Elämää nettidissidenttinä

Nettidissidenttinä eli toisinajattelijana on sikäli mukavaa toimia, ettei tarvitse alistua sen enempää kustantajien harjoittamaan kontrolliin, painostukseen ja sananvapauden vartiointiin kuin lehtien toteuttamaan mielipiteiden ja asenteiden muokkaukseen. Voi sanoa, mitä haluaa.

Kustannuspoliittisista syistä vain harvat voivat sanoa, mitä haluavat. He puolestaan pyrkivät sovittamaan sanansa lukijoitaan miellyttäviksi samoista syistä kuin kustantajatkin eli taloudellisen voiton tai kansansuosion tavoittelemiseksi. Esimerkkejä siitä antavat tällä kertaa Sauli Niinistö ja Erkki Tuomioja. Molemmat ovat melkoisia narsisteja, mikä käy ilmi heidän julkisuutta kosiskelevista mielipiteistään. Jommankumman röyhtäistessä lehdistö siteeraa.

Niinistön kieli on yhtä pahoin solmussa kuin hänen nimismiehenkiharansa. Kun pahoittelee lasten kohtaloa tsunamikatastrofissa, kuten Niinistö uudessa kirjassaan Hiljaisten historia, on paikka iltapäivälehden lööpissä varma. (Kuka tahansa päiväkerhon täti voisi lausahtaa saman.) Pahinta populismia oli kuitenkin tekijänoikeuspalkkioiden lahjoittaminen kirkon diakoniarahastolle.

Rahaa ropisee varmaan paljonkin, sillä Hiljaisten historiassa osaansa tyytyväisen kansansielun vedet virtaavat syvinä samalla, kun kirjoittaja itse tunnustaa luopuvansa kaikesta vallasta. Kirja on kuitenkin liian moniaineksinen jopa poliitikon kirjoittamaksi, ja se koostuu pelkistä huomioista ilman sen kummempaa filosofista kokonaisnäkemystä.

Entä sitten Tuomioja? Kun Jyri Häkämies meni möläyttämään jotain sopimatonta USA:ssa, niin kyllä sitä nyt osataan olla eduskunnan puhekattilassa viisaana. Ei ole ketään tietoviisaampaa kuin Tuomioja – eikä ketään kompleksisempaa. Se alkoi jo porvarin pojan kääntymisellä vasemmistososialistiksi 1960-luvulla ja jatkuu demarimaisella ajatuslonkeroiden sovittamisella niin, että parhaiten tietäväksi osoittautuu aina Tuomioja itse. Hänellä on älykkäitten ihmisten ammattitauti: tosiasiat eivät paina mitään vaan poliittinen pragmatiikka ja retoriikka, jolla asioita yritetään selittää niin, että SDP voittaa.

Esimerkki: Kun kokoomus ja keskusta ovat nyt päättäneet lyhentää siviilipalvelusaikaa, päätös on Tuomiojan mielestä huono, koska keskusta ei ollut päätökseen valmis ollessaan SDP:n kanssa hallituksessa. Siksi se ei nyt kelpaa demareille, ja he näkevät siinä poliittista peliä. Tosiasia on, että keskustan haluttomuus lyhentää siviilipalvelusaikaa ei johtunut siitä, että se oli hallituksessa SDP:n kanssa, vaan siitä, että Puolustusvoimat ei suostunut aloitteeseen. Vasta kun komentaja otti asiaan myönteisen kannan, asiassa voitiin edetä.

Tuomioja kuitenkin esittää asian ikään kuin kyse olisi ollut yhteistyöhaluttomuudesta demarien kanssa. Nyt SDP ja Tuomioja varmaankin vastustavat siviilipalvelusajan lyhentämistä, kun se ei ole heidän oma aloitteensa.

Sama logiikka pätee muihinkin asiakysymyksiin. Niinpä suurin osa poliitikkojen ajasta kuluu sen todistelemiseen, miksi oma aloite on aina oikea, vieraan aloite väärä, toisen idea itsen esittämänä kannatettava ja oma aloite toisten esittämänä virheellinen. Hyvä pojat!