7. lokakuuta 2017

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?


Eräässä edeltävässä kirjoituksessani kerroin, miten Helsingin yliopiston uudessa Tiedekulmassa vietetään ”nationalismin” ja ”populismin” uhripeijaisia. Myös muiden työväentalojen esiintymislavoilla järjestetään villejä karkeloita ”patriarkaalisen” ja ”sovinistisen” kansallismielisyyden nujertamiseksi.

Oulun yliopiston, STT:n ja Forum24-sivuston välittämän tiedotteen mukaan Oulun yliopistolla pidettiin viime viikon lopulla tapahtuma nimeltä ”Tieteen päivät ja tutkijoiden yö”, johon oli kutsuttu puhujaksi muiden muassa ”Bonnier-palkittu Yleisradion toimittaja Jessikka Aro”. Tiedotteen mukaan hän ”on joutunut yhä jatkuvan häiriköinnin kohteeksi kirjoitettuaan Venäjän trolleista Suomessa”.

Teologian tohtori Juha Molari julkaisi aiheesta kaksi kirjoitusta, joissa hän arvosteli vailla tieteellistä pätevyyttä olevan Aron esiintymistä tieteelliseksi tarkoitetulla foorumilla. Hän myös paheksui Arolle myönnettyjä tutkimusvaroja, jotka hänen mielestään kuuluisivat tohtoritason toimijoille.

Silmiinpistävää onkin tapa, jolla ylioppilas Aro taikoo omat syrjintäväitteensä rahaksi. Ammattitaidottomuudesta kertoo hänen halunsa lavastaa kohtaamansa kritiikki ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi”, mikä näyttää olevan luonteenomaista myös feministien käymälle informaatiosodalle laajemmin.

Ex-kirkkoherra Molari on laskenut Arolle myönnettyjä yhteiskunnan tukiaisia kuin syntilistaa, jolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Sen valossa Aron tieteelliset julkaisut ja tutkimukselliset ansiot ovat jääneet mitättömän vähäisiksi.

Molarin mukaan Arolle on myönnetty jopa sadan tuhannen euron arvosta erilaisia tukiaisia ”tieteentekoa” tai ”tutkivaa journalismia” varten, vaikka 1980 syntynyt Aro on lopettanut vuonna 2004 Tampereen yliopistossa aloittamansa journalistiikan opinnot jo vuonna 2010, eikä hän ole saanut kandidaatti- tai maisteritutkintoaan valmiiksi.

Eniten paheksuntaa on herättänyt Koneen Säätiön Arolle vuonna 2016 myöntämä 35 000 euron suurehko apuraha hybridisodankäyntiä koskevan tietokirjan kirjoittamista varten. Vuonna 2015 Aro julkaisi muutaman jutun ja sai Yleisradiolta palkkana veronmaksajilta kannettua rahaa noin 50 000 euroa.

Vuonna 2016 Aro keräsi joukkorahoituksella yli 30 000 euroa, jolloin rahankeräyksen laillisuudesta tehtiin tutkintapyyntö poliisihallitukselle. Kitistyään infosodan myrskynsilmään joutumisestaan Aron aktiivisuutta voideltiin julkisen vallan toimesta myöntämällä hänelle valtion 10 000 euron arvoinen tiedonjulkistamisen päällekkäinen apuraha (saman) hybridisodankäyntiä koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Kaiken kukkuraksi Aron lompsaa on leventänyt Oulun yliopiston edellä mainitussa mainoksessa hehkutettu 7500 euron arvoinen Bonnierin Suuri Journalistipalkinto, joka myönnettiin Arolle ”vuoden jutusta” 2015 mutta joka kaiken muun hänelle suunnatun tuen varjossa jää vähäpätöisimmäksi kaikista.

Ansioluettelon huippuna on Arolle vuonna 2004 amfetamiinin käytöstä luettu huumetuomio, jonka jo sinänsä pitäisi riittää Aron potkaisemiseen pois poliittista korrektiutta kaikissa muissa yhteyksissä vaalivasta Yleisradiosta.

Monikulttuuri-ideologia on investointi Kuinka rahat puhutaan heille?

Ottamatta kantaa siihen, mitä Juha Molari on lausunut joistakin toisista asioista muissa yhteyksissä, on joka tapauksessa helppo kuvitella, että näiden rahoitusvääryyksien luetteleminen on vaatinut tohtorilta huomattavaa itsehillintää, jota ei miehellä voi olla koskaan liikaa, mikäli joutuu vihastuneiden naisten mudanheiton kohteeksi.

Totuus on, että Jessikka Aron tutkimukselliset ja journalistiset näytöt ovat jääneet hänen nauttimiinsa taloudellisiin avustuksiin verrattuina heikoiksi. Tämä ei ole mielipide vaan tosiasia. Sen lisäksi, että Arolla ei ole muodollista tieteellistä kompetenssia, hänellä ei ole myöskään sellaista muuta näyttöä, joka oikeuttaisi myöntämään hänelle tohtori- tai professoritason apurahan.

On vaikea sanoa, kuka on puhunut Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Tämän salamyhkäisyyden kautta säätiö rikkoo tieteen julkisuusperiaatetta. Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Aron suosimista ei voida puolustella ”poikkeuksena”, sillä säätiön yleislinjana näyttää olevan mielivaltainen rahanjako. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Koneen Säätiö myönsi 25 000 euron palkinnon myös tendenssitutkija Miika Tervoselle, mitä arvostelin tässä. Aron, Hubaran ja Tervosen tapaukset ovat vain esimerkkejä käytännöstä, joka on yliopistojen ja Suomen Akatemian linjan mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton puolusteluun, monikulttuurisuuden ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle ja että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina Toisina. Näin tiede toiseuttaa.

Myöskään yksityisten säätiöiden ei pitäisi jaella resurssejaan mielivaltaisesti, sillä ne pyrkivät tukeutumaan niin sanottuun vertaisvartiointiin. Toisaalta tällä tavoin myös vertaisvartiointikäytännön puolueellisuus paljastuu, kun epäoikeudenmukaiset ratkaisut pyritään peittämään salaisuuden sumuverholla, ja rahoittajat keekoilevat tieteen olkapäillä anonyymien näennäisasiantuntijoiden huudellessa puolueellisia lausuntojaan ”tieteen” selän takaa.

Sitä kautta näiden ”tiedeorgaaneiksi” itseään kutsuvien tahojen toiminta merkitsee röyhkeää läimäytystä kaikkien niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti ansaitsisivat rahoitusta ja toimintaresursseja. Jokainen väärin perustein myönnetty tieteellinen avustus on häikäilemätön lyönti kaikkia todellisia tieteenharjoittajia kohtaan.

Infosotaa ja diplomatiaa, muka: kyllä, pelurien pussiin!

Muodollisten ansioiden puuttumisen lisäksi Jessikka Aroa dismeritoi myös hänen aiempi toimintansa. Netissä reuhatessaan hän on tulkinnut makrotason poliittisia ilmiöitä oman subjektiivisen tunnemaailmansa kautta. Kun lähtökohta on noin subjektiivinen ja tendenssimäinen, sillä ei voi olla yleispätevää tieteellistä eikä informatiivista arvoa.

Jessikka Aron tähänastinen kirjoittelu ei ilmennä myöskään esseemäistä tunnelmasivistystä vaan pelkkää tajunnanvirtamaista vuodatusta, josta puuttuvat sekä metodi, argumentointi, rakenne että johtopäätökset. Hän on yrittänyt kääntää sosiaalisessa mediassa raivoamisensa ”asiantuntemukseksi”, vaikka hänen harjoittamansa läimäyttely kertoo enemmänkin täydellisestä kyvyttömyydestä hallita edes omia affektejaan. Diplomatiassa ja tiedustelualalla tarvittava diskreettiys ja pieteetti ovat hänen toiminnastaan vaarallisen kaukana.

Aron näkökulmasta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat Suomelle vähemmän haitallisia kuin Suomen valtion hyvät suhteet Venäjään. Totuus on, että suhde Venäjään ei ole sillä tavalla mustavalkoinen kuin Aro maalailee omassa subjektiivisessa tajunnassaan. Käsittääkseni hän tulee antaneeksi huolestuttavan esimerkin tavasta, jolla yksityishenkilön deluusiomaiset mielipiteet voivat heikentää työnantajansa julkisuuskuvaa ja jopa valtioiden välisiä suhteita.

Selitys Jessikka Aron runsaalle rahoittamiselle lieneekin siinä, että poliittinen vihervasemmisto, maahanmuuton suosijat ja monikultturistit ovat tekaisseet hänestä verukkeen oman agendansa ajamiselle.

Itsensä marttyyrisoineesta toimittajasta on tehty symbolinen veruke lehdistönvapauden puolustelulle, vaikka tosiasiassa Yleisradiota sekä Aron tukijoiksi ilmaantuneita toimittajia ja viestintätaloja ei ole koskaan kiinnostanut sen enempää sananvapaus kuin totuuden mukaisen kuvan välittäminen todellisuudesta. Tärkeintä on ollut lavastaa Arosta näennäisesti sorrettu toimittajaparka, joka sankarillisesti ja puhtain purjein taistelee ”oikean” ja ”hyvän” puolesta, tosin rahan kiilto silmissään ja medialinnakkeen suojaamasta roolistaan nauttien.

Kun tarkoitusperät ovat poliittiselle vallalle mieleen, myöskään ”tieteen” nimellä jaettavasta rahoituksesta ei voi tulla mitään pulaa. Tämä nähtiin jo Pekka Himasen raharallissa. Aroa puolestaan tukevat vihervasemmistolaiset professorit, feministinen media ja ne profeministiset mekkoeinarit, jotka ovat alttiita naishormonien hyrskeessä tuotetulle heppatyttöfilosofoinnille.

Uhriutuminen on paras hyökkäys

Jessikka Aron toiminnalla ei olisi tieteen, tutkimuksen eikä totuuden tavoittelun kannalta sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen tapauksensa sopii esimerkkiainekseksi: havainnollistamaan tiedepolitiikan puolueellisuutta. Niinpä sen voisi nimetä ”Tapaus Jessiksi”, jolla on tosin monta ”Veronikan muotokuvaa” lähimenneisyydessä.

Vuonna 2010 Veronika Honkasalo -niminen nuorisotutkija ja Vasemmistoliiton nykyinen kaupunginvaltuutettu sai Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon valittelemaan Helsingin Sanomissa, miten hurjaa ”rasistista uhkailua” ja ”vihapuhetta” yliopiston leivissä oleviin tutkijoihin muka suunnataan.

Totesin heille tuolloisessa blogikirjoituksessani (ja katson edelleen), että professorifilosofi Niiniluodon olisi kannattanut keskittyä pohtimaan, mistä saadaan myös Jukka Hankamäelle asianmukainen virka, juuri sellainen ja yhtä hyvin palkattu, joita feministeille ja Niiniluodon kellokkaille riitti runsain mitoin hänen johtamassaan yliopistossa.

Ei ole tietenkään huono idea lavastaa oma mielivaltansa ”uhkausten” kokemiseksi, paitsi että pelkoon saattaa olla jokin omassa takaraivossa asuva syy. Kun huutaa äänekkäästi ”susi tuolla”, huomio siirtyy pois omasta vallankäytöstä, ja puolustelusta tulee paras hyökkäys.

Samalla, kun lehdissä ja Yle-verolla tuotetuissa ajankohtaislähetyksissä itketään saavikaupalla saunavettä Aro-paran ja häntä komppaavien telaketjufeministien sananvapauden puolesta, ei taaskaan kysytä, kuinka paljon henkistä väkivaltaa, painostusta, kiristystä sekä virkojen ja rahoituksen totaalikieltoa on aiheutettu niille yhteiskuntaelämän todellisille intellektuelleille, joiden tuskasta tiedotus-, toitotus ja vaimennusvälineet pyrkivät vaikenemaan mahdollisimman kuuluvasti.

Tämän sairaan politikoinnin voimattomia, riistettyjä, kahlittuja ja taloudellisin asein teloitettuja uhreja olemme olleet me todelliset filosofit, jotka olemme vastustaneet Euroopan unionin tuputtamaa maahanmuuttoa, kansallisvarallisuuden ryöstöä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tuhoamista emmekä ole hyväksyneet kansalaisille pakkosyötettyä monikulttuurisuuden kommunistista ideologiaa vaan olemme puolustaneet aitoa omakulttuurisuutta ja etnopluralismia.

Vertailun vuoksi tähän voisi liittää myös kirjailija Timo Hännikäisen tapauksen. Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feministeiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole nähdäkseni tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä, tässä ja tässä).

Myös Yleisradiosta on laitettu pois monta nimekästä toimittajaa, kuten Olli Ainola, Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Ruben Stiller mitättömillä ja tekaistuilla verukkeilla (aiheesta tässä), joiden takaa paistaa poliittinen ajojahti, mutta Jessikka Aro tuo kaikkein vähiten ansioitunein ja aikaansaanein saa olla, ja hänet kiinnitetään valtakunnan äänitorveen entistä vahvemmin köynnöksin.

Resursseja annettiin kaksin käsin myös kirjan kirjoittamiseen, vaikka näyttönä ei ole enempää kuin lupaus. Vaikuttaa vahvasti siltä että, naisille itsesäälissä piehtaroiminen on selvää rahaa näinä feminismin kulta-aikoina.

Häikäilemätöntä tieteen politisointia

STT:n Oulun yliopistosta nyt antaman tiedotteen mukaan ”vihapuhe ja informaatiovaikuttaminen haastavat avoimen tietoyhteiskunnan”. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että myös ”vihapuheeksi” haukuttu yhteiskuntakritiikki ja informaatiovaikuttaminen kuuluvat avoimeen tietoyhteiskuntaan ja muodostavat sen.

Vertailun vuoksi voi jälleen todeta, että kun diplomi-insinööri ja Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi puhumassa Turun yliopistolla, Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala paheksui eräässä jutussaan, että perussuomalaisten lehden päätoimittaja saa puhua yliopistossa. Mutta kun joku tutkintoaan suorittamaton toimittajanplanttu harrastaa omaa, pelkästään subjektiivisia kokemuksiaan performoivaa varjonyrkkeilyä Oulun yliopiston esiintymislavalla, kaikki ovet avataan hänelle. Naispuhuja palkitaan runsailla rahalahjoilla, jotka tuovat mieleen Sofi Oksasen tavan pyyhkiä pöydän kaikissa säätiöissä sekä hänen asemansa kansakunnan kaapin päälle nostettuna kotijumalattarena.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Trollitaiteilijasta puhutaankin vain siksi, että kenen tahansa vinkuirmelin nyyhkytarinat sopivat tukemaan median, poliitikkojen ja punikkitieteen laatimaa narraatiota, jossa yhteiskuntamme todellinen älymystö yritetään lavastaa ”vihapuhujaksi”.

Itsen marttyyrisoiminen on narsistien käsissä ase, jolla he voivat kääntää oman häikäilemättömän vallankäyttönsä hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhteiskunnassamme todella ovat ajojahtien ja syrjinnän sekä mielipide- ja toimintasaartojen kohteina. Ja heitä ovat ideologisten rikoslain kohtien vuoksi käräjille haastetut, ”rasisteiksi” leimatut, syyttömästi tuomitut ja tietenkin myös se suuri kansan enemmistö, joka vastustaa kyseistä hullua menoa.

Aron takaa Oulun yliopiston tilaisuudessa kurkistivat muiden esiintyjien, eli Suojelupoliisin viestintäpäällikön Jyri Rantalan ja rasismia tutkineen professori Vesa Puurosen, päät. Tiedote ei tosin kertonut, että Jyri Rantala on Yleisradion entinen toimittaja, joka tuli tunnetuksi solvattuaan Jussi Halla-ahoa ”rotutohtoriksi” Ylen uutislähetyksessä, tuloksena loukatun nostama tutkintapyyntö. Jyri Rantalasta minulle on jäänyt opiskeluajoilta mieleen hänen mainosvastaisuutensa, jota hän julisti Tampereen yliopistossa vuonna 1993 ja jonka johdosta hän sai työpaikan punaisesta Yleisradiosta.

Vesa Puuronen puolestaan on Vasemmistoliiton vaaliehdokas, niin kuin melkein jokainen, jolle Suomessa on myönnetty yhteiskuntatieteellisen alan palkkatuoli yliopistosta. Tämä röyhkeä tieteen politisoiminen on pelkkää faktaa. Se ei ainoastaan ”herätä sitä kysymystä”, miten tämä kaikki sallitaan, vaan tuottaa myös vastauksen, että Suomen yliopistoissa tarvittaisiin täydellinen puhdistus, samanlainen, joka tehtiin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n kaatumisen jälkeen.

Puuronen toimi ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -nimisen kolmivuotisen ohjelman vetäjänä hankkeessa, jossa omat tutkimusresurssini katkaistiin puoleen vuoteen vuonna 2001, koska en ollut ideologisen johdon kanssa samaa mieltä. Kun Puuronen nyt kitisee häntä kohtaan esitetyn ”uhkailua”, voisi kysyä, eikö häntä ja hänen kollegojaan lainkaan hävetä se puolueellisuus ja agendan levittäminen, johon hän itse on syyllistynyt istuessaan pyhän paikan vartijana akateemisten tutkimusresurssien päällä ja torpattuaan toimintamahdollisuudet itseään viisaammilta.

Mikäli nämä tieteen kultapossukerholaiset eivät jostakin syystä saisi toteuttaa yliopistolla omaa agendaansa estottomasti, he yrittäisivät kääntää tieteellisen kriittisyyden uhaksi omalle ideologialleen. Sen sijaan sitä, että meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta on viety kaikki toimintamahdollisuudet akateemisissa yhteyksissä, ei voi sanoa enää uhkailuksi, sillä giljotiinin terä on jo vilahtanut ja päät ovat vadilla. Reilua?

Vaihtoehtomedia ei ole oire vaan henkireikä ja happi

”Tieteen vapaus ja rajat” -seminaari tuo minulle elävästi mieleen Noam Chomskyn teoksessaan The Common Good (1998) esittämän lausuman, että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tämä merkitsee, että totuuden etsinnän ja tieteen elintärkeä edellytys on noiden rajojen jatkuva koettelu. Niin sanottu valtamedia onkin aina väistämättä valhemedia, sillä valhe, totuuden peittely ja suodattaminen ovat vallassa pysymisen välineitä, kun taas valheellisuudesta moititun vaihtoehtomedian olemassaolo on todellinen totuuden yllä pitämisen tapa.

Näin ollen vaihtoehtoinen media ei ole luonnehdittavissa oireeksi valtamedian ongelmista, vaan oire on valtamedia itse, ja parannusta asiaan sopii hakea niiden julkaisujen, ihmisten ja tutkijoiden taholta, jotka vihervasemmistolainen yliopistohegemonia yrittää tuomita elämään hiljennettyinä kaiken julkisuuden ulkopuolella.

Asiat ovat, kuten ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994):  ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Miten narsismin fasismi ilmenee?

Jessikka Arolla ja hänen kirjoittelullaan ei olisi tietenkään yhtään mitään merkitystä, ellei se sopisi esimerkkitapaukseksi ja todellisen filosofisen ja psykologisen analyysin kohteeksi.

Mediatutkija Dan Steinbock julkaisi vuonna 1981 oikeasti älykkään mutta hieman sekavan kirjan nimeltä Narsismin fasismi. Nimikkeen käsitepari sopii teoreettiseksi lähtökohdaksi myös analysoitaessa nykymediaa.

Sosiaalisessa mediassa käytävä mudanheitto ei olisi nimittäin mahdollista ilman sitä patologista narsismia, joka toimii kantoaaltona kaikenlaisille ”some-pöyristymisille” ja ”some-raivona” tunnetuille ilmiöille.

Väitteeni on, että vihapuheen käsite ei olisi edes mahdollinen ilman, että muutamat omia motiivejaan tiedostamattomat hobitit julistautuvat ”oikean” ja ”hyvän” lipunkantajiksi ja sitten pyrkivät leimaamaan omista mielipiteistään poikkeavat näkemykset ”rasismiksi”, ”natsismiksi” tai ”vihapuheeksi”.

Tämä pätee myös politiikkaan. Jos poliitikot ja median marakatit eivät saakaan vastaanottajiltaan pelkää ihailua, joka tukisi heidän narsistista minäkuvaansa, he itsetunto pirstaleina pyrkivät syyttämään maailman heidän edessään pitämää peiliä ja raivoavat kuvastinta edessään piteleville ihmisille, vaikka syyllinen löytyy peilin edestä.

Sama pätee laajempiinkin politiikan kaariin. Jos ja kun maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta ja monikulttuurisuuden ideologia on marxismi-leninismin tapaisen huonon investoinnin tavoin konkurssin partaalla, ei myöskään median esittämä narraatio voi enää piirtää ihmisille todenmukaista ja uskottavaa kuvaa maailmasta. Sen sijaan todellisuuden ja sitä koskevan kertomuksen välimatka kasvaa.

Ongelma on samanlainen persoonan tasolla: todellisuus ei tue toimittajien luomaa kudelmaa eikä pönkitä heidän narsismiaan. Tämä merkitsee persoonan pirstoutumista, joka ilmenee ”some-raivona” tai ”some-pöyristymisenä”, jopa pakona huumeisiin tai punavihreään kuplaan. Narsismiin liittyy ikävänä piirteenä myös halkominen, jolla tarkoitetaan narsistien tapaa jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin sekä tukea saadakseen että viholliskuvaa selkeyttääkseen. Juuri näin myös Suomen valtamedia on toiminut lätkimällä järkeviin kansallisen edun puolustajiin natsileimoja.

Sosiaalisessa mediassa piehtaroivien näennäistutkijoiden ja muiden toimijoiden sekä tieteen rahoittajien kannattaa entistä tarkemmin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Muuten on se mahdollisuus, että joku heitä paremmin asioita tunteva tekee heistä kohteen omalle tutkimukselleen saattaen heidän toimintansa naurettavaksi siis ihan oikean tieteen metodeilla ja lähestymistavoilla.

Esimerkki median punikkifasistisesta omahyväisyydestä

Entä missä edellä viitattu itseihailu näkyy käytännössä? Katsotaanpa Yleisradion sivuilta.

Yleisradion internetsivujen 29.9.2017 julkaisema juttu kertoi ”Faktana kiitos” -hankkeesta. Jutussa selitettiin, että joukko toimittajia on jalkautunut ”Faktana, kiitos” -kiertueen puitteissa yläkouluihin puolustamaan valtamedian toimintaa ja syyttämään vaihtoehtoisia medioita ”totuuden sekoittamisesta”.

Kun nuoret ja lapsetkin ovat huomanneet, etteivät maahanmuutto ja monikulttuurisuus johdakaan valtamedian suitsuttaman Suuren Unelman toteutumiseen vaan sen vastakohtaan, on toimittajien narsismi säröllä. Nuoret ovat tietenkin luonteva kohde punavihreälle propagandalle ja asennemuokkaukselle, sillä heidän arvellaan (toiveikkaasti mutta virheellisesti) olevan riittävän arvostelukyvyttömiä ottaakseen vastaan mitä tahansa moskaa.

Kiertueen vastaava tuottaja, tieteellisesti arvioiden puolikoulutettu Haaga-Helian toimittajakoulutuksen johtaja Anne Leppäjärvi selittää Ylen jutussa, että kouluvierailujen tavoitteena on oppilaiden ”tukeminen” itsenäisessä tiedonhankinnassa ja ”herätellä” jokaista ”vastuuseen” siitä, mitä tietoa jakaa eteenpäin.

Hän sanoo, että ”[m]e voimme osoitella Yhdysvaltain presidenttiä tai valeuutissivustoja, mutta yhtälailla me voimme kaikki sekoittaa totuutta. Kiertueen yksi tärkeä viesti on, että jokainen, joka jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa, voi olla sekoittamassa totuutta.” [...] ”Leppäjärvi muistuttaa, että pahimmillaan vääristellyt uutiset heikentävät ymmärrystämme tästä maailmasta ja sen seurauksena me ryhdymme romuttamaan demokraattista järjestelmäämme.

Nuorison aivopesu aloitetaan siis mustavalkoisella asenteella, jossa Donald Trump leimataan ”totuuden sekoittajaksi”. Eli kun poliittisen todellisuuden kehitys ei vastaakaan vihervasemmistolaisten toimittajien omaa etukäteen valittua näkökulmaa ja suurta kertomusta, se yritetään mitätöidä ”totuuden vastaisena”. Tämä kertoo journalistiikan piirissä vallitsevasta narsismista ja toimittajia vaivaavasta kollektiivisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kannanotto tuo elävästi mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, ja aika paljon ohutta yläpilveä täytyy olla kallossaan jokaisella, joka pitää vapaata tiedonvälitystä uhkana kansanvallalle!

Totuushan on, että todellisuuden muodostavat yhteiskunnassa vallitsevat mielipiteet ja niiden kirjavuus. Vaihtoehtoisten medioiden olemassaolo ei ole uhka kansanvallalle, vaan ne ovat tuo kansanvalta itse.

Mielipiteidenvaraisissa asioissa harvoin voidaan löytää mitään ”objektiivista totuutta” vaan vain subjektiivisia näkökulmia. Tämän Yleisradio ja Sanomien mediat ovat tietenkin halunneet kieltää omassa vallanhalussaan ja pömpöösimäisessä itseihailussaan, joka ei ole enää vuosiin saanut minkäänlaista luottamusta yleisöiltä.

---

Kirjoituksessa mainittuja Oulun yliopiston Tieteen päiviä ei pidä sekoittaa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan järjestämiin Tieteen päiviin, joilta nimi on plagioitu ilmeisen tahallisessa sekoittamistarkoituksessa.