka tätä oikeastaan haluaa. Sen sijaan hän vetoaa kahteen asiaan: ihmisarvoon ja Euroopan neuvoston ministerikomitean suositukseen vihapuheen kieltämisestä. Sen mukaan ”vihapuhetta ovat ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen”.

Nissinen näyttää olevan tietoinen siitä, että vihapuheen (hate speech) käsite ei sisälly Suomen lainsäädäntöön, eikä sille ole olemassa myöskään kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää. Siten siihen ei voitaisi vedota, mutta jatkuvasti niin tehdään. Esimerkiksi Nissisen apulainen Raija Toiviainen on vedonnut vihapuheeseen toistuvasti syyttämispäätöksiä tehdessään.

Kyse ei ole kuitenkaan vain syytösten perustumattomuudesta lakiin. Vihapuheen käsitteen sisältö ja ala ovat täysin määrittelemättä sekä Euroopan neuvoston suosituksessa että käsitteen käyttäjien omassa retoriikassa. Tarkastelenkin asiaa seuraavassa yksityiskohtaisesti.

Vihapuheen käsitteen kompleksisuus

Jos vihapuheena voidaan pitää ”ulkomaalaisvastaisuutta” tai ”muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen”, ei ole ymmärretty, että yhteiskuntamoraalin kannalta voi olla myös eettistä ja velvoittavaa harjoittaa ulkomaalaisvastaisuutta ja olla ”suvaitsematon”.

Esimerkiksi laittoman maahanmuuton vastustaminen ja maahan tunkeutuvien sotajoukkojen pois karkottaminen on oikeutettua puolustussodan näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa esivalta voi suorastaan vaatia sitä ja langettaa rangaistuksia, mikäli kansalaiset eivät tottele ja suostu vastustamaan ulkomaalaisten maahan tunkeutumista!

Suvaitsevuuden käsite taas on sinänsä täysin ristiriitainen. Kaiken etiikan idea on, että sen puitteissa tehdään arvovalintoja, joiden mukaisesti yksiä asioita pidetään parempina kuin toisia. Olisi epäeettistä suvaita eli sietää ilmiöitä, jotka ovat huomattavan vahingollisia, kuten vaikkapa huumeiden käyttöä.

Näin ollen kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Suvaitsevuuden vastakohtana voidaankin pitää kykyä tehdä arvovalintoja ja lausua arvoarvostelmia yhteiskunnallisten ilmiöiden oikeutuksesta, aivan niin kuin maahanmuuton arvostelijat ja vastustajat ovat tehneet.

Valtio-opillisesti katsoen valtion ideaan sisältyy, että valtion kautta kansakunta käyttää alueellaan suvereenia valtaa. Valtio on luonnonoikeudellisesti syntynyt ja kansakunnan spontaaniin itsejärjestymiseen perustuva etujärjestö. Mikäli ette sattuneet tietämään, valtion tehtäviin kuuluu rajojen valvominen ja pyrkimys rajoittaa kansanryhmien väliset etniset, arvo- ja intressikonfliktit valtioiden rajoille sekä hallita ne siellä eikä päästää niitä leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntaa.

Mikäli valtio ei niin tee, tässä tehtävässään epäonnistuu tai luovuttaa kyseisen säätelytehtävän pois kansanvaltaisesta kontrollista, valtio joko menettää legitimiteettinsä ja kuolee pois tai tulee palauttaneeksi säätelytehtävän takaisin kansalaisten omiin käsiin. Valtiofilosofisesti katsoen kansalaisilla on täysi oikeus vaatia, että valtiovallan pitäisi karkottaa vieraat laittomasti maassa olevat kansakunnat alueensa ulkopuolelle. Myöskään vaatimukset lainsäädännön uudistamiseksi tätä tavoitetta vastaamaan eivät ole vihapuhetta vaan poliittista järkipuhetta.

Ihmisarvon ongelmallisuus

Toinen näkökohta, johon ”vihapuheen” rangaistavuuden kannattajat usein viittaavat, on ihmisarvo. Juuri tämän merkiksi lakimies Nissinen sättii kansalaisia kuin Mikki Hiiri: ”Tällainen ihmisarvon loukkaaminen sietää tulla vakavammin rangaistuksi. Ihmisarvo on loukkaamaton ja jos sitä loukkaa, niin pitää varautua tuntuvaan sakkoon.

Ihmisarvon käsitteen merkitys ja ala jäävät kuitenkin täysin määrittelemättä. Usein kysymys sivuutetaan toteamalla ihmisarvon olevan itseisarvo, jota ei tarvitsekaan määritellä. Tässä piilee kuitenkin sudenkuoppa. On muistettava, mikä asema ihmisarvon käsitteellä on moraalisessa retoriikassa.

Ihmisarvo on otettu käyttöön etiikan teorioissa funktionalistisesta syystä. Se on postulaatti, joka on edellytettävä, jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollinen. Ihmisarvo on muodollinen käsite, joka on edellytettävä myös etiikan universaaliuden eli yleispätevyyden takaamiseksi. Näin asioista ajatteli Immanuel Kant.

Koska ihmisarvo on tätä kautta mielletty puhtaasti formaaliseksi käsitteeksi, sen sisältö on jätetty avoimeksi, ja juuri tämän vuoksi siihen voidaan vedota myös mielivaltaisesti: puolustettaessa melkein mitä tahansa asiaa. Myös etiikan yleispätevyyden vaatimus on pelkkä toivomus, josta on tehty normi. Kaikki kuitenkin tietävät, että eilen ei ole sama kuin tänään, Pekka ei ole sama kuin Matti, eikä Suomi ole sama kuin Saudi-Arabia.

Koska moraalin tilanteet ovat yksittäistapauksellisia, niitä ei voida arvioida samoin kriteerein. Siksi etiikan universalisoitavuudelta katoaa pohja yksittäistapauksellisuutta painottavan konteksti- ja situaatioetiikan hyväksi. Käytännössä tämä näkyy lainkäytön ongelmana: samojen lakien mukaan pitäisi tuomita eri asemassa olevia ihmisiä, ja ihmisten pitäisi noudattaa samoja lakeja, vaikka heidän tilanteensa ovat erilaisia. Filosofisen etiikan valossa suuri osa hallinto- ja tuomioistuinlainkäytöstä onkin peräti hullua.

Ihmisarvo on sisältä ontto – Tai sille tulee hinta

Kun ihmisarvoa on pidetty itseisarvoisena itsestäänselvyytenä (jota se ei ole), sen kautta on artikuloitunut vallankäyttäjien oma itse. Tämä puolestaan on johtanut siihen lopputulokseen, jonka monet kansalaiset kokevat kiusallisena tietämättä oikein itsekään, miksi. Vedotaan ”ihmisarvoon”, vaikka kukaan ei tunnu pystyvän määrittelemään, mikä tuo arvo oikeastaan on.

Käytännössä ihmisarvo määritelläänkin yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa viranomaisvalta voi vaatia ihmiseltä jopa hengen uhraamista sodassa unohtaen täysin yksilön ihmisarvon! Sama viranomaisvalta maksaa myös sananvapautta rajoittamaan pyrkivien valtakunnansyyttäjien ja valtionsyyttäjien palkan.

Jussi Halla-aho oli tavallaan oikeassa aavistellessaan eräässä taannoisessa kirjoituksessaan, että ihmisarvo ei kelpaa perusaksioomaksi, koska sitä ei ole mitenkään perusteltu vaan otetaan ”annettuna”. Hänen artikuloimansa ongelma indikoi juuri sitä edellä kuvailemaani seikkaa, että ihmisarvon käsite on sisältä ontto.

Ihmisarvon käsitteelle voidaan antaa merkitystä vain materialisoimalla sitä: määrittelemällä se oikeuksiksi johonkin, esimerkiksi oikeudeksi sosiaaliturvaan. Tällöin ihmisarvolle tulee kuitenkin myös hinta, ja herää kysymys, kenen tuo hinta pitäisi maksaa.

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuusideologian trendinä on ollut, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat sekä muut nettohaitalliset maahanmuuttajat ovat maksattaneet elatuksensa länsimaisilla ihmisillä omaan ihmisarvoonsa vedoten.

Tosiasiassa oikeuksien käänteispuoli eli velvollisuus ja vastuu elatuksesta kuuluisivat ensisijaisesti jokaiselle täysivaltaiselle ihmiselle itselleen. Länsimaalaisia ihmisiä ei pitäisi syyllistää Afrikasta ja Lähi-idästä saapuneiden ihmisten perhe- ja väestöpoliittisista virheistä, jotka ovat johtaneet väestöräjähdykseen, liialliseen runsastumiseen ja populaation liikakasvuun. Varsinkaan länsimaalaisia ihmisiä ei pitäisi rangaista siitä, että he eivät halua tähän orjuuteen suostua ja sanovat mielipiteensä julki.

Ihmisarvo sosiaalisena konstruktiona ja pragmatismina

Ihmisarvon käsitteen eräs ominaispiirre on, että nykyisessä käytössä se on mielletty sosiaaliseksi konstruktioksi. Se on peili, jonka kautta yhteisö määrittelee itseään. Ihmisarvo on koettu pragmaattisesti tarpeelliseksi yhteisön omien kasvojen säilyttämisen kannalta.

Tämä kasvojen säilyttämisen pyrkimys on häveliäisyyden tunteen leimaamaa. Vihervasemmistolaisessa ja kulttuurimarxilaisessa yhteiskuntateoriassa ihmisarvon käsite onkin sulautettu osaksi poliittisen korrektiuden ideologiaa, johon sisältyvät myös suvaitsevuuden sinänsä ristiriitainen käsite ja retorisena näennäisoikeutuksena käytettävä rasismin käsite.

Tuloksena on ollut repressiivistä toleranssia, eli mielipiteitä tukahduttavaa suvaitsevaisuutta. Samanlainen on myös tasa-arvon käsite, jolla kiistetään ansioon perustuva meritokraattinen oikeudenmukaisuus. Meritokraattisen oikeudenmukaisuuden mukaan yhteiskunnalliset oikeudet ja etuudet kuuluvat niiden tuottajille ja yhteiskunnallisen vallanperimyksen mukaisesti heidän omille jälkeläisilleen, eivät ulkopuolisille.

Näin ollen myös Suomen perustuslain tulee suojata ja taata ensisijaisesti suomalaisten ihmisten oikeuksia, eikä siihen vedoten pidä jaella vastaavia asioita esimerkiksi irakilaisille. Tämän merkiksi jokaisessa maassa onkin oma perustuslakinsa. Irakissa on voimassa Irakin perustuslaki, eikä ole olemassa mitään yleismaailmallista perustuslakia.

Leimallista on, että edellä kritisoimassani käytännössä myös ihmisarvo sinänsä on joutunut ristiriitaan itsensä kanssa. Ihmisarvoon vedoten poljetaan sananvapautta, vaikka myös se kuuluisi ihmisarvon piiriin. Taustalla taistelevat keskenään poliittisen korrektiuden vaatima häveliäisyyden tunne ja kansallisen edun mukainen järki. Ihmisarvolla ratsastamisesta ja vihapuheretoriikan sokeista pisteistä on kirjoittanut oivallisesti ranskalaisfilosofi Alain de Benoist teoksessaan Beyond Human Rights – Defending Freedoms (Arktos 2011).

Pahimmassa tapauksessa ihmisarvoon vetoamalla ja vihapuhetta paheksumalla koetetaan lavastaa myös ihmisarvon filosofinen kyseenalaistaminen ihmisarvon loukkaukseksi. Tosiasiassa ihmisarvon, poliittisen korrektiuden, rasismin ynnä muiden ideologisesti varautuneiden käsitteiden ja ilmiöiden koko olemuksen kyseenalaistaminen on etiikan ehto.

Oman kansakunnan priorisoiminen on oikeutettua

Eräs, joka on julkisuudessa eniten raivonnut globaalin ihmisoikeusteollisuuden puolesta, on SKP:n keskuskomitean entinen jäsen ja Demlan entinen puheenjohtaja, professori Martin Scheinin. Yleisradion viime viikonloppuna julkaiseman jutun mukaan hän piti Yhdysvaltain asettamaa maahantulokieltoa ”syrjivänä” peittäen näkyvistä, että maahantulon oikeus ei ole subjektiivinen oikeus.

Tosiasiassa kenenkään ihmisoikeuksia ei rikota sillä, että jokin maa kieltää päästämästä maahan jonkin toisen valtion kansalaisia. Kuten tästä voitte lukea, Yhdysvaltain päätös ei myöskään rajoittanut perusoikeutena pidettyä uskonnonvapautta, sillä valikoinnin peruste ei ollut alkuunkaan uskonnollinen (toisin kun valtamedia Yle mukaan lukien alun perin valehteli).

Ihmisoikeus- ja syrjintäargumentteihin tukeutuva tasa-arvotykitys johtaa väistämättä harhaan, sillä eri maiden kansalaiset eivät ole eikä heidän pidäkään olla samalla viivalla eri valtioissa. Syrjinnän kieltoa ei voida asettaa koskemaan toisissa maissa asuvia ulkomaalaisia, joten YK:n pakolaissopimusta tai YK:n yleissopimusta kansalaisoikeuksista ja poliittisista oikeuksista ei voida soveltaa tavalla, jolla ylikansallista ja kosmopoliittista valtaa edustava YK saisi luvan kävellä kansallisvaltioiden omien kansalaisten yli. Se olisi todellinen ihmisoikeusrikos: ihmisoikeusrikos kantaväestöjä vastaan.

Scheinin on vaatinut rikosoikeudellista vastuuta ”syrjinnästä” myös tapauksissa, joissa viestintä on ”luonteeltaan symbolista”. Hänen mielestään Suomeen pitäisi kehittää ”tieteellisesti perusteltu rasististen asenteiden kyselylomake ja lähettää se kaikille kansanedustajille”.

Profeetta Scheinin ei näytä ymmärtävän, kuinka pahasti jo nämä vaatimukset ovat keskenään ristiriidassa. Asenteiden merkityksiä eri yksittäistapauksissa ei voida arvioida survey-tyyppisellä lomakeselvityksellä, sillä vastausvaihtoehto ”vastustan syrjintää” merkitsisi ilmeisesti aivan eri asiaa eri ihmisten kannattamana, ja täysin mahdotonta yksimielisyyden saavuttaminen olisi jo käsitteiden määrittelemiseksi silloin, kun tutkittavat asenteet ovat symbolisia.

Scheninin ilmaan heittämä ehdotus on naurettava jo tutkimuksellisesti, mutta se on myös poliittisia mielipiteitä kriminalisoiva ja sitä kautta ihmisoikeuksia loukkaava. Scheinin haluaisi asiaa selvitettävän ”vaalikoneissa”, joista hän toivoisi hiirenloukun tapaisia  mekanismeja hälyttämään ”rasistisesta asenteesta” aina, kun joku toteuttaa poliittista oikeuttaan ja ilmoittaa avoimesti vastustavansa esimerkiksi ulkomaalaisten invaasiota maahamme.

”Ihmisoikeuksista” on tullut synonyymi kommunismin ideologialle, jonka tavoitteena on rajaton maailma kaikkine heinäsirkkalaumoineen. Tässä mielessä ihmisoikeustehtailu ja syrjinnän keppihevosella ratsastaminen toteuttavat erästä eskatologista visiota marxilais-apokalyptisine mullistuksineen.

”Ihmisoikeuksista” on tehty maahanmuuton veruke, jolla yritetään oikeuttaa kehitysmaiden asukkaiden tulvimista länsimaihin. Paljastavaa onkin, että aina kun jokin kehitysmaa asettaa maahantulokiellon, vihervasemmisto on asiasta hiljaa. Tiedetään, että kielto on merkityksetön, sillä noihin maihin ei juuri kukaan halua mennä.

Sen sijaan globaali ja kosmopoliittinen virkamiestärähtäneistö, puolikoulutettu media ja hullujen karnevaaleissa tanssahtelevat poliitikot pitävät ihmisoikeussopimuksia kehitysmaiden kansoille suunnattuna oikeuksina, joiden käänteispuolina lankeavat velvoitteet yritetään sälyttää Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansakunnille ja siten varmistaa länsimaiden kulttuuris-etninen tuho. Kommunistiprofessori Scheinin tarjoaa tyypillisen esimerkin pseudoasiantuntijasta, joka käyttää poliittista valtaa näennäisesti puolueettoman mutta läpikotaisin punaisen yliopiston nimissä.

Ihmisoikeuksista tuli ase hallintovallan käsiin

Mitä tämä merkitsee lain soveltamisen ja käytön sekä oikeudenmukaisuuden kannalta? Oikeusfilosofisesti katsoen syyttäjien ja tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia ”vihapuheelta” on täysin nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet jonkin ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä ja tuomareista on tullut poliittisia virkamiehiä, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa enää kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseet kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Viranomaisvalta on siis kääntänyt asetelman päälaelleen ja näkee itsensä suvereenina määrittelemään yhteiskunnan oikeusperustuksen, vaikka todellisuudessa tuo legitimaatio voi tulla vain kansalaisilta ja pohjautua kansalaisten luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, jonka tärkein tulos on kansallisvaltio.

Euroopan unionin aiheuttaman kansallisvaltioiden purkutyön vuoksi viranomaisvalta katsoo voivansa käyttää privilegio-oikeutta kansalaisten kurittamiseen silloinkin, kun kansalaiset pyrkivät puolustamaan omia oikeuksiaan ja asemaansa. Tässä valossa suomalaisten ihmisten halulla vastustaa avoimesti maahanmuuttoa on sekä sananvapauteen että yleisiin ihmisoikeuksiin perustuva oikeutus.

Viranomaisvalta, joka käyttää rangaistustoimia valtiollista itsemääräämisoikeutta puolustavia kansalaisiaan vastaan menettää legitimiteettinsä ja alkaa horjua. Kenties juuri tästä syystä Euroopan unioni koetaan läpimädäksi ja byrokratian lahottamaksi luomukseksi, ja siitä pyritään eroon.

Sananvapauden rajoittaminen on huonoa politiikkaa

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuudella” tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Myös kunnianloukkausta koskevilla ilmoituksilla ja tutkintapyynnöillä rasitetaan kohtuuttomasti poliisia ja syyttäjälaitosta, sillä niitä satelee virastoihin ja kanslioihin noin kolme tuhatta vuodessa. Vanha sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja jokainen kunniallinen ihminen pitää itse huolta maineestaan. Jokainen ihminen saa tässä maailmassa yleensä sellaista palautetta, jota ansaitsee. Mikäli saa osakseen kritiikkiä, on syytä korjata käytöstään eikä alkaa sättiä toisia syytekirjelmillä.

Syyttämiskynnyksen voisi rajata väitteisiin, joissa esitetään jotakin perätöntä ja selvästi haitallista tai joissa suorin käskylausein kehotetaan joihinkin rikollisiin tekoihin.

Sananvapauden rajoittaminen sinänsä on käytännössä mahdotonta, koska mikään oikeuslaitos ei voi työntää kurpitsaa laajojen kansalaisryhmien suuhun, ja tukahdutettuina mielipiteet ja niiden esittäminen vain vahvistuvat. Tukahduttaminen ei siis toimi myöskään sensuuria vaativien omien tavoitteiden kannalta. Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu.

”Sananvapauden rajoittaminen” on myös sinänsä paradoksaalista, sillä rajoittamiselle ei ole eikä voida kehittää yleisesti hyväksyttäviä kriteerejä. Kriteerien keksiskelystä tulee väistämättä vallan käyttöä, ja sananvapauden määritteleminen vallalla puolestaan johtaa siihen, että sananvapautta ei käytännössä ole. Juuri siksi sananvapaus onkin jouduttu säätämään useiden maiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Myös jälkikäteissensuuri kiertyy yleensä ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelotetaan kuohimaan käsityksiään itsesensuurin muodossa, ja siksi sananvapauden rikoslaillinen rajoittaminen on lähtökohtaisesti väärin. Yhteiskunnallista totuutta on mahdollista lähestyä vain ilmapiirissä, jota ei leimaa rangaistusten uhka, joten oikeussalit ovat täysin vääriä foorumeja esimerkiksi maahanmuuton oikeutusta koskevien asioiden käsittelyyn. ”Vihapuheesta” syyttäminen onkin loogisesti ajatellen yritystä kieltää politiikka. Tässä mielessä syyttäjien argumentit uppoavat kuin saappaat suohon.

Normeilla ei voida ohjailla ihmisten arvoja

Myös juristien tulisi ymmärtää, että yhteiskuntamoraalia ei voida luoda eikä ohjailla tuomioilla, niin kuin arvojakaan ei voida johdella normeista. Päinvastoin: arvoista voidaan johtaa normeja ja niistä edelleen moraalikannanottoja, kuten tuomioita. Nyt näyttää siltä, että kansalaisten arvot ovat täysin erilaiset kuin hallintobyrokraattien haaveet, ja siksi yhteiskunnassa kiehuu.

Nähdäkseni rikoslain ideologiset lainkohdat, jotka koskevat kiihottamista kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomista, voitaisiin kumota ja poistaa. Kansalaisten oikeusturvan takeeksi riittää yleinen kehottamispykälä, jonka mukaan rikokseen (esimerkiksi väkivallantekoon) kehottaminen määritellään yhtäläisesti rangaistavaksi kuin tekokin. Tällöin syyttämisen kriteeriksi tulisi se, onko epäilty antanut jonkin selvän imperatiivin, jossa suorastaan käsketään johonkin konkreettisesti osoitettavissa olevaan väkivallantekoon.

Tässä valossa esimerkiksi imaamien antamat kuoleman fatwat kuuluisivat mitä suurimman juridisen epäilyn, syyttämisen ja tuomitsemisen kohteiksi, mutta jostakin syystä näin ei ole tehty. Pelkkä mielipiteen, toivomuksen tai yhteiskunnallisen tavoitteen ilmaiseminen taas sisältyy poliittiseen toimintaan, eikä sitä pidä kieltää.

Surkuhupaisimman esimerkin viranomaisvallan skitsofreniasta tarjoaa tapa, jonka mukaisesti myös juutalainen pasifisti Robert Allen Zimmerman uhattiin haastaa oikeuteen ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” vuonna 2013 – tapaus, josta ei enää kehdattu pitää kovin paljon meteliä silloin, kun Nobel-komitea myönsi hänelle vuoden 2016 kirjallisuuspalkinnon.

Tämä ei tarkoita, että jokaiselle syytetylle pitäisi myöntää Nobel-palkinto, mutta kylläkin sitä, että useampi palkitsematonkin voitaisiin jättää haastamatta. Vai tarvitaanko tuomion välttämiseen Nobel-plakaati?

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat repäisseet suomalaiset kahtia

Palaan vielä A-Teeman ”Vihapuhe”-ohjelmaa mainostavaan juttuun. Olen käsitellyt aihetta tähän asti pelkästään oikeusfilosofian näkökulmasta, kuten olisi tehtävä aina, sillä keskeiset käsitteet on kyettävä määrittelemään ennen kuin voidaan siirtyä sanoista juridisiin kannanottoihin tai varsinkaan tekoihin.

Sen sijaan ”Vihapuhe”-ohjelman tekijät lähestyvät kysymyksiä sekoittaen mikrotason ilmiöt makrotason valtionpolitiikkaan ja johtelemalla mikrotasolla sattuneista onnettomista tapauksista makrotason yleistyksiä, joiden mukaan vihapuheesta on ”ankarammin tuomittava”.

Heidän ajatuskulkunsa on ollut pääpiirteissään seuraava: Jos mikrotason kohtaaminen ”toimii” ja eritaustaiset tulevat keskenään toimeen, on rajat avattava maahanmuutolle makrotasolla ja vastustajat tuomittava rangaistukseen. Heidän argumenttinsa on ollut samanaikaisesti myös seuraava: Jos mikrotason kohtaaminen ei toimi ja eritaustaiset ajautuvat konflikteihin, on rajat tässäkin tapauksessa avattava maahanmuutolle, jotta monikulttuurisuus alkaisi toimia, ja vastustajat on laitettava koppiin.

Kaikki varmaan muistavat Helsingin asema-aukiolla viime syksynä sattuneen ikävän tapahtuman, kun muuan päihdeongelmainen huumeidenkäyttäjä hyökkäsi jotakuta toista Suomen kansalaista vastaan, sylkäisi tätä kasvoille, joutui tonäistyksi maahan ja kuoli myöhemmin sairaalasta päästyään komplikaatioihin, joiden aiheuttajana ja kuoleman ratkaisevana tekijänä oli saattanut olla myös päihteiden käyttö.

En ota tässä yhteydessä kantaa itse tapahtumaan tai siitä langetettuun tuomioon, koska tapauksen yksityiskohdat eivät ole tiedossani. Viittaan vain kahden lääkärin kuolinsyystä antamien lausuntojen puhuneen toisiaan vastaan, ja selvittämistä vaikeuttaa, että ne on julistettu salaisiksi.

Asian ydin on siinä ikävässä tosiasiassa, että maahanmuuton vuoksi suomalaiset ihmiset ovat ajautuneet toinen toisiaan vastaan.

Repeäminen osoittaa oikeaksi Harvardin yliopiston sosiologian professorin Robert Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämän johtopäätöksen, että monikulttuuristuvissa yhteiskunnissa vastatusten eivät ajaudu vain erilaiset ihmisryhmät, vaan lopulta myös kantaväestöön kuuluvat ihmiset ovat toinen toistensa kurkussa ja tukassa kiinni yhteiskunnallisen luottamuspääoman sulaessa pois.

Tässä mielessä monikulttuurisuus sinänsä on todettu vahingolliseksi, koska se johtaa suuriin riitoihin tai sopeutumisvaatimuksiin, heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta ja rapauttaa yhteiskuntamoraalia.

Vihapuheesta valittaminen oirehtii monikultturistien omista ongelmista

On selvää, että Yleisradio ritualisoi asema-aukion kurjasta sattumasta monikulttuurisuuden ja maahanmuuton agendaa edistämään pyrkivän tapahtuman peittäen sen, että lääkärien hoitamana sairaalasta lähtenyt sekä myöhemmin mahdollisesti muista syistä kuollut Jimi Karttunen ilmaisi suoraa vihaa kansallista etua puolustavia ihmisiä vastaan.

Häntä edustaa nyt Yleisradion lähetyksessä ”ihmisoikeustaistelijaksi” ja ”soturiksi” tituleerattu suomalainen Hanna Ruax, josta tuli median lempilapsi hänen oltuaan perustamassa kynttiläalttaria Elielinaukiolle Karttusen muistoksi. – Tai edustaisi, sillä Hannakaan ei pahaksi onnekseen ole enää täällä, vaan menehtyi ulkomaalaisperäisen kihlattunsa Alex Ghassanin kanssa Yhdysvaltain Oaklandissa järjestetyissä laittomissa teknobileissä varastorakennuksen roihahdettua tuleen viime joulukuussa.

”Vihapuhetta” vastustavien vihervasemmistolaisten oman onnettomuusalttiuden valossa heidän valittelunsa kansallismielisten ihmisten pahuudesta kääntyvät heitä itseään vastaan.

Kun monikultturistien oman toiminnan taustan näyttävät muodostavan rähinöinti, mellakointi, huumeet ja vastuuton elämä, menee pohja myös Yleisradion mainostamalta monikulttuurisuuden ideologialta, jota on markkinoinut erityisesti Ylen palkittu toimittaja Jessica Aro – huumeista tuomittu hänkin. Hienointa esimerkkiä monikulttuurisen kasvatuksen tuloksesta antaa rap-artisti Mercedes Bentso tukijanaan Vasemmistoliitto, ja tällä Mersulla mennään kohti alamaailmaa niin että vinkuu.

Niinpä myös Hanna Ruaxin isän Yrjö Timosen paheksunta siitä, että hänelle on tullut tyttärensä toiminnan vuoksi paljon negatiivista palautetta ja että ”vihapuhe” sen vuoksi pitäisi saada kuriin, tuntuu säälittävältä. Timosen katkeruus on ymmärrettävää, mutta hänen kaunansa syy ja kohde ovat vääriä. Sen asemasta, että hän vaatii ankarampia rangaistuksia suomalaismielisille, hänen kannattaisi olla pettynyt oman tyttärensä tekemiin elämänvalintoihin ja siihen, että hän päätyi hämärille ja huonoille poluille, jotka koituivat hänen kohtalokseen.

Ongelmien ydin on taaskin aivan muussa kuin Ylen toimittajat pyrkivät osoittamaan. Yksittäisten ihmisten mikrotasolla kokemista tuntemuksista ja heidän kohtaamistaan konflikteista ei voida johdella valtionpolitiikkaa makrotasolle.

Ei siis voida päätellä, kuten Ylen toimittajat haluaisivat, että maahanmuuton kannattajien kurjien kuolemien vuoksi maahanmuuttoa olisi entisestään helpotettava, vihapuheeksi väitetty järkipuhe kiellettävä ja Vastarintaliikkeen kaltaiset äärimmäistä sovinnaisuutta vaativat kultaisen keskitien järjestöt lakkautettava laittomina. Tällaista aasinsiltaa koko ohjelma ja sen tunteisiin vetoava argumentaatio on kuitenkin perustettu palvelemaan.

Asian voi sanoa niin, että makrotason ratkaisut, kuten maahanmuuton rajoittaminen, rajavalvonnan palauttaminen ja oman kulttuurimme säilyttäminen ovat arvoratkaisuja, jotka voidaan ja pitää tehdä kokonaan omalla tapahtumatasollaan: poliittisen päätöksenteon ja mielipiteiden muodostuksen piirissä, jossa Suomen kansalaiset ovat ylimpiä ratkaisijoita.

Tätä tapahtumatasoa ei pidä pyrkiä ohjailemaan syyttäjien eikä tuomioistuinten uhkauksilla tai pakkovallalla, joiden tukena käytetään mikrotasolta valikoidusti poimittuja henkilökohtaiseen palvontakulttiin perustuvia yksittäistapauksia.

Kuka sitä paitsi antautuisi puhumaan suomalaisten ihmisten joutumisesta maahanmuuttajien vihan kohteeksi yhtään mitään, vaikka muuan somali surmasi suomalaisen kadettiupseerin Elielinaukion taksijonossa vuonna 2003, ja Kainuussa kaksi irakilaistaustaista ”turvapaikanhakijaa” kuristivat hengiltä suomalaisen ihmisparan, jonka ei olisi voinut kuvitella tekevän pahaa kärpäsellekään? Entä näyttääkö Yleisradio niitä äitejä ja isiä, jotka kyynelehtivät maahanmuuttajien Suomessa tekemien seksuaalirikosten vuoksi? Asioiden käsittely viranomaisissa ja Yleisradiossa on, paitsi sinänsä puolueellista, myös täysin epätasapainossa.

Syyttäjien pettymys: kun tuomitseminen ei toimi

On kummallista, miksi korkeimpien oikeusviranomaisten on pitänyt mennä kansallista tuhoa edistävien tahojen taakse poliittista valtaa käyttäessään. Matti Nissisen näkemys paremmasta yhteiskuntakäytännöstä on naiivi ja kouluainemainen: ”Valtakunnansyyttäjän mielestä vihapuhetta voidaan vähentää lisäämällä sivistystä ja lisäämällä valvontaa ja moderointia keskustelualustoilla. Hän arvelee, että vihapuheen taustalla on usein erilaisuuden pelkoa.

Koska oikeusviranomaiset eivät ilmeisesti pysty erottamaan tunteita (kuten pelko) järkiperäisestä ajattelusta omassa argumentaatiossaan, he eivät pysty tunnistamaan näiden asioiden eroa myöskään tieteenharjoittajien tavassa tehdä johtopäätöksiä. Maahanmuuton vastustaminen ei perustu välttämättä mihinkään pelkoon eikä vihaan, vaan järkiperäiseen analyysiin siitä, mikä on kansallisvaltioillemme hyväksi ja mikä ei. Tiedän kyllä, että juristin peruskoulutukseen kuuluu myös yksi kurssi filosofiaa, mutta ilmeisesti se ei riitä.

Kun myös uusi apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen vaati Yleisradion parin viikon takaisessa haastattelussaan vihapuheesta langetettavien rangaistusten koventamista, hän veti maton altaan. Puolen vuoden virassa olonsa aikana hän on kirjoittanut liudan syytteitä perussuomalaisille poliitikoille ja osoittanut, että hänestä on kehittymässä Mika Illmanin ja Mikko Puumalaisen tapainen drakonisti.

Syytteitä ja oikeudenkäyntejä on vakavasti moitittava siitä, että niissä ei ole noudatettu tasapuolisuusvaatimusta, ja siksi oikeudella ei ole ollut mahdollisuuttakaan toteutua. Syyttäjät ovat muistaneet kyllä syyttämispakkonsa mutta unohtaneet pro et contra -vaatimuksen. Oikeudenkäynneissä ei ole kuultu sellaisia todistajia, joiden kertomus ei olisi tukenut syytteitä, vaikka mielipiteidenvaraisissa asioissa poikkeavilla asiantuntijalausunnoilla olisi voinut olla ratkaiseva merkitys. Oikeudenkäyntien vesittyminen johtuu osittain syytettyjen omasta valmistumattomuudesta ja kyvyttömyydestä palkata palvelukseensa kunnon asianajajia. Tilanteen ymmärtäen tuomioistuimet ovat nähtävästi ”tulleet avuksi” ja jaelleet pienehköjä tuomioita, jotka tosin olisi ollut mahdollista välttää kokonaan oikeusfilosofian ytimeen kaivautuvalla puolustautumisella.

Syyttäjälaitoksen pääkyttiksellä, valtakunnansyyttäjänvirastossa, kiemurrellaan nyt tuskissaan, kun tuomioistuimet ovat langettaneet perussuomalaisille muutaman satasen ja enintään noin tuhannen euron rangaistuksia. Syyttäjien mielestä nämä tuomiot eivät haavoita ihmisten elämää tarpeeksi edes maineen kolhiintumisen sivuvaikutuksilla. Tosiasiassa juuri nämä sosiaaliset seuraukset voivat tulla ihmisille pöyristyttävän kalliiksi työelämän alkaessa vältellä sinänsä oikeudenmukaisia ja kansalaiskuntoisia ihmisiä pelkän häveliäisyyden vuoksi.

Todellisuudessa moni syyte onkin täyttänyt kunnianloukkauksen tunnusmerkit, kun julkisella häväistyskampanjalla on vahingoitettu ihmisten mahdollisuuksia harjoittaa ammattiaan tai elinkeinoaan. Onkin oletettavaa, että tuomioistuimet ovat jaelleet rangaistuksia vain suojellakseen syyttäjälaitosta, toisin sanoen siksi, ettei syyttämisen lihamylly kääntyisi oikeudessa toisin päin. Mikäli oikeus hylkäisi syytteet, saattaisi syytettynä olla seuraavaksi valtakunnansyyttäjä itse ja vaatimusten kohteena valtio.

Mikä on Demla?

Vaikuttaa siltä kuin koko oikeuslaitos olisi läpikotaisin irrationalistien hallussa. Tästä myös Demla-juristien edustus sekä syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa että viranomaiselimissä antaa vahvan näytön. Demla tunnettiin aiemmin nimellä Suomen Demokraattiset Lakimiehet ry, kunnes se vuonna 2002 vaihtoi nimekseen Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry. – Mutta mikä tuo usein mainittu Demla oikeastaan on?

Nimi on kuvaava: kyseinen yhdistys ja sen piirissä toimivat eivät muodosta tieteellistä eivätkä puolueetonta lakimiesjärjestöä vaan nimenomaan poliittisen yhdistyksen, jonka tavoitteena on lain soveltamisen kautta vaikuttaa yhteiskuntaan poliittisesti.

Tästä antoi aikoinaan kuvaa jo lakitieteen nimen vaihtaminen oikeustieteeksi tiedekunnissa ja tutkintonimikkeissä. Näin luotiin mielikuvaa, että lainkäytössä ei tarvitse pysyä laissa, vaan sen sijaan sovelletaan laajempaa tulkintaa, jonka tuloksena harjoitetaan oikeuden käyttöä. Kun lain tulkinnallinen viitekehys oli tätä kautta laajennettu, voitiin alkaa käyttää poliittista valtaa virkamiehen tai -naisen asemassa lain käytön verukkeella.

Juuri tästä Demla-juridiikan periaatteesta on kyse yhteiskuntaamme syntyneessä ongelmassa, jonka mukaisesti ihmisiä tuomitaan ”vihapuheesta” tai ”ihmisoikeuksien” sinänsä määrittelemättömistä rikkomuksista, joita ei ole voitu osoittaa. Myös syyllisten löytäminen on ollut vaikeaa, kun syynä ovat olleet kansallisen itsemääräämisoikeuden rapautuminen ja vastuuton maahanmuuttopolitiikka, jotka eivät kuitenkaan ole haastettaviksi kelpaavia oikeussubjekteja. Niinpä tuomittaviksi raahatuista yksityishenkilöistä tulee väistämättä sijaiskärsijöitä ja marttyyreja.

Se, että Demla-juristeja on laajalti syyttäjälaitoksessa, tuomioistumissa ja julkishallinnon viroissa, johtuu siitä, että useimmat kansalaisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, puolustavat oikeistolaiset juristit hakeutuvat yksityiselle sektorille, kun taas vasemmistolaisten yliyksilöllinen ja sosialistis-totalitaristinen maailmankuva tukee yhteiskunnallista pakkovaltaa käyttävien viranomaistahojen tarkoitusperiä. Niinpä heitä päätyy paljon kansalaisia kurittavan DDR:läisen keskushallinnon palvelukseen.

Mihin mediasta katosi todellinen filosofia?

Huomionarvoista on, että TV-kanavat eivät ole löytäneet yhteiskuntamoraalisia ongelmia käsitteleviin ohjelmiinsa yhtäkään kovan luokan filosofia, jonka voisi sanoa olevan etiikan ja yhteiskuntafilosofian asiantuntija. Ylen juttua varten haastateltu Jarkko Tontti ei ole sellainen. Hän on Vihreän Liiton entinen aktivisti.

Kovan luokan asiantuntijalla en tarkoita pullon pohjat silmillään kirjastojen kellareissa viihtyvää aiheasiantuntijaa, joka olisi erikoistunut käsittelemään vain jotakin tiettyä asia-aluetta, kuten ”ihmisoikeuksia” ymmärtämättä, mihin ne liittyvät ja mikä niiden elinympäristö on. Sen sijaan tarkoitan kovan luokan asiantuntijalla metodiasiantuntijaa, jolla on hallussaan menetelmäopilliset ja teoreettiset avaimet kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyyn, onpa kyse sitten sitten ihmisoikeuksista, vihapuheesta, islamista, seksuaalimoraalista tai vaikkapa journalismin etiikasta.

Julkisessa sanassa tehdään usein se vahvistusharhasta johtuva virhe, että aktiivisia ja mediassa esille nostettuja ihmisiä erehdytään pitämään asiantuntijoina. Tämä on koskenut etenkin islamia käsittelevää keskustelua. ”Asiantuntijuutena” on pidetty islamin tarkastelemista sisältä päin, sen itsensä sanelemilla ehdoilla, kun todellinen asiantuntija-asema vaatisi ilmiön näkemistä uskonnosta riippumatta ulkoa päin. Asiantuntemuksen saavuttamiseen myös vihapuhetta koskien tarvitaan ja riittää loogisen päättelyn, rationaalisen ajattelun, kriittisen tieteellisen metodikaluston, kontekstualisoinnin ja tarvittavan fakta-aineksen hallitseminen.

Kun lisäksi huomautetaan, että tosiasioihin perustuvien mielipiteiden ja toimintasuositusten ei pitäisi missään tapauksessa ylittää syyttämiskynnystä sikäli kuin ne ovat (a) tosia ja (b) kantaväestön valtiollisten ja poliittisten etujen mukaisia, syyttäjien korttitalo lakoaa täysin. Tosiasioita ja todellisuutta ei pidä ryhtyä kieltämään juristien nuijalla, vaikka lausuttujen näkemysten esittäminen tuntuisi kuinka loukkaavalta tai haitalliselta. Mikäli todellisuus ja normittaminen ajautuvat ristiriitaan, lailla pamputtajilla ei ole pitkällä tähtäimellä muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Aiheesta lisää:

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?

Syyttäjät makutuomareina

Sensuurin viikate niittää taas