Tuskin voi kuvitella otollisempaa ajankohtaa Björn Wahlroosin kirjan julkaisemiselle kuin kuluva syksy, jolloin maan hallitus uhkaa leikata sosiaaliturvaa ja alentaa hyvätuloisten veroja. Kyseessä on kahden kauppa: hallitus saa tukea toimilleen ja Wahlroos pääsee kehumaan talousoppejaan.
Wahlroosin teoksen kustantanut Otava esittelee hänen kirjansa ”eräänlaisena muistelmateoksena”. Muistelmien ensimmäinen osa Barrikadeilta pankkimaailmaan (2021) käsitteli vuosia 1952–1992. Toinen osa Sateentekijät – Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001 jatkuu Suomen talouden romahdusvuodesta ja taitekohdasta euroajan alkuvuosiin.
Jälkimmäisen nimeksi sopisi paremmin ”Ahneuden käsikirja”, sillä teoksessa ylistetään tapaa, jolla omaisuutta kartutetaan rahan kiilto silmissä. Teosta voi pitää myös varoitusmerkkinä valtiolle. Wahlrooshan rikastui satumaisesti Sammon ja Leonian kaupoilla, jolloin hän onnistui ostamaan valtion eli veronmaksajien omaisuutta alennushintaan.
Opetus on, että aina kun valtiotoimija myy, kannattaa ostaa, sillä silloin markkinoille tulee paljon myytävää, ja hinta laskee alle arvon. Wahlroosin onnistumisen takasivat hyvät henkilösuhteet Suomen taloudelliseen eliittiin ja poliittisiin päätöksentekijöihin, mikä puolestaan osoittaa, kuinka tärkeää on kuulua piireihin.
Vain aika ei siis ole rahaa, vaan raha on riippuvaista sosiaalisesta pääomasta. Sitä paitsi aika on rahaakin tärkeämpää, sillä rahaa voi tulla aina jostain lisää, mutta aikaa ei tule kelloihin lisää mistään.
Omistamisen tuska
Wahlroos kirjoittaa, että ”[v]asta kun on tottunut keskimääräistä kalliimpaan elämäntapaan, ymmärtää, miten pelottava ajatus varallisuuden menettämisestä voi olla”.
Ajatus tuo mieleen Roope-Sedän, joka ylisti varakkuuden ihanuutta Aku-Sedälle mutta joutui samanaikaisesti saalistamaan seteleitä nakertavia koiperhosia ja puolustautumaan Karhukoplan jatkuvia ryöstöyrityksiä vastaan rahasäiliössään.
Wahlroosin näkemyksestä pilkahtaa myös mahdollisuus ahneuden syntysyiden filosofiseen ymmärtämiseen, mutta teoksen kirjoittaja ei onnistu viemään ajatustaan pitemmälle.
Ahneus syntyy menettämisen pelosta. Ihminen, jolla on tyynynsä alla hyvinkin kohtuulliset 10 miljoonaa, tavoittelee yhdettätoista, koska hän pelkää menettävänsä kaikki jo keräämänsä.
Siksi hän pitää välttämättömänä hamstrata vielä yhden, jotta jäisi se tuiki tarpeellinen varamiljoona, joka takaa luksuksen jatkumisen myös siinä tapauksessa, että kaikki muu lähtee alta. On siis syytä hankkia vielä kahdestoista, ja niin edelleen.
Ahneuden spiraalin takana piilee eksistentiaalinen katoamisen ahdistus ja alitajuinen tietoisuus siitä, että jonakin päivänä jokaisen on luovuttava kaikesta.
Faaraoiden ajasta kirjoittanut Mika Waltari sisällytti tämän ajatuksen teokseensa Neljä päivänlaskua, jossa eräs koira järkeilee seuraavasti: ”On rikkauksista pelkkää vaivaa, saa luita aina maahan kaivaa. Vain huolta huolen päälle saan, luun suuren vuoksi mehukkaan.”
Omistamisen pulmat näyttävät vaivaavan myös Wahlroosia, joka on vaihdellut kotipaikkaansakin tavoitellen alempaa perintöverotusta Ruotsista.
Ansiosta sattumarikas
Toisaalta rahankeruu näyttää olevan Wahlroosille vain mukava harrastus, samanlainen kuin muutamille golfin peluu tai tennispallon lätkiminen. Wahlroosia on kunnioitettava siksi, että hän on onnistunut laittamaan talousoppinsa täytäntöön omassa elämässään, ja rahan virtaaminen on hänelle ikään kuin kapitalismin koneen etevästä käytöstä johtuva tahaton sivuseuraus.
Rikastuminen ei ole siis Wahlroosin syytä eikä ansiota vaan tulos loogisesta toiminnasta, jota johtaa rationaalisesti kalkyloiva laskukone. Hänelle kävi vahingossa niin, kun oli etevä. Ja nyt on rahaa riesaksi asti.
Monet muut ihmiset rikastuvat eri tavalla ja erilaisista asioista, koska arvostavatkin erilaisia asioita. Useimmat arvostavat ilmeisesti enemmän muita asioita, sillä köyhyyskin näyttää olevan määrällisesti erittäin suosittua.
Vauraita ihmisiä on käsittääkseni kolmenlaisia: niitä, jotka rikastuvat kovalla työllä, niitä, jotka rikastuvat röyhkeydellä, ja niitä, jotka rikastuvat olemalla loogisia ja olemalla oikeissa paikoissa oikeaan aikaan sekä tekemällä punnittuja tekoja. Walhroos kuuluu tähän viimeiseen ryhmään, kuten moni muukin kapitalismin henkilöitymä.
Wahlroos on kiitellyt hallituksen halua alentaa hyvätuloisten ja varakkaiden verotusta, mutta hän on myös lausahtanut, että ”ei tämä laiva pelkästään leikkaamalla käänny”.
Hän ei tarkoita, että pitäisi leikata varovaisemmin, vaan Wahlroosin mielestä pitäisi kannustaa enemmän. Kannustaminen tarkoittaa hänelle tosin samaa kuin Kokoomukselle: köyhäin patistelua ja varakkaiden suosimista.
Veropakolaisia eivät ole vain ”fiksut ihmiset” vaan vallatut firmat
Walhroos valittelee, että ”fiksut ihmiset” ovat lähteneet Suomesta. Koska fiksuus merkitsee hänelle rikastumista, hän tarkoittaa, että rahakkaat ihmiset ovat vieneet varallisuutensa ulkomaille ja muuttaneet veropakolaisiksi.
Nähdäkseni hän on kuitenkin väärässä väittäessään, että Suomen julkisen talouden ongelmat ja verokertymän väheneminen johtuisivat ensisijaisesti rikkaiden veronmaksajien kaikkoamisesta veroparatiiseihin.
Todellisuudessa verokertymän väheneminen johtuu siitä, että suuri osa suomalaisista yrityksistä on päätynyt ulkomaiseen omistukseen, ja ne maksavat veronsa toisiin maihin. Esimerkiksi yksityisiä lääkäriasemia on myyty ulkomaisille sijoitusyhtiöille, jotka kääräisevät verovaroilla tuotetut palvelujen ostosetelit ulkomaille. Tällä tavoin julkiset varat eivät jää kiertämään kansantalouteemme vaan katoavat Suomesta.
Internatsismin seuraukset näkyvät myös muissa yhteyksissä. Pahinta jälkeä on tuottanut jäsenyytemme euroalueessa. Ruotsin taloudella menee paremmin siksi, että maa ei ole jäsenenä eurossa vaan pystyy säätelemään oman valuuttansa ulkoista arvoa. Kun eurolla pystyy nykyisin ostamaan noin 12 kruunua, on selvää, että rahaa virtaa Ruotsiin.
Jo muutamankin prosentin hintaetu on taannut Ruotsin kilpailevalle teollisuudelle merkittävän etulyöntiaseman Suomeen verrattuna ainakin niillä aloilla, joilla tavara on tasalaatuista. Esimerkiksi Suomen puunjalostusteollisuuden lama ei ole johtunut vain ”menekkivaikeuksista” tai paperin paradigmanvaihdoksesta kohti pakkausteollisuutta ja pahvinvalmistusta. Kyse on siitä, että Ruotsi myy samaa tavaraa halvemmalla Kiinaan, Pohjois-Amerikkaan ja muualle maailmaan.
Jäsenyys euroalueessa on aiheuttanut Suomelle suuret taloudelliset tappiot, eikä ole ihme, että monet taloustieteilijät ovat sanoneet, ettei jäsenyyttä eurossa voida enää puolustaa taloudellisilla argumenteilla. Tätä mieltä ovat olleet yhtä hyvin vasemmistolaisina pidetyt Pertti Haaparanta ja Markus Jäntti kuin oikeistoliberaalit Vesa Kanniainen ja Sixten Korkman viimeisimmissä kirjoituksissaan.
Rikastuttajat?
Toinen merkittävä syy Suomen julkisen talouden vajoamiseen on internatsismiin (eli pakolla kansainvälistämiseen) liittyvä maahanmuutto, jota on virrannut Suomeen kutsumatta ja ilman työvoiman tarveharkintaa. On moneen kertaan todistettu (muun muassa Samuli Salmisen tutkimuksissa), että työvoimapulan verukkeella maahamme päästetty humanitaarinen maahanmuutto on sivuseurauksenaan vajottanut Suomen julkista taloutta.
Siirtolaistyöntekijät ovat lähettäneet palkkarahansa kotimaihinsa kulutettaviksi (indonesialaiset hoitajat) tai firmojensa kautta ulkomailla verotettaviksi (virolaiset rakennusmiehet).
Humanitaaristen maahanmuuttajien mukana saapuneet ja heidän sukulaisensa puolestaan ovat olleet usein holhottavia ja lisänneet sosiaalimenoja, jolloin kuorma julkiselle taloudelle ja veronmaksajille on kasvanut. Yritysten halpatyövoimasta saamat voitot ovat jääneet lyhytaikaisiksi, sillä yhteiskunnan kulut ovat langenneet myös yritysten maksettaviksi korkeampina veroina.
Nämä ovat todellisia syitä Suomen valtion velkaantumiseen. Myöskään uusia yrityksiä ei ole syntynyt samaan tahtiin kuin Nokioita, Wolteja ja Supercellejä on myyty ulkomaiseen omistukseen.
Kyse ei siis ole vain siitä, että suomalaisia yksityishenkilöitä olisi lipsahdellut ulkomaille taskut täynnä rahaa, kuten Wahlroos väittää.
Pääongelma on, että kokonaisten yritysten omistajuus on karannut Suomesta, ja kannettavaksemme on lähetetty rikastuttajia, joista nykyään puhutaan jo taakanjaon nimellä.
Myös muiden EU-sitoumusten hoitamiseen on humahtanut valtionbudjetin vuotuisen alijäämän verran miljardeja, kun Bryssel on lähestynyt meitä säännöllisesti tukipakettien toivossa.
EU on laittanut sekaisin sekä Euroopan maiden julkiset taloudet että väestörakenteen, mutta sitä on sekä kapitalistien että sosialistien vaikea tunnustaa, koska molemmat ovat vannoneet kansainvälisyyden nimeen.
Väärässä olemisen oikeus ja oikeassa olemisen vääryys
Taloudellisten ja poliittisten analyysiensa ohella Wahlroos olisi voinut tässäkin muistelmateoksessaan muistella paremmin omia nuoruusvuosiaan, jolloin hän esiintyi yhdessä Erkki Tuomiojan (sd.) kanssa vasemmistoradikaalina.
Nyt kun opiskelijat osoittavat jälleen mieltään ja valtaavat yliopistojen rakennuksia eri puolella Suomea, Wahlroos kommentoi ”ymmärtävänsä” heitä mutta toteaa toisesta suupielestään heidän olevan ”väärässä”.
Minä puolestani ymmärrän Wahlroosia, mutta epäilen, että hänkään ei ole oikeassa. Ja mikäli on, sitä vaarallisempaa se on kaikille.
Oltuaan taannoin opiskelijoiden kanssa samoilla linjoilla hän kai tunnustaa nyt siis olleensa itsekin väärässä. Kuinka onkin aina niin, että raha oikaisee ihmisten mielipiteet?
Myös entinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ripitti opiskelijoita käydessään Helsingin yliopiston päärakennuksessa eräässä maanpuolustuskerhon tilaisuudessa. Hänen mukaansa opintotuen huonontaminen on tärkeää, koska velkakuormaa joutuvat kantamaan nykyisin opiskelevat sukupolvet.
Presidentti ei kuitenkaan muistanut mainita, että velan on luonut Sauli Niinistön omaan ikäluokkaan kuuluva niin sanottu edam-sukupolvi, jota on seurannut suuri määrä suuraakkosilla merkittyjä ja sosiologisissa tutkimuksissa menetetyiksi tuomittuja sukupolvia.
Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä johdattamassa meitä muun muassa tuohon epäonnistuneeksi osoittautuneeseen euroon.
Olen samaa mieltä opiskelijoiden kanssa siitä, että nuorisolta leikkaaminen ei ratkaise muun muassa sisäministeriön potemaa jengirikollisuuden ongelmaa vaan pahentaa sitä, sillä taloudellisesta syrjäytymisestä, ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta seuraa yleensä rikollisuutta ja väkivaltaa.
Suurimpia julmuuksia ei tehdä raakuuden vaan heikkouden vuoksi, sanoi jo Seneca.
Wahlroos lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä hallitus velkaannuttaa Suomea samaan tahtiin kuin edellinenkin, mutta tällä kertaa ottamalla köyhiltä ja antamalla veronalennuksia hyvin toimeentuleville sekä kiristämällä kulutusveroja, joista vähävaraiset ja heikkotuloiset kärsivät suhteellisesti eniten.
Voi olla, että Otavan julkaisemat muistelmamuotoiset Wahlroosin talousopit eivät nyt saavuta kansan karttuisissa käsissä kovin suurta suosiota, vaikka ne markkinoidaan samoihin aikoihin hallituksen budjettikirjan kanssa.
Kyllä hän ja kustantajansa kuitenkin omilleen pääsevät, sillä lukijat, joiden kirjahyllyyn tämä teos päätyy, ovat todennäköisesti hyvin ostovoimaista porukkaa.
Aiheesta aiemmin
