27. helmikuuta 2017

Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta


Helsingin yliopiston internetsivut kertoivat tänään Eurooppa-tutkimuksen verkostossa työskentelevän Kaius Tuorin vetämästä tutkimuksesta, jossa ”kartoitetaan oikeudellista perinnettä ja aatehistoriaa Euroopassa”. Pasi Komulaisen kirjoittama juttu antaa selvän näytön siitä, miten yliopiston tutkimus- ja tiedotustoiminta edustaa puolueellista ja vasemmistolaiseen yhteiskuntanäkemykseen kallellaan olevaa politikointia.

Jutun mukaan ”oikeuden aatehistorioitsijaksi” itseään kutsuva Kaius Tuori on ”hämmentyneenä seurannut ääriliikkeiden nousua Suomessa”. Hämmentyminen on varmasti vilpitöntä, mutta reaktiona maailman tapahtumiin se ei anna kovin korkeaa kuvaa tutkijan kyvyistä selittää tai ymmärtää kyseisiä ilmiöitä tieteellisesti.

Kirjoituksessa ei tarkemmin määritellä, mitä tutkijaryhmä tarkoittaa ”ääriliikkeillä”. Sen sijaan silmiinpistävää on tapa, jolla nykyinen EU-kriittinen kapinointi ja maahanmuuttokriittisyys kytketään toisen maailmansodan aikaiseen natsismiin. Tuorin toimintaa valaistaan muun muassa näin:

Nyt Tuorin tutkimusryhmän pöydällä on meneillään tutkimus, jossa selvitetään natseja paenneiden emigranttien eli maastamuuttajien traumaattisia vaiheita ja natsien henkistä konkurssia vuoden 1945 jälkeen ja kuinka molemmat palasivat lopulta oikeusvaltioajatukseen.”

Tämä kytketään Tuorin tutkimustoiminnassa huolettomasti nykypäivän eurooppalaiseen politiikkaan, jonka avulla on puolustettu kansallista itsemäärämisoikeutta ja kansallisvaltioiden asemaa sekä kritisoitu EU:ta. Näin toimittaessa ajallisen kuilun yli on viritetty hutera silta, jolle en toivoisi kenenkään lähtevän tepastelemaan.

Natsikortilla lätkimistä tieteessä

Tutkimuksessa ei ole mitenkään perusteltu, miksi ja millä tavoin 1930- ja 1940-luvun nationalismi liittyisivät nykyisten kansallismielisten puolueiden toimintaan tai motiiveihin, vaan tämä kaikki hyväksytään tutkimuksen perusoletuksena täysin perustelemattomasti. Syvällisin, mitä kyseisen kytkennän puolustukseksi sanotaan, esitetään syytöksenä poliittisia toimijoita ja muita tutkijoita kohtaan: ”Tuorin mukaan poliittisessa keskustelussa ei ole aikaa miettiä esimerkiksi, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Nähdäkseni Tuorin ja hänen ryhmänsä kannattaisi itse miettiä tarkemmin, miten he ovat yrittäneet oikeuttaa omaa haluaan selittää nykypäivän kansallismielisyyttä historiallisten aasinsiltojen kautta.

Kovin uutta tendenssimäinen historian tulkitseminen ei ole vihervasemmiston hallitsemassa ja Euroopan unionin osittain rahoittamassa yliopistossa, jossa paheksutaan integraation pysähtymistä ja kauhistellaan Euroopan maissa nousevia kansanvaltaisia liikkeitä.

Esimerkin tarkoitushakuisesta historian vääristelystä tarjosi muutama vuosi sitten sosiaalipsykologi Inari Sakki, joka pyrki syyllistämään nykyisin eläviä suomalaisia suomalaisten sotilaiden Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpitämistä vankileireistä. Sakin itse paljastamana päämääränä oli tarjota nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena oli pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Suomen Akatemian avokätisesti rahoittaman Inari Sakin juonena oli näyttää tämän päivän suomalaisille kuvia suomalaisten jatkosodassa ylläpitämistä vankileireistä ja sitä kautta johdatella nykyihmisiä häpeämään sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulisivat myöntyväisemmiksi Suomeen suuntautuvaa maahanmuuttoa kohtaan.

Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voi lukea Aamulehden 22.9.2011 julkaisemasta jutusta, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana työskentelevä Jokisipilä lausui näin:

Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa.” Hän myös jatkoi: ”Se, että asetuttaisiin itse tutkimuksen pelikentälle subjektiksi on historiantutkimuksessa vieras.

Sakin tapaisten politrukkien ja pseudotutkijoiden kautta kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten, päälle yritetään langettaa ikuinen syyllisyys siitä, että toisessa maailmansodissa käytettiin muun muassa interventioleirejä, jotka sitä paitsi kuuluvat kaiken sodankäynnin olemukseen, ja niitä nähtiin muun muassa Bosnian-Hertsegovinan sodassa. Sen sijaan jatkosodan aikaisten vihollistemme tavasta toimittaa suomalaiset suoraa päätä Siperiaan tai teloituksista niskalaukauksilla näissä tutkimuksissa ei puhuta kontekstualisointi aktiivisesti unohtaen mitään.

Entä mihin tällä kaikella itkun vääntämisellä natsiajan Euroopasta pyritään? Syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuisivat nyt kolmannesta maailmasta virtaavalle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi muka ”uusi holokausti”. Kansojen likvidointi siinä ehkä tapahtuisi, mutta uhreina eivät olisi maahanmuuttajat vaan valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme henkilökohtaisesti koskemattomalla ”moraalisella taakalla”.

Samasta syyllistämisestä on kyse myös Tuorin vetämässä historian kurakylvyssä piehtaroinnissa. Hänen poliittisen luotettavuutensa on Euroopan tutkimusverkosto ostanut jo aiemmin Suomen Akatemian kautta. Hän tavoittelee edelleen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti suunnattua rahoitusta, jolle yliopiston verkkosivuilla julkaistu juttu toimii nyt mainoksena.

Totalitarismit ja pakkovallan käyttäjät tunnetaan sensuurinhalustaan

Yliopiston verkkosivujen kirjoituksessa on myös pari naurettavaa kohtaa. Ensinnäkin jutussa valistetaan, että ”natsiaikana ei tohdittu esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitettiin kiertoteitse koodikielellä, Tuori tietää”.

Mikäli natsismin ajan Euroopalla ja nykyisellä unioniajalla on jotakin yhteistä, yhteinen aines pesii juuri sensuurissa. Totalitarismin muoto ei ole tosin tätä nykyä mikään natsismi vaan EU itse, joka vaatii sananvapauden rajoituksia ja jakelee rangaistuksia maahanmuuttokritiikin esittämisestä sekä ”rasismiksi” leimatusta kansakuntien halusta puolustaa itseään.

Tuorin väite voisi olla tosi hieman toisin muotoiltuna: ”EU-aikana ei tohdita esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitetään kiertoteitse koodikielellä”, kun EU:n arvostelijat on pakotettu vetäytymään kuin hiiret koloihinsa.

Tässä mielessä myös jutun jatko voisi olla ironisella tavalla totta: ”Tuorin mukaan koodikielen muodot olivat hyvin samanlaisia kuin kaikissa diktatuureissa tai muissa yhteiskunnissa, joissa sana ei ole vapaa. Eli ihmiset oppivat lukemaan ’rivien välistä’ kiertoilmaisuja asioille, joita ei ollut turvallista sanoa suoraan ja varsinkaan julkisesti.

Kuinka hienosti nämä sanat kuvaavatkaan vallitsevaa nyky-yhteiskuntaa! Painostuksen uhreina eivät ole tosin maahanmuuttajat eivätkä Euroopassa vielä toistaiseksi vähemmistöinä asuvat etniset minoriteetit vaan kantaväestöön kuuluvat ihmiset, joiden sananvapautta kuohitaan.

Toinen peräti hullunkurinen toteamus liittyy tutkijoiden tapaan nähdä kantaväestöjen asema: ”Tuoria innostaa tutkimuksissaan myös toiseudenkuvat; miten alkuperäiskansoja käsitteellistetään.

On syytä muistuttaa, että ihmisten toiseus on eri asia kuin erilaisuus. Lisäksi oireellista on, ettei ”alkuperäiskansoiksi” enää käsitetä Euroopan kantaväestöjä vaan tänne muualta virranneita muiden valtioiden ja maanosien asukkaita.

Nykyajan totalitarismi on EU

Koska ääriliikkeitä ei ollut mitenkään määritelty eikä mainittu yliopiston verkkosivujen jutussa, Tuorin poteman hämmästelyn kohde jää arvoituksen varaan. Oletan kuitenkin, että kohteina ovat Perussuomalaisten, Homma-forumin ja Suomen Sisun kaltaiset toimijat, jotka ovat tosiasiassa edustaneet melko sovinnaista yhteiskuntanäkemystä.

Tuorin kannattaisi lisätä kauhistelemiensa ääriliikkeiden listalle islamistien ja radikaalimuslimien jihad-järjestöt, joiden Lähi-idässä ylläpidettäviltä palvelimilta myös Hitlerin juutalaisvastaiset Taisteluni-teokset ovat ladattavissa usealle eri kielelle käännettyinä. Tällöin tutkimustyö kohdistuisi todellisiin ääriliikkeisiin, jotka pitävät hengissä rasismia ja vihaa.

Sen sijaan ”populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat natsismille tyypillisenä pidetyn totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina. Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet. Näin ollen EU ei ole epädemokraattinen vaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa. Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsomisesta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Tämä pitäisi puoliksi oppineimmankin tutkijaryhmän ymmärtää, myös EU-rahoitusta nauttivalla ja sysimustan integraatiopolitiikan kellokkaaksi kesytetyllä yliopistolla.