6. syyskuuta 2007

Kuolemattoman kuolema


Luciano Pavarottin poismeno tuli monille yllätyksenä, vaikka iäkkään henkilön kyseessä ollessa kaikki tiesivät, että viesti oli ennen pitkää odotettavissa. Pavarottin isä, jolla myös oli pohjoisitalialaisille tenoreille tyypillinen taipuisa ja kirkkaan kuulas ääni, lauloi kotikaupunkinsa Modenan kirkossa vielä yli kahdeksankymmentävuotiaana. Kun 70-vuotias Luciano Pavarotti esiintyi Torinon talviolympialaisten avajaisissa keväällä 2006, noin miljardi televisionkatsojaa saattoi todeta tenorin äänen olevan kunnossa, vaikka tietty ikääntyminen kuuluikin siinä.

Pitkän uran entisestäänkin pidentämiseksi laulaja alkoi kierrellä viime vuosina sivulavoja pitäen eräänlaisia jäähyväiskonsertteja, joista syksyn 2006 peruuntunut Helsingin-konsertti olisi ollut yksi. Eksistentiaalisesti merkittävää on, että ihmiset usein odottavat erilaisia loppuja ja valmistautuvat niiden kohtaamiseen, myös musiikissa. Oopperayleisö ei omalla, paikoin raa’alla, vaateliaisuudellaan onnistunut kuitenkaan tyhjentämään tähden potentiaalia lopettamisarvailuihinsa. Pavarotti itse totesi jokaisen konsertin olevan hänen ”toiseksi viimeisensä”. Diivan ennustus toteutui. Lopullista jäähyväiskonserttia hän ei ehtinyt pitää, sillä syöpäleikkaus kaappasi hänet vuodepotilaaksi kesken konserttikiertueen New Yorkissa. Itse muistan maksaneeni kolmesataa markkaa pääsylipusta Pavarottin Suomen-konserttiin vuonna 1999. Osa ohjelmistosta oli tuolloin transponoitu tavanomaista alemmaksi, ja tähti lauloi ääntään säästäen niin sanotusti puoleen ääneen, mikä kriitikoiden kynästä lausuttiin tietenkin täyteen ääneen.

Kuolemattomiksi Pavarottin esiintymisistä jäivät hänen 1970- ja 1980-luvun levytyksensä ja niin sanotut kolmen tenorin konsertit, jotka jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen aattoina toivat oopperan ihanuudet niin sanotun tavallisen kansan tietoon. Mitään paheksuttavaa ei olekaan siinä, että Pavarottin yhteisesiintymiset poptähtien kanssa levittivät oopperan ilosanomaa kaiken kansan keskuuteen. Se ohjasi ihmisiä pois massakulttuurin parista osoittaen, että taide voi olla myös jumalallista eikä välittää vain sitä yhtä ja ainoaa tunnetilaa, joka on ”kova meininki”. Esimerkiksi tätä Ave Marian versiota ihmetellessäni huomioni kiinnittyy erityisesti siihen, miten poplaulajat ottavat yleisönsä. Vaikka vaatimattomuus yleisesti ottaen kaunistaa, sekakonserttien tuloksena nähty on myös esityksiä, jotka ovat suorastaan itsensä ylittäviä (katso esimerkiksi tätä Pavarottin ja Meat Loafin duettoa). Uskoisin, että tällä esityksellä puolestaan mennään jatkoon kisoissa kuin kisoissa.

Luciano Pavarotti pystyi tekemään ihmeen äänellään, kun ihmiset saattoivat unohtaa hetkeksi kaikki murheensa. Mielestäni Pavarotti oli tallennustekniikan mullistuksetkin huomioon ottaen tenori, joka jätti taakseen niin espanjalaiset kollegansa José Carrerasin ja Plácido Domingon kuin (lähinnä radion keksimisen ansiosta) suurta mainetta saavuttaneen Enrico Caruson. Kun myös nuorehkona kuollut ja isoäitinsä kautta suomensukuinen Jussi Björling elää enää vain levytystensä kautta, on huolestuttavaa, ettei lavoja täyttämään ole astumassa näiden ”aikansa suurimpien tenorien” kaltaisia persoonia. Sen sijaan maailmalla tunnetaan tätä nykyä useita kymmeniä keskinkertaisia mutta sinänsä tietenkin kelpo tenoreita.

Ihminen Pavarotti

Pavarottilla oli karismaattisen maineensa ohella myös inhimillisiä heikkouksia. Hän yritti epätoivoisesti hankkia poikapuolisen jälkeläisen siirtääkseen laulajangeeninsä seuraavalle sukupolvelle mutta onnistui hankkimaan neljä tytärtä, joista viimeisin on hänen toisesta avioliitostaan. Pavarottin neljäkymmentä vuotta jatkuneen avioliiton kariutumista ja uuden solmimista häntä itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman henkilön kanssa voitaneen selittää osin hänen kunnianhimollaan.

Maineeseen noussut tenori kärsi myös 1970-luvun lopulla menestyksen tuottamasta turhautumisesta ja masennuksesta, josta laulaja toipui vasta jouduttuaan lento-onnettomuuteen, kun Milanoon laskeutumassa ollut jumbo jet haaksirikkoutui kentälle. Tapauksen päädyttyä televisioon ja tiedotusvälineiden kerrottua maailmankuulun tenorin kömpimisestä kahtia katkenneen koneen raunioista muistan ajatelleeni, että ei ole ihme, vaikka kone putosikin, kun kyydissä oli noin painava mies! Kuolema oli pysäyttänyt Pavarottin jo kerran ja antanut muistutuksen kuolemattomien kuolevaisuudesta. Elämäkerrassaan hän kertoo tämän tapahtuman lopettaneen masennuksensa ja johtaneen elämänilon uudelleenlöytämiseen.

Pavarottin suomeksi julkaistu uudempi omaelämäkerta Minun maailmani (1996) sisältää filosofisia pohdintoja, vaikka epäiltävä on, kuinka suuri osa niistä on haamukirjoittajana toimineen tuottaja William Wrightin keksimiä. Pavarotti pohtii maailmaa syleilevässä kirjassaan myös sitä, mikä korkeassa miesäänessä vetoaa, ja päättelee vastaukseksi ”ihmisen alkukantaiset vaistot”. Pavarottin ääni oli luontaisesti korkeampi kuin hänen kollegoillaan, jotka joutuvat työskentelemään nostaakseen äänensä korkean c:n vaatimalle tasolle (esimerkiksi Plácido Domingo oli alun perin baritoni). Pavarottin teoksen ilmeisessä kiireessä laadittua suomennosta rasittaa se, että kyseisessä WSOY:n kustantamassa julkaisussa on painovirhe melkein jokaisella sivulla (en tarkoita Päivi ja Seppo Heikinheimon suomennosta Pavarottin aiemmasta kirjasta nimeltään Pavarotti, 1988). Mutta kiinnostavaa luettavaa molemmat joka tapauksessa tarjoavat maailmantähden elämästä, jossa myös kurveja oiotaan suoriksi italialaiseen, kaiken parhain päin selittävään, tapaan.

Una lacrima a favore di Pavarotti

Maailmalla menehtyy harvoin ketään sellaista julkisuuden henkilöä, jolla ei olisi myös vihollisia. Pavarottilla ei luullakseni ollut yhtäkään. Siksi menetys on suuri ja surun tunne yhteinen.



Äänellään ihminen ilmaisee jotain sielustaan ja välittää ajatuksen Taivaasta. Nostalgista muistelua varten laitan tähän loppuun linkin Pavarottin viimeiseksi jääneeseen olympialaiseen jäähyväiskonserttiin. Platonia lainatakseni: hän on voittanut yhden kerran kolmesta näissä todella olympialaisissa kisoissa.

Bellissimo e bravo!